Lähimmäisyyttä ja pientä kapinaa – Diakonia.Nyt.

Diakonia. Nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön. Saara Huhanatti – Veera Wallenius (toim.) Kirjapaja 2022.
Kirjan toimituksellista onnistumista kuvaa se, että monissa artikkeleissa on viittauksia kirjan muihin artikkeleihin. Kirjoittajilla on siis ollut mahdollisuus tutustua toistensa kirjoitukseen riittävästi etukäteen, jotta voivat kommentoida ristiin. Tämä johtaa siihen, että vaikka yksittäinen kirjoittaja viittaisikin samaan aiheeseen kuin joku toinen, hänen ei tarvitse toistaa samoja asioita. Näin lukijalle syntyy aidosti se tuntu, että kirja on yhdessä tehty.

Siitäkin kirjan kirjoittajia ja toimittajia voi onnitella, että he ovat onnistuneet siinä, mitä he kuvaavat kirjan nimessä esiintyvällä määreellä Nyt: ”(se) tarkoittaa toisaalta jotain staattista ja ohimenevää, mutta toisaalta myös jotain sellaista, joka toistuu uudelleen ja uudelleen.” Artikkeleissa ei unohdeta aiemmin tehtyjä ratkaisuja, kuvataan nykytilaa ja pohditaan huomisen mahdollisuuksia.

Kirja rakentuu johdannon jälkeen neljästä osasta, jotka on huolella valittu: vaikuttaminen, osallisuus, asiantuntijuus ja tulevaisuus.  Jokainen saa riittävän käsittelyn.

Upea johdanto laajenee itsessään artikkeliksi

Kirjan johdanto ei tyydy pelkästään esittelemään kirjaa ylimalkaisesti. Sellaisia johdantoja olen lukenut liikaa. Huhanantti ja Wallenius onnistuvat tekemään itsenäisen artikkelin paitsi tuodessaan nostoja kirjan artikkeleista, piirtämällä laajempaa kontekstia sekä historiasta että uusimmista diakonian tutkimuksista.

Mukana on mehukas sitaatti Kai Henttoselta vuodelta 2013. Sitaatti päättyy näin (viitaten diakonian ammattilaisiin): ”Hurskaat, köyhät, kuuliaiset ja huolella valvotut ovat harvoin maailmanvallankumouksen tiedostava etujoukko.” Kyse on sekä diakonian työntekijöiden asemoitumisesta seurakuntien ja kirkon missiossa että ennen kaikkea heidän mahdollisuudestaan olla päättämässä kirkon linjauksista. Vallan ja vallattomuuden kysymyksiä sivuaa useakin kirjan kirjoittajista.

Vaikuttamisen vaikuttavuus ja haasteellisuus

Kirjan ensimmäinen varsinainen artikkeli on Kirkon tutkimus ja koulutus yksikön johtavan asiantuntijan Jyri Komulaisen käsialaa. Komulainen nostaa esiin monia sellaisia teemoja, joista hän on kirjoittanut laajasti ennenkin. Hän on kuitenkin ottanut vastaan haasteen tuoda lempiaiheistaan välineitä diakonian ymmärtämiseen kirkon mission kokonaisuudessa.

Komulainen lähtee liikkeelle ekumeenista missiologiaa jo pitkään puhuttaneesta siirtymästä, jossa kristittyjen enemmistö asuu eteläisellä pallonpuoliskolla tai Aasiassa. Missiologiassa tämä on näkynyt haluna tuoda entistä enemmän näkyviin teologian tekemisen erilaisia tapoja ja johtopäätöksiä – sellaisia, jotka meiltä jää helposti huomaamatta.

Hän ottaa rohkeasti kantaa kirkon hierarkiaan ja jonkinlaiseen luterilaiseen painolastiin, joiden kautta diakonia on turhaan nähty varsin yksipuolisesti karitatiivisena, yksittäisten ihmisten hädän lievittämisenä. Raamatusta ja kansainvälisestä diakoniasta löytyy tämän rinnalle vahva profeetallisen diakonian juonne, joka vastaa hyvin nykyaikaista vaikuttamistyön käsitettä. Kirkon tulee aina muistaa kysyä myös sitä, miksi ihmiset putoavat ulos hyvinvoinnista tai valtaväestön elinpiiristä. ”Mikäli diakonian virka ymmärretään valtuutuksena Jumalan valtakunnan edustamiseen, diakonin tehtävät voivat saada yhteiskunnallisesta tilanteesta riippuen monia muotoja, eikä pappisviran ja diakonian viran välille tule projisoida tarpeetonta hierarkkista arvoeroa.” Aamen, totean itse.

Elina Leppilampi liittyy tähän profeetallisuuden ajatukseen. Sen tiedostavat käytännössä kaikki diakoniassa mukana olevat, mutta sen toteuttaminen ei olekaan yksinkertaista. Moni kokee, ettei heillä ole tarpeeksi resursseja, välineitä tai kanavia vaikuttamistoimintaan. Näiden haasteiden edessä ei kuitenkaan pidä luovuttaa, vaan etsiä itselle ja omalle yhteisölle (seurakunnalle) ominaisimmat tavat. Joka tapauksessa tärkeää on se, että kirkon diakonia ponnistaa aina ruohonjuuritasolta, sen voimana on olla kosketuksessa ihmisten arkeen ja sen haasteisiin.

Wallenius käsittelee vaikuttamista valtaistavana sosiaalisena asianajona. Muotoilu on mielestäni turhan konstikas ja vieraan tuntuinen. Ymmärrän sen selittävänä ilmaisuna. Kysehän on perinteisen yksilön hätään keskittymisen sijaan siitä, että yksilön tilannetta pyritään ymmärtämään hänen omassa kontekstissaan ja antamaan hänelle välineitä tilanteen muuttamiseksi. Yksilöä ei kuitenkaan jätetä yksin, vaan työtä tehdään hänen kanssaan (advocacy with). Erittäin mielenkiintoinen on Walleniuksen kuvaus Malmin seurakunnassa Helsingissä toteutettu Diakonia kansalaisvaikuttamisen tukena -projekti. Siihen kannattaa tutustua ainakin tämän artikkelin verran.

Ytimessä ihmisen osallisuus

Osallisuuden käsite on myös pitkään ollut diakoniasta puhuttaessa. Syrjäytyminen on usein oleellisesti osattomuutta. Osattomuuden syntyä ja vaikutuksia on tutkittu myös Suomessa. Ei ihme, että diakonian ammattilaiset pohtivat yhä enemmän sitä, miten osallisuuden vahvistaminen voisi olla oman työn ytimessä.

Maria Lähteenmäki paljastaa hyvin, miten yksinäisyys on moniulotteista ja siksi sen tuomiin ongelmiin ei ole vain yhtä ratkaisua. Jälleen kerran artikkeli esittelee yhden esimerkin – Helsinki Mission yksinäisyystyön mallin kautta – näytetään, että yksinäisyyteen voidaan silti tarttua. Oleellista on, ettei ihmisen kokemusta yksinäisyydestä selitetä kaikkien kohdalla samalla tavalla. Selvittämällä sen syyt ja yksilön omat ratkaisukeinot, on mahdollista tuoda apua erittäin vaikeisiin ja pitkäaikaisiin yksinäisyyden kierteisiin.

Varpu Wiens ja Joakim Zitting kirjoittavat verkostomaisen ja yhteistyössä toteutetun auttamistyön merkityksestä. Nykyisenkaltaisessa yhteiskunnassa ihmisten osattomuus ja huono-osaisuus on harvoin yhden toimijan käsissä. Siksi yhteistyö on paitsi tärkeää, ainut tapa muuttaa tilannetta. Kirjoittavat käsittelevät omalta osaltaan sote-uudistuksen tuomaa muutosta rakenteisiin. Heidän mukaansa se tulee korostamaan diakoniatyön roolia paikallisen huono-osaisuuden kerääjän ja välittäjänä. Tämä on varmasti totta. Samalla tullaan selkeästi vaikuttamistoiminnan piiriin. Pelkkä huono-osaisuuden tunteminen ei vielä auta, jollei siitä saatua tietoa osata välittää päättäjille.

Joka tapauksessa myös paikallisseurakunta voi tehdä paljon sen eteen, että yhä useampi voisi kokea kuuluvansa yhteisöön. Tässä suhteessa – nimenomaan seurakuntien diakoniatyössä – on otettu tärkeitä askeleita. Yhteisöruokailujen kehittäminen ja yhteisöllinen työote ovat monin paikoin jo vakiintuneita diakonian muotoja. Yhteisöllisen otteen soisi koskettavan vahvemmin kaikkea seurakunnan toimintaa. Viittaahan seurakunta jo käsitteenä yhteisöön.

Tähän jaksoon vähän erilaisen käsittelytavan tuo Laura Arikan kirjoitus dialogisuudesta ja Erätauko -menetelmästä. Vaikka dialogisuus voikin olla oleellinen osa osallistamisessa ja osallisuuden löytymisessä, on tässä kuvattu menetelmän muoto ehkä turhankin strukturoitu.  Ainakin siinä muodossa, jota Arikka pitää tehokkaimpana, eli kutsuun perustuvissa dialogeissa. Erätauko -menetelmän ansiot ovat silti ilmeiset. Se on antanut kymmenille tuhansille Suomessa asuville (ja laajenevasti myös kansainvälisesti) kokemuksen kuulluksi tulemisesta ja mahdollisuudesta oppia jotain uutta itselle tärkeästä aiheesta. Dialogia onkin pitkään kutsuttu yhdessä ajattelemisen taidoksi. Siinä meillä on opittavaa sekä työyhteisöinä että seurakuntana.

Asiantuntijuus ja erityisosaaminen

Jo diakoniatyöntekijöiden perustutkinnot avaavat kaksi suuntaa: terveysala (sosionomi-diakonissat) ja sosiaaliala (sosionomi-diakonit). Näiden lisäksi on mahdollisuus erikoistua erilaisten täydennys tai jatkokoulutusten kautta.

Asiantuntijuuteen keskittyvä osa tutkailee diakonian kenttää mielenterveystyön, perheneuvonnan ja terveydenhuollon kautta. Kirkolla on pitkät perinteet toimia näillä alueilla tehtäviin erikoistuneiden ammattilaisten toimesta. Tästä on ollut paljon hyötyä, kun yhteiskunnan eri sektoreilla on opittu arvostamaan kirkon työntekijöiden ammatillista otetta. Tämä on myös avannut tien monenlaiseen yhteistyöhön ihmisten hyväksi.

Hanna Kelokaski ja Tiina Haukijärvi kertovat mielenterveystyöhön liittyvistä kokeiluista ja niiden myötä vakiintuneista hankkeista. Tampereella Voimavararyhmä alkoi pilottina ja vakiintui saman tien seurakuntien omaksi toiminnaksi. Kaupungin työllisyyspalveluiden työntekijät kannustivat seurakuntia osallistumaan kuntouttavan työtoiminnan ryhmäpalveluiden kilpailutukseen. Seurakunnista tuli oleellinen osa kaupungin palvelujen toteuttajia. Toiminta on laajentunut sittemmin useisiin kuntiin ja seurakuntiin. Tämänkaltaista kuntouttavaa  toimintaa on myös tutkittu ja todettu varsin toimiviksi. Tiina Haukijärvi toteutti oman ylemmän ammattikorkeakoulututkintonsa mallintamalla Voimavararyhmän käynnistämisprosessin. Tämä auttaa sellaisten käynnistämisen uusilla paikkakunnilla.

Ammattimainen perheneuvonta on syntynyt kirkon sisällä. Sielunhoito taas on aina ollut osa seurakuntien toimintaa ja myös diakoniaa. Tästä todistavat säännölliset diakoniabarometritkin. Yhteistyön kehittäminen näillä alueilla on merkinnyt mm. sitä, että avun tarvitsijoita on voitu ohjata puolin ja toisin: perheneuvonnasta diakoniaan ja päinvastoin.

Kirsi Jaakonahon artikkelissa esitellään jälleen yksi hanke: hyvinvoinnin tuki potilaan kokonaisvaltaisen hoidon täydentäjänä. Yhteistyö HUSin ja Helsingin seurakuntayhtymän välillä perustui juuri siihen, että sairaanhoidon potilaat toivoivat kattavampaa tukea sairauden myötä muuttuneeseen tilanteeseensa. Hankkeessa on selvitetty sekä sairaanhoidon että seurakuntien prosesseja ja henkilöstön työnkuvia ja identiteettiä. Tämä kaikki on ollut palvelemassa uuden palvelun syntymisessä. Luonnollisesti tämä kaikki on haastanut sekä muutokseen että työn kehittämiseen.

Tulevaisuus on avoin

Viimeinen osa käsittelee tulevaisuuden haasteita erityisesti sote-uudistuksen tuoman muutoksen ja kirkossa toteutettavan johtamisen näkökulmasta. Tähän asti seurakunnat ovat kattaneet rakenteeltaan samanlaisen alueen kuin kunnat. Sote-uudistus muuttaa tilanteen ja erilaiset kumppanuudet ja palvelujärjestelmät on rakennettava uudestaan. Kirkolla ei toistaiseksi ole hallinnollisesti suoraan sote-alueita vastaavaa neuvottelutahoa. Hiippakunnat voisivat olla sellaisia. Heikki Hiilamo kyseleekin, mahtaako kirkko kyetä senkaltaiseen uudistukseen. Kaikissa hiippakunnissa ei kaiken lisäksi tällä hetkellä ole sosiaali- ja terveysasioihin paneutunutta asiantuntijaa.

Edelleen seurakunnissa säilyy vahva paikallistuntemus ja ammatillinen osaaminen. Eri asia on, miten tieto tästä välittyisi eteenpäin, yhteiskunnan uudelle hallintorakenteelle. Tarvitaan siis vaikuttamistoimintaa ja alueellisia neuvotteluja. Vaikuttamistoiminnassa yhtenä tärkeänä välineenä voisi olla seurakunnan diakoniatyön tulokset – mikäli niistä olisi mitattavia näyttöjä.

Aatelähtöisen työn vaikuttavuuden mittaaminen onkin Mervi Aalto-Kallion ja Erica Mäkipään artikkelin keskiössä. He painottavat sitä, että monilla aloilla mittaaminen saattaa olla haasteellista, mutta ei mahdotonta. Samalla he tuovat jälleen esille sen, että vaikuttavuus on harvoin yhden toimijan aikaansaannosta. Parhaat tulokset syntyvät vaikuttavuusketjusta.

Jokainen työyhteisö tarvitsee johtajansa. Kirkossa työyhteisöjen johtajuuteen on paneuduttu huomattavan vähän aikaa, kun ottaa huomioon, kuinka vanhasta organisaatiosta on kyse. Saara Huhanantti tutkailee johtajuutta diakoniassa.

Johtaminen on aina kompleksinen kokonaisuus. Sekä ihmisiä että asioita olisi johdettava. Tutkimusten mukaan johtajalta odotetaan linjanvetoa ja selkeitä tavoitteita työlle, mutta samanaikaisesti toivotaan, että nämä asiat tehtäisiin yhdessä. Ristiriita on ilmeinen. Huhanatti tuokin esille sekä aiempia teorioita että nykyisiä painotuksia ja viittaa siihen, että johtajan tärkein tehtävä nykyisin olisikin innostaa, voimaannuttaa, valtauttaa ja vapauttaa ihmisiä kehittymään ja käyttämään luovuuttaan. Kuulostaa järkevältä työyhteisössä, jossa useimmat kokevat olevansa asiantuntijatehtävissä. Tällaisen johtajuuden käytäntöön paneminen onkin oma haasteensa.

Diakonia lähellä ja kaukana

Piispa Kaisamari Hintikan loppusanat ovat persoonallinen ja henkilökohtaisesta kumpuava kirjoitus. Hän on saanut tutustua diakoniaan ja sen käytöntöihin niin vapaaehtoisena toimiessaan, seurakunnan hallinnon näkökulmasta, että maailmanlaajan kirkon tehtävissä ollessaan Luterilaisen maailmanliiton palveluksessa. Hän muistuttaakin siitä, että paikalliset asiat liittyvät usein hyvinkin suoralla tavalla globaaleihin ilmiöihin. ”Vastuu lähimmäisestä ei päätykään toiseen ihmiseen tai tähän päivään – se laajenee koskemaan kaikkea luotua ja tulevia sukupolvia.”

---

Omat jälkisanat

Kirjoitin kirjan takaosan tyhjille sivuille oman päätelmäni:
Voisiko seurakunnan yhteisöllinen rooli olla siinä, että se yhteisönä ottaa vastuun oman alueensa elämästä. Ei niin, että vain yksittäiset vapaaehtoiset tai ammattilaiset kantavat vastuuta, vaan nimenomaan seurakunta yhteisönä. Silloin yhdessä paneudutaan oman alueen kysymyksiin laaja-alaisesti ja tehdään yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa. Tätä kautta, yhteisönä seurakunta määrittelisi diakoniset tavoitteensa.

Ottamalla yhteisönä vastuun seurakunta voi osoittaa, miten jokaisen seurakuntalaisen toiminta ”omalla paikallaan” on kiinteä osa seurakunnan diakoniaa. Silloin sekä ammattilaisella, vapaaehtoisella että satunnaisella osallistujalla olisi selkeämpi kuva siitä, mitä tarkoittaa diakoninen ja missionaarinen seurakunta.

Jaa artikkeli: