Työssäni nuorten aikuisten pappina törmään yhä uudestaan ilmiöön, jonka olemassaolosta minulla ei ollut kunnolla ymmärrystä ennen työn aloittamista. Nuoruudestani tutussa herätyskristillisessä viitekehyksessä olen tottunut ajattelemaan, että todellinen kristillisyys on kristillisyyttä, jossa ei keskitytä tämänpuoleisiin asioihin vaan hengen todellisuus on kaikki kaikessa.
Toimintaympäristönä nuorten aikuisten maailma
Viime aikoina maailmankuvani on kuitenkin avartunut. Lähes poikkeuksetta ihmiset, jotka haluavat liittyä seurakuntayhteisöön ja tahtovat seurata Jeesusta, ovat ihmisiä, joille tämän puoleiseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset ovat tärkeitä: heille on itsestään selvä lähtökohta, että naisilla on samat oikeudet kuin miehillä, myös pastorin tehtäviin. Heillä on paljon seksuaalivähemmistöön kuuluvia ystäviä ja heille on itsestään selvää, että nämä ihmiset ovat samanarvoisia kuin muutkin. Nämä ihmiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, epäoikeudenmukaisuudesta, kapitalistisista sortavista rakenteista, misogyniasta ja uskonnollisesta väkivallasta.
Minusta olisi jotenkin absurdi ajatus, että näitä ihmisiä minun pitäisi opetuslapseuttaa vanhaan herätyskristilliseen kulttuuriin, jossa naisen paikka on palvelutiimissä ja jossa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät voi tulla kaikkiin palvelutehtäviin. Uusien ihmisryhmien tullessa seurakuntaan en voi enää olettaa, että nämä ihmiset luopuvat omista oikeudenmukaisuudesta kumpuavista arvoistaan. He tuovat oman kulttuurinsa mukanaan seurakuntaan.
Evankeliointi on vaikea sana
Uskon, että kristilliselle evankeliumille on tässä ajassa valtava tilaus. Silti seurakunnat elävät ikään kuin apatian keskellä. Mistä tämä johtuu? Monista paikallisista seurakunnista puuttuu evankeliumin voima. Evankelistan tehtävä on laiminlyöty kirkossamme. Kun nykypäivän nuoret ja nuoret aikuiset kiinnostuvat Jeesuksesta, harvassa on ne seurakunnat, joissa heitä innostetaan antamaan koko elämänsä Jeesukselle. Kutsu todelliseen Kristuksen seuraamiseen on kokonaisvaltaista. Joka aamu herätessäni, annan elämäni Jeesukselle ja teen sen päivän valinnat hänen kutsunsa näkökulmasta. Tällaisen elämän tarjoaminen seurakuntalaisille on kasvavan seurakunnan tunnusmerkki.
Valitettavasti ne ympyrät, joissa evankeliointi ja Jumalan sanaan juurruttaminen ovat arvostettuja, helposti kuplautuvat. Paha maailma uhkaa. Ihmiset liberaaleine arvoineen uhkaavat, uskovat bunkkeroituvat. Valitettavasti en näe tämän päivän herätyskristillisyydessä valtavan suurta potentiaalia tavoittaa nykypäivän nuoria tai nuoria aikuisia. Tai ainakaan voimaa muuttaa heidän elämäänsä.
Keskeisenä ongelmana on arvoristiriita nuorten oikeudenmukaisuuden janon ja tämän päivän seurakuntien konservatiivisten arvojen ja rakenteiden välillä. Sen sijaan moni luterilainen paikallisseurakunta on omaksunut tämän päivän aatteet ja arvostukset, oikeudenmukaisuudenkin, mutta on hukannut Hengen voiman ja arkailee kutsua ihmisiä todelliseen elämänmuutokseen ja päivittäiseen Jeesuksen seuraamiseen.
Jeesuksen seuraajana ajassa
Itse etsin kolmatta tietä. En halua jäädä bunkkeriin. Innostun nuorista ihmisistä, joilla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jotka haluavat murtaa uskonnon patriarkaalisia ja toksisia rakenteita. Haluan oppia heiltä. Mutta samalla haluan näyttää heille, että Jeesuksen seuraaminen voi olla todellinen päivittäinen seikkailu. Jumalalla on kutsumus jokaiselle. Se kutsumus määrittää koko elämän suunnan. Tämä potentiaali meillä on selvänä edessämme: sukupolvi, jolla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano, sekä kirkon sanoma, joka kutsuu toteuttamaan tuota oikeudenmukaisuutta jo nyt Kristuksen jalanjäljissä ja Pyhän Hengen voimassa. Tämän yhtälön hyödyntämiseksi herätyskristittyjen ja kirkon tulisi yhdistää voimansa. Aikaa on vähän ja ihmisiä, joiden tarvitsee kuulla evankeliumin sanoma, on paljon.
Kirjoitus perustuu Turun Mikaelin seurakunnan seurakuntapastori Matti Hernesahon pohdintaan Radio Dein Päivän blogissa 12.5. Kirkkomme Lähetys sai Hernesahon ajankohtaisia ajatuksia julkaistavaksi kirjallisessa muodossa.
Jaa artikkeli: