Opetuslapseus on tärkeä käsite – mutta mitä se tarkoittaakaan?

Elämä opetuslapsena Apostolien teoissa ja tänään -kirjan kansi

Pohdin kirjan “Elämä opetuslapsena Apostolien teoissa ja tänään” ajatuksia opetuslapseudesta ja miten ne suhteutuvat joihinkin kansainvälisesti tärkeisiin, opetuslapseutta käsitteleviin kirjoituksiin samasta aiheesta. Kirja herättää sekä innostusta että kysymyksiä.

Opetuslapseudesta puhutaan ja kirjoitetaan

Robert E. Coleman on tullut tunnetuksi nimenomaan ns. opetuslapseuttamista koskevilla kirjoillaan Mestarin menetelmä (suom. 1981 Kirjaneliö) ja Opetuslapseus Apostolien teoissa ja NYT (suom. 2003 Karas-Sana). Ensimmäinen on alun perin kirjoitettu jo 60-luvulla, jälkimmäinen 80-luvulla, mutta uusien painosten myötä ne ovat pitäneet pintansa niin, että niitä on yhteensä myyty miljoonia.

Opetuslapseus on ollut laajalti esillä viime vuosina erilaisissa kirkkojen välisissä neuvotteluissa ja tapahtumissa.  Opetuslapseudesta ja opetuslapseksi tekemisestä on myös kirjoitettu paljon. Usein nämä ovat liittyneet kirkon tavoittavaan toimintaan. Näin esimerkiksi David Bosch pääteoksessaan Transforming Mission – Paradigm Shifts in Theology of Mission (1991), jossa opetuslapseus liittyy oleellisesti kirkon missioon (lähetystyöhön). Opetuslapseksi tekeminen (opetuslapseuttaminen) on Boschin mukaan muuta, kuin kirkon jäseneksi liittämistä tai jäsenmäärien kasvattamista. Kyse on ennemminkin siitä, että opetuslapsille on annettu tehtäväksi ”noudattaa kaikkea sitä, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”, toisin sanoen seurata Jeesusta ja hänen käytännön esimerkkejään. Tämän seurauksena opetuslapset eivät voi olla välinpitämättömiä niille ilmiöille, joita he näkevät ympäröivässä maailmassa ja yhteiskunnassa.

Opetuslapseus oli keskuksessa Kirkkojen maailmanneuvoston vuonna 2018 Arushassa pidetyssä Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssissa. Siellä pääteemana oli Hengessä eläen – kutsu muuttavaan opetuslapseuteen. Konferenssi julkilausumassa (Hengessä eläen: kutsu muuttavaan opetuslapseuteen) todetaan, että opetuslapseus muuttaa opetuslasta itseään, mutta on myös tehtäväksi anto muuttaa maailmaa. ” Opetuslapseus on sekä lahja että kutsumus toimia Jumalan aktiivisina työtovereina maailman muuttamiseksi.” (Hengessä eläen, s. 4) Paavi Franciscus kirjoittaa myös laajasti opetuslapseudesta apostolisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium (Evankeliumin ilo) niinikään vuonna 2013. Hän tuo vahvasti esille sen, miten opetuslapseus ja kirkon missio kytkeytyvät toisiinsa. Kirkko on nimenomaan missionaaristen opetuslasten yhteisö, joka on aloitteellinen suhteessa ympäröivään maailmaan. (Evangelii Gaudium 24.) Missiota toteuttaessaan kirkko seisoo ihmisten – kaikkien ihmisten – rinnalla ja pyrkii vaikuttamaan heidän arkielämänsä parhaaksi. Yhteisöllisyyden merkitys näkyy jo Jeesuksen sanoista: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne. (Joh. 13:35)» (Evangelii Gaudium 99.)

Sujuvaa luettavaa

Nämä kirjoitukset mielessäni tartuin nyt esittelyssä olevaan Colemanin kirjan uuteen suomennokseen Elämä opetuslapsena Apostolien teoissa ja tänään (Bergvik kirjat 2020, 122 sivua). Käännöksen ovat tehneet Yrjö Rossi ja Ritva Harjunen Bergvikin Säätiöstä. Bergvikin Säätiön tarkoituksena on perustamisestaan vuonna 1961 saakka ollut herättää ja syventää elävää kristillisyyttä ja toimia kristillisen mielenterveystyön edistämiseksi. Säätiö toimii nykyisin Bergvikin Kartanon tiloissa, järjestäen erilaisia tilaisuuksia ja seminaareja. Suomentajat katsovat, että Elämä opetuslapsena -kirja on vain lisännyt ajankohtaisuuttaan parissa kymmenessä vuodessa – siksi tekijät halusivat tehdä uuden suomennoksen ja ottaa uuden painoksen.

Colemanin kirjan vuosikymmeniä jatkuneen suosion takana on varmasti osittain se, että se on sujuvaa luettavaa. Kirjan jaottelu on selkeä ja kappaleet lyhyitä. Erityisesti ilahduttaa se tietomäärä, joka on upotettu kirjan viitteisiin. Raamatuntutkimisesta innostuneelle se tarjoaa valtavan määrän erilaisia tutkimisen kohteita: alkukielen sanojen selityksiä ja niiden esiintymismääriä (esim. ”Termiä ’kirkko/seurakunta’ käytetään UT:ssa yli sata kertaa ja se tulee sanasta ’ekklesia’ tarkoittaen ’ulos kutsuttuja’.”); tietyn teeman tai tyylin esiintymisiä (esim. tietynmuotoiset saarnakatkelmat Apostolien teoissa) sekä varsin paljon kirjallisuusviitteitä, joiden kautta voi syventyä paremmin sellaisiin asioihin, joita Coleman vain sivuaa.

Amerikkalaisuutta vai evankelikaalisuutta?

Lukija huomaa kyllä varsin pian, että kirjoittajan tausta ei ole luterilainen. Coleman onkin toiminut vahvasti evankelikaalisissa piireissä, mm. vuosia Billy Graham Center Institute of Evangelismin johtajana Wheaton Collegessa. Pappisvihkimyksensä hän sai metodistikirkossa ja metodismin (Wesleyn) vaikutus onkin selvä. Vuonna 2011 kirjoittamassaan kirjassa The Heart of the Gospel: The Theology behind the Master Plan of Evangelism hän avaa Mestarin menetelmä -kirjansa teologiaa. Siinä hän paljastaa myös arminiolaiset vaikutteensa. Arminiolaisuudessa korostetaan sekä sisäistä että ulkoista muutosta. Jotta usko olisi varmasti pelastavaa, tulee sen heijastua näkyvinä tekoina.

Mietinkin lukiessani, nousevatko tietyt, hyvin rationaaliset ja ”menetelmälliset” kuvaukset (arminiolaissävytteisestä) metodismista, evankelikaalisuudesta vai amerikkalaisesta bisneskulttuurista? Tekemällä oikein ja oikeassa järjestyksessä saat aikaan toivotun tuloksen. Tämä heijastuu mielestäni monessa kohtaa Colemanin antamaa hahmotusta opetuslapseuttamisesta: pitää valita oikeat henkilöt, joita lähestytään (”kaikkia et voi voittaa”), on olemassa opetuslapsettamiselle oikeita paikkoja (kuten kodit, ei niinkään kirkot), johtajan ei pidä kertoa heti kaikkea tietämäänsä tai edes prioriteetteja (koska viisas kenraalikaan ei kerro taistelusuunnitelmiaan joukoille, s. 89). Kaiken kaikkiaan kyse on ”moninkertaistamisen periaatteesta” (s. 20). Tämänkaltaisia kohtia lukiessa ajatus siirtyy ns. lähetystyön vaikeille alueille, kuten Japani, josta Colemanin ajattelua seuraten lähetystyöntekijät olisivat lähteneet jo aikaa sitten.

Hienoja oivalluksia

Colemanin kirjassa on useita hienoja oivalluksia, joita on syytä miettiä myös meidän oloissamme. Juutalaisten johtohenkilöiden kristittyihin kohdistuneesta painostuksesta kirjoittaessaan Coleman kuvaa asetelmaa näin: ”Kuinka nämä vihkimättömän puuseppä-opettajan luopio-opetuslapset, joilla ei ollut mitään muodollista teologista koulutusta, uskaltavat yrittää mitätöidä Jumalan valitun kansan ikivanhoja uskomuksia?” (s.24) Kuinka usein kirkon – myös oman kirkkomme – historiassa on käyty rajanvetoa sen suhteen, ketkä saavat päättää asioista kirkossa ja keillä on oikeus tehdä teologiaa. Tämä keskustelu ei ole vierasta nykyhetkellekään. Coleman osaa tiivistää kahlitsevan tradition ja elämää luovan uskalluksen välisen kamppailun oivallisesti.

Tähän liittyy myös ajatus joustavasta seurakuntarakenteesta. Colemanin mukaan yhteisöllisyydestä ja pienistä yhteisöistä kasvanut kirkko omaksui vähitellen roomalaisesta hallintokulttuurista tapoja, jotka ennemminkin mahdollistivat näiden yhteisöjen elämän kuin rajoittivat niitä (”mitään erityisiä muotoja ei kanonisoitu”). Vaikka Coleman jättääkin huomiotta jo Uudessa testamentissa näkyvän virkateologian kehittymisen, on hänen huomionsa tärkeä nykyaikaa ajatelleen. Olisiko meillä tässä jotain opittavaa?

Coleman viittaa tässä yhteydessä myös Ralph D. Winterin ajatukseen ”apostolisista joukoista” (tiimeistä). Winterin mukaan seurakunnan alueelta ulospäin suuntautuvasta toiminnasta (lähetystyötä) ovat kautta historian vastanneet melko itsenäiset tiimit. Seurakunnan tehtävänä on ollut vastuu omasta alueestaan. Työnjako on ollut varsin selkeä ja toimiva. Ideana on, että rakenteen pitäisi tukea toimintaa, ei päinvastoin.

Ajattelemisen aihetta antaa myös jakso ”Eksyksissä olevat kansanjoukot” (alkaen s. 26), jossa Coleman kuvaa vahvasti ns. massojen arvaamattomuutta ja ailahtelevaisuutta. Tulee väistämättä sellainen olo, kuin hän kuvaisi viime vuosikymmenten tapahtumia niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa. Ihminen ja etenkin ihmisjoukot näyttävät toimivan hyvin samankaltaisesti vuosisadasta toiseen. Yllättävän helposti mielipiteet vaihtuvat täysin päinvastaisiksi, etenkin joukoista puhuttaessa. Sanan valta voi siis olla varsin suurta sekä hyvässä että pahassa.

Historian tuntemisesta olisi apua

Jostain syystä Coleman tekee melko isoja anakronistisia virheitä erityisesti Uuden testamentin tulkinnassaan. Hän esimerkiksi kirjoittaa Luukkaasta, että tämä oli ”aina tieteellisesti ajatteleva” ikään kuin Luukkaan kirjoituksilla olisi jotain tekemistä nykyaikaisen tieteellisen lähestymistavan kanssa.

Samoin Coleman sivuuttaa sen, miten vahvasti yhteisöllisessä kulttuurissa ensimmäiset kristityt elivät. Hän painottaa – ja näyttää uskovan, – että Uudessa testamentissa toteutettiin henkilökohtaista todistamisen tapaa, jonka seurauksena oli aina henkilökohtainen kääntyminen. Hän ei huomaa, että samoissa yhteyksissä kuvataan perhekuntien ja talouksien kääntymisistä. Samaa tapahtuu edelleen laajalti vaikkapa Afrikassa. Henkilökohtaisen kääntymisen korostaminen on luonnollisesti osa metodismin perinnettä, mutta ei tee oikeutta kulttuureille, joissa harvoin on kyse pelkästään yksilön ratkaisusta.

Kolmas asia, jossa haastan Colemanin ajattelun, liittyy kristityn mahdollisuuksiin vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Coleman näyttää uskovan, että kun on aidosti tullut uskoon, osaa hoitaa yhteisiä asioita oikein. ”Seurakunta, joka tuo lähetettynä olemisen ymmärryksen jäsentensä jokapäiväiseen elämään, muuttaa maailmaa paremmaksi, sillä yhä useampi lunastettu syntinen elää tulevan maailman arvojen mukaisesti.” (s. 57)

Ensimmäiset kristityt eivät näytä puuttuneet meidän näkökulmastamme ihmisarvoa loukkaaviin käytäntöihin (kuten orjuus, naisten halventaminen, lapsiavioliitot, korruptio tai vammaisten ja köyhien asema). Colemanin mukaan tämä johtuu siitä, että he pyrkivät tarttumaan näiden ilmiöiden varsinaiseen juureen eli syntiin. Käsitykseni mukaan tuohon aikaan useimmat ajattelivat, että kyse on Jumalan antamasta luomisjärjestyksestä. Siksi näihin meidän mielestämme oleellisiin ihmisoikeuskysymyksiin ei ollut syytä kajota. Toki on niin, että myöhemmin – paljon myöhemmin – evankeliumin sanoma alettiin ymmärtää niin, että sillä voi olla merkitystä myös yhteiselämän säännöille. Siten vaikkapa orjuutta ja rotuerottelua alettiin pitää räikeänä vääristymänä sen suhteen, että Jumala on luonut kaikki yhtä arvokkaiksi. Valitettavasti tämä näkökulma ei ole vieläkään selvää kaikille kristillisille yhteisöille.

Henkilökohtainen tehtävä vai kirkon missio?

Colemanille lähetyskäsky onkin henkilökohtainen asia. Juuri tämä henkilökohtaisuuden painotus sekä evankelioimisen että opetuslapseuden toteuttamisen kohdalla, on kirjan suurin puute. Viime vuosikymmenten keskustelut – ei vähiten David Boschin vaikutuksesta – ovat painottaneet yhteisön merkitystä kutsuttuna ja kutsuun vastaajana. Bosch menee jopa niin pitkälle, että toteaa: ”Jokainen opetuslapsi seuraa Mestaria, mutta ei koskaan yksin; jokainen opetuslapsi on jäsen opetuslasten yhteisössä, ruumiissa tai ei ollenkaan ole opetuslapsi.” (Transforming mission, s. 74.)

Kirkko yhteisönä on kutsuttu toteuttamaan Jumalan lähetystä (missio Dei). Opetuslapseuskaan ei voi toteutua muutoin, kuin tämän yhteisön jäsenenä. Ja juuri yhteisö tarjoaa jokaiselle Jeesuksen seuraajalle omien lahjojensa ja kutsumuksensa mukaisen paikan. Meidän ei tarvitse matkia toisiamme tai toteuttaa opetuslapseutta tietyn kaavan mukaan. Jumala on luova, uutta luova. Tässä me saamme olla mukana.


Se, joka ei kompastu Colemanin kirjan puutteisiin, saa Elämä opetuslapsena -kirjasta paljon ajattelemisen aihetta ja innostavaa tutkittavaa.

Jaa artikkeli: