Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kansainvälinen työ näyttää palanneen korona-aikaa edeltävälle tasolle – jopa reilusti korkeammallekin – ainakin taloudellisesti.
Kaiken kaikkiaan sopimusjärjestöt saivat käyttöönsä runsaat 113 miljoonaa euroa. Tämä on vuosikymmeneen paras tulos. Tästä varsinaiseen työhön, eli työhön kumppaneitten kanssa eri puolilla maailmaa tuli kasvua 10 miljoonaa euroa.
Kirkon ja lähetyksen välisiä suhteita on protestanttisten kirkkojen piirissä mietitty ja järjestelty 1600-luvulta lähtien. Järjestelyt ovat jatkuneet 1900-luvulla ekumeenisen liikkeen antaessa oman lisänsä, kun samalla ymmärrettiin, että kirkko on olemukseltaan missionaarinen. Suomessa kirkon ja lähetyksen suhteita on erityisellä tavalla käsitelty 1900-luvun jälkimmäisellä puolella ja 2000-luvun alkupuolella. Suomen ev.-lut. kirkon lähetyksen peruslinjaus ja perussopimus kirkon ja lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa tekevien järjestöjen välillä on yksi osa tässä pitkässä jatkumossa.
Kirkon lähetyksen peruslinjauksessa Yhteinen todistus 2023 on kolme osiota, joiden otsikossa on sana kumppanuus. Osiot käsittelevät kumppanuutta ja yhteistyötä kotimaassa, kumppanuutta ja yhteistyötä kansainvälisessä työssä sekä yhtä kumppanuuksiin ja yhteistyöhön liittyvää erityiskysymystä, eli pappisvirkaa koskevia käsityksiä. Tekstin kokonaisuudesta noin neljännes on omistettu suoraan kysymyksille kumppanuudesta ja yhteistyöstä.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyö ja kansainvälinen diakonia toteutuvat järjestöjen kautta. Lähetystehtävän toteuttajana on keskeisesti paikallisseurakunta. Nämä kaksi itsestäänselvyydeltä vaikuttavaa ja keskenään jännitteistä toteamusta ovat olleet rakenteellisesti totta 1800-luvulta lähtien. Selviä nämä asiat eivät suinkaan ole olleet, sillä jo toisesta kirkolliskokouksesta lähtien alettiin keskustella siitä, mikä on yhtäältä kokonaiskirkon ja seurakuntien ja toisaalta järjestöjen osuus lähetystyön toteuttamisessa. Riippumatta siitä, onko puolustettu järjestöjen merkitystä tai haaveiltu kokonaiskirkon omasta, kirkon keskushallinnossa sijaitsevasta lähetystyötä toteuttavasta elimestä, ei kovinkaan paljoa ole paneuduttu kysymykseen paikallisseurakunnan osuudesta tässä kaikessa.
Diakonia. Nyt. on tasokas kirja. Odotin sitä kovasti etukäteismarkkinoinnin perusteella. Odotukseni oli, että nyt saamme käyttöömme seurakunnan diakoniaa laajasti avaavan uutuuden. Ensimmäinen reaktioni oli pieni pettymys. Kirjassa rajattiin aiheen käsittely ammattilaisten toiminnan tutkimiseen, ei siis sittenkään diakonisen seurakunnan luotaamiseen. Kirjan luettuni tajusin, että kyseinen rajaus on erittäin onnistunut. Kirjasta tuli jäntevä ammattilaisten näkökulmaa valottava ja moneen kohtaan myös kantaa ottava opus.
Kertomus Emmauksen tiestä kiehtoo vuosi vuoden jälkeen. Kuolleista noussut Jeesus lyöttäytyy hämmentyneiden oppilaittensa seuraan ja kävelee heidän kanssaan pitkän matkan kertoen itsestään, mutta oppilaat eivät tunnista häntä. Vasta kun päästään syömään ja murtamaan leipää, oppilaat tunnistavat Jeesuksen, joka katoaa yllättäen. Miksi tunnistaminen kesti näin kauan ja miksi se tapahtui silloin, kun Jeesus mursi ja jakoi leivän?
