Rauha Euroopassa on jälleen poissa. Turvallisuuttamme koetellaan sekä tunteena että konkreettisesti. Tällaisessa tilanteessa puhe sisäisestä rauhasta voi tuntua joko julmalta, tai oikeasti lohduttavalta. Julmaa se on, jos sisäisellä rauhalla yritetään pyyhkäistä pois se tosiasiallinen maailma, jossa elämme. Lohtua se voi tuoda, mikäli se ankkuroituu hyvään jumalakuvaan ja antaa luvan myös pelätä. Pohdintoja ensi sunnuntain tekstin äärellä.
Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” Tämän sanottuaan hän näytti heille kätensä ja kylkensä. Ilo valtasi opetuslapset, kun he näkivät Herran. Jeesus sanoi uudelleen: ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” (Joh. 20:19-21)
Kuuluuko rauha vain meille
Jeesuksen seuraajat olivat ymmärrettävästi hämmentyneitä ja peloissaan. Heidän tukensa ja turvansa oli kuollut. Lisäksi heitä itseään uhkasi pahimmillaan sama kohtalo. He elivät eristyksissä omasta perinteisestä yhteisöstään. Vaikka meneillään oli uskon kannalta kaikkein keskeisin juhla, tämä joukko oli kokoontunut keskenään suojaan, lukittujen ovien taakse. Mieleen nousevat kuvat ukrainalaisista pommisuojissa rukoilemassa psalmin 31 sanoin.
Tämän epävarmuuden ja pelon keskelle tulee Jeesus ja toivottaa rauhaa. Kyse ei ole tyhjistä sanoista, sillä tämä rauhantuoja saapuu läpi lukkojen ja muurien. Jeesus haluaa luoda toivoa ja uskoa tilanteessa, jossa kaikki toivo näyttää menneen. Tätä Jeesuksen tuloa on jo valmisteltu. Magdalan Maria on jo kertonut kohtaamisestaan Jeesuksen kanssa. Maria oli ensimmäinen todistaja. Nyt se, mistä hän oli kertonut, näyttää todelliselta.
Meille rauhan menettäminen tuntuu nyt todellisemmalta, kuin aikoihin. Näin siitä huolimatta, että maailmalla on jatkuvasti sodittu. Eurooppalaisesta sodastakaan ei ole kuin kolme vuosikymmentä, mutta olemme tällä välinkin kuulleet sanomia sodista Syyriassa ja muualla Lähi-Idässä, levottomuuksista ja epäoikeudenmukaisuudesta lähes kaikilla mantereilla. Eivätkö ne ole koskettaneet meitä? Hyväksymmekö liian helposti sodan, joka on kaukana, vaikka sielläkin kuolee lapsia ja naisia, siviilejä, puhumattakaan nuorista miehistä ja naisista aseet kourissa?
Rauha on yhteisön tehtävä
Jo Magdalan Maria sai tehtävän puhua Jeesuksen seuraajien joukolle – pienelle joukolle, mutta silti sille joukolle, josta oli muodostunut hänen yhteisönsä. Marian saama tehtävä oli oikeastaan kaksiosainen. Ensin Jeesus kieltää takertumasta häneen. Kirkkoraamatun mukaan Jeesus sanoi, ettei Maria saa koskea häneen, mutta UT2020 käännös paljastaa jotain enemmän. Maria ei saanut takertua siihen kuvaan ja ajatukseen, joka hänelle oli syntynyt Jeesuksen eläessä heidän keskellään. Sen sijaan Maria sai tehtäväksi viedä sanomaa ylösnousseesta. (j. 17)
Saman tehtävän saavat muut: Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” Tästä lähetyskäskystä on muodostunut ekumeenisen liikkeen keskeinen tunnus. Se on hyvin linjassa tutumman, Matteuksen evankeliumista luettavan ajatuksen kanssa, jossa Jeesus käskee noudattaa kaikkea, mitä hän oli käskenyt seuraajiensa noudattaa. Kyse oli siis kaikesta siitä, mitä Jeesus oli eläessään puhunut ja tehnyt: ilosanoma syntisyytensä kanssa kamppaileville, lain asettaminen oikeaan paikkaansa, asenteet heikkoja ja syrjäytettyjä kohtaan, Jeesuksen seuraajien keskinäinen rakkaus.
Siten kyse on alusta asti ollut yhteisön tehtävästä. Yhteisölle on annettu erilaiset lahjat, jotta se voisi välittää koko evankeliumi koko maailmaan. Siten toteutuu sekä rakastaminen että sitä seuraava rauha.
Evankeliumi koskettaa koko ihmistä
Hämmentävää on se, että pelkät Jeesuksen sanat eivät näytä vaikuttavan kuulijoihin. ”Rauha teille” -toivotus jää ikään kuin ilmaan. Vasta, kun hän näyttää heille kätensä ja kylkensä, kaikki muuttuu. “Ilo valtasi oppilaat, kun he näkivät Herran.” (jae 20)
Voiko tämä olla myös kirkon tie, seurakunnan tie, Jeesuksen seuraajien tie? Pelkkä puhe rauhasta ja rakkaudesta ei kosketa. Sen sijaan oman haavoittuvuutensa, kuolevaisuutensa ja vertaisuutensa näyttävä kirkko kuulostaa vakuuttavalta. Avoin puhe haavoista rohkaisee puhumaan omista haavoista. Ilo syntyy silloin, kun jaamme jotain, mikä yhdistää, ei siitä, että kerromme sankaritarinoita tai vakuutamme ainaista voittoa.
Evankeliumin kokonaisvaltaisuudesta on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Kovin monta helppoa ja ohutta määritelmää on annettu. Olen vakuuttunut siitä, että evankeliumin kokonaisvaltaisuus aukeaa vain yhteisön tehtävänä. Evankeliumi voi koskettaa ketä tahansa, mikäli sitä ei julisteta ylhäältä päin niin, ettei kuunnella vastaanottajan kysymyksiä eikä tutustuta hänen elämäntilanteeseensa. Evankeliumi tulee lähelle silloin, kun se konkretisoituu vastaanottajan elämään. Jeesus ei syntynyt tähän maailmaan vain puhumaan Jumalasta, vaan elämään todeksi Jumalan rakkautta. Sen tähden hänestä tuli haavoitettu, häväisty ja tapettu Kristus. Ylösnousemus vahvisti, että juuri se oli oikea tie.
Arkiasuiset rauhan lähettiläät
Pääsiäinen on perinteisesti ollut suuri kasteiden päivä. Evankeliumikirja – yksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirjoista – kertoo tästä kirkkovuoden pyhästä seuraavaa: Kasteen ja tämän sunnuntain yhteys ilmenee myös päivän toisessa latinalaisessa nimessä dominica in albis depositis (= pois riisuttujen valkoisten vaatteiden sunnuntai). Kannettuaan koko ”valkoisen viikon” kasteessa saamaansa valkoista vaatetta kastetut pukeutuivat nyt jälleen tavalliseen arkiasuun. Heidän tehtävänsä oli tästä lähtien todistaa jokapäiväisessä elämässään ylösnousseesta Vapahtajasta ja hänessä täyttyneestä Jumalan lupauksesta. Tämä lupaus pysyy lujana silloinkin, kun ihminen heikkoudessaan epäilee sitä.
Koko evankeliumi koko ihmiselle. Kristuksen seuraajien evankeliumi paljastuu sekä evankeliumin julistamisesta sanoin, mutta tämäkin parhaimmillaan arjessa, kohtaamisena, rakkautena, rauhan rakentamisena – siis ilosanoman vakaana mutta nöyränä jakamisena.
Jaa artikkeli: