Työssäni nuorten aikuisten pappina törmään yhä uudestaan ilmiöön, jonka olemassaolosta minulla ei ollut kunnolla ymmärrystä ennen työn aloittamista. Nuoruudestani tutussa herätyskristillisessä viitekehyksessä olen tottunut ajattelemaan, että todellinen kristillisyys on kristillisyyttä, jossa ei keskitytä tämänpuoleisiin asioihin vaan hengen todellisuus on kaikki kaikessa.
Minua on pitkään kiehtonut Markuksen evankeliumissa kuvattu lähetyskäsky: Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa ilosanomaa kaikille luoduille. (Mark. 16:15) Tämä niin tuttu ja usein lukemani jae alkoi avautua uusista näkökulmista, kun luin Uuden testamentin lähetyskäskyjä rinnakkain. Sana ”luoduille” sai uuden ja painavamman merkityksen. (Helatorstain tekstin äärellä)
Diakonia. Nyt. on tasokas kirja. Odotin sitä kovasti etukäteismarkkinoinnin perusteella. Odotukseni oli, että nyt saamme käyttöömme seurakunnan diakoniaa laajasti avaavan uutuuden. Ensimmäinen reaktioni oli pieni pettymys. Kirjassa rajattiin aiheen käsittely ammattilaisten toiminnan tutkimiseen, ei siis sittenkään diakonisen seurakunnan luotaamiseen. Kirjan luettuni tajusin, että kyseinen rajaus on erittäin onnistunut. Kirjasta tuli jäntevä ammattilaisten näkökulmaa valottava ja moneen kohtaan myös kantaa ottava opus.
Tansanian Arushassa vuonna 2018 annettiin kutsu. Kutsu itsessään on tiivis, vain parisivuinen asiakirja, joka haastaa monella tavalla kirkkona ja kristittynä elämisemme. Kenneth R. Ross avaa teoksessaan tuon Arushan kutsun sisältöä ja merkitystä ekumeenisessa keskustelussa. Tässä artikkelissa Minna Hietamäki esittelee Rossin kirjan sisältöä.
Jeesus on jokaisen kristityn paimen. Hän lähettää kristityt edelleen kutsumaan lampaita ja huolehtimaan laumastaan. Toiset paimenet ovat vahvoja ja voimakkaita, valmiita kohtaamaan tämän maailman sudet – tai siltä ainakin ulospäin näyttää. Toiset ovat enemmän kuin niitä lapsia ja vanhuksia, jotka ennen muinoin lähetettiin paimeniksi, kun muu työ ei luonnistu.
Rauha Euroopassa on jälleen poissa. Turvallisuuttamme koetellaan sekä tunteena että konkreettisesti. Tällaisessa tilanteessa puhe sisäisestä rauhasta voi tuntua joko julmalta, tai oikeasti lohduttavalta. Julmaa se on, jos sisäisellä rauhalla yritetään pyyhkäistä pois se tosiasiallinen maailma, jossa elämme. Lohtua se voi tuoda, mikäli se ankkuroituu hyvään jumalakuvaan ja antaa luvan myös pelätä. Pohdintoja ensi sunnuntain tekstin äärellä.
Kertomus Emmauksen tiestä kiehtoo vuosi vuoden jälkeen. Kuolleista noussut Jeesus lyöttäytyy hämmentyneiden oppilaittensa seuraan ja kävelee heidän kanssaan pitkän matkan kertoen itsestään, mutta oppilaat eivät tunnista häntä. Vasta kun päästään syömään ja murtamaan leipää, oppilaat tunnistavat Jeesuksen, joka katoaa yllättäen. Miksi tunnistaminen kesti näin kauan ja miksi se tapahtui silloin, kun Jeesus mursi ja jakoi leivän?
