Työssäni nuorten aikuisten pappina törmään yhä uudestaan ilmiöön, jonka olemassaolosta minulla ei ollut kunnolla ymmärrystä ennen työn aloittamista. Nuoruudestani tutussa herätyskristillisessä viitekehyksessä olen tottunut ajattelemaan, että todellinen kristillisyys on kristillisyyttä, jossa ei keskitytä tämänpuoleisiin asioihin vaan hengen todellisuus on kaikki kaikessa.
Minua on pitkään kiehtonut Markuksen evankeliumissa kuvattu lähetyskäsky: Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa ilosanomaa kaikille luoduille. (Mark. 16:15) Tämä niin tuttu ja usein lukemani jae alkoi avautua uusista näkökulmista, kun luin Uuden testamentin lähetyskäskyjä rinnakkain. Sana ”luoduille” sai uuden ja painavamman merkityksen. (Helatorstain tekstin äärellä)
Diakonia. Nyt. on tasokas kirja. Odotin sitä kovasti etukäteismarkkinoinnin perusteella. Odotukseni oli, että nyt saamme käyttöömme seurakunnan diakoniaa laajasti avaavan uutuuden. Ensimmäinen reaktioni oli pieni pettymys. Kirjassa rajattiin aiheen käsittely ammattilaisten toiminnan tutkimiseen, ei siis sittenkään diakonisen seurakunnan luotaamiseen. Kirjan luettuni tajusin, että kyseinen rajaus on erittäin onnistunut. Kirjasta tuli jäntevä ammattilaisten näkökulmaa valottava ja moneen kohtaan myös kantaa ottava opus.
Kertomus Emmauksen tiestä kiehtoo vuosi vuoden jälkeen. Kuolleista noussut Jeesus lyöttäytyy hämmentyneiden oppilaittensa seuraan ja kävelee heidän kanssaan pitkän matkan kertoen itsestään, mutta oppilaat eivät tunnista häntä. Vasta kun päästään syömään ja murtamaan leipää, oppilaat tunnistavat Jeesuksen, joka katoaa yllättäen. Miksi tunnistaminen kesti näin kauan ja miksi se tapahtui silloin, kun Jeesus mursi ja jakoi leivän?
