Lapsi teki itsemurhan, elämä jatkuu

Paula-Maaria Itäniemellä on kuusi elävää ja yksi kuollut lapsi. Kolme vuotta sitten esikoinen Joonatan surmasi itsensä 11-vuotiaana.

Oman lapsen itsemurha ei tullut Paula-Maaria Itäniemelle yllätyksenä. Hän oli pidellyt itsetuhoista lasta sylissään ja odottanut ambulanssia monta kertaa.

– Joonatanin elämä oli ihan pienestä asti aika hirveätä. Se olisi silti voinut päättyä vielä huonomminkin. Hän ei koskaan elänyt psyykkisesti tervettä elämää.

Joonatanilla oli syntymästä asti laajoja neuropsykiatrisia ongelmia. Myöhemmin arveltiin, että hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö ja rinnakkaispersoona pienestä pitäen. Kaiken päälle tulivat ADHD ja masennus. Pojalla oli tunne-elämältään todella vaikea olla.

– Joonatan oli lämmin, ihana ja rakastava. Hän halusi kaikille hyvää. Mutta kun kohtaus tuli päälle, hän oli täysin arvaamaton ja äärimmäisen väkivaltainen ja vaarallinen, Itäniemi muistaa.

Sanottiin, että perheessä on vanhemmuus hukassa

Asiantuntijat eivät pitkään uskoneet, mitä vanhemmat kertoivat pojan käytöksestä. Ajateltiin, että he liioittelevat eivätkä tiedä, mikä on normaalia. Sanottiin, että perheessä on vanhemmuus hukassa. Väitteet kumoutuivat joka kerta, kun Joonatanin tilannetta tutkittiin syvällisemmin.

– Lapsen psykologisissa ongelmissa syy työnnetään helposti kasvatuksen piikkiin. Sanoisin, että valtaosa ammattilaisista ajattelee niin.

Joonatania siirreltiin hoitoyksiköstä toiseen, ja ammattilaiset olivat keinottomia. Vihdoin erittäin vaativahoitoisten alaikäisten hoitoyksikössä tunnuttiin tietävän, mitä Joonatanin kanssa tehdään. Ajateltiin, että tilanne on menossa parempaan suuntaan. Joonatan oli kuitenkin tehnyt ratkaisunsa ja valmisteli tekoaan. Hän ei siinä vaiheessa enää uskonut, että kukaan voi auttaa.

Pahinta oli pirstaleinen hoito. Joonatan ei päässyt vammaispalveluiden piiriin, vaikka oli selkeästi vammainen. Vanhemmat joutuivat taistelemaan kaikesta avusta.

Kärsimys ei jalosta, mutta kypsyttää

– Joonatanista ei olisi tullut tervettä, vaikka hän olisi saanut alusta asti oikeaa hoitoa, tuskin koskaan työkykyistä. Aavistin, että hänen tiensä käy joko vankilaan tai hautausmaalle, Itäniemi sanoo.

Joonatan oli älykäs lapsi ja osasi toimia suunnitelmallisesti nuoresta iästään huolimatta. Perhe ei tunne vihaa tai katkeruutta hoitolaitosta kohtaan.

– Siellä tehtiin erittäin hyvää työtä, varmasti kaikki mitä voitiin. Eivät he pystyneet ennustamaan tai estämään tapahtunutta. Lapsi oli 20 minuuttia valvomatta, ja se riitti. Teko oli erittäin suunniteltu.

Joonatan oli tunne-elämältään nelivuotiaan tasolla, mutta henkisesti kypsä.

– Kärsimys ei jalosta mutta kypsyttää. Joonatan teki tekonsa sen vuoksi, ettei hän satuttaisi muita. Hän ei enää kestänyt elämäänsä ja näki itsemurhan ainoana vaihtoehtona, Itäniemi sanoo.

Joonatan oli poikkeuksellisen nuori itsemurhan tehnyt. Vaikutti siltä, että vieraille tapahtuma oli suurempi järkytys kuin perheelle ja läheisille. Perhe joutui surunsa keskellä tukemaan muita – jopa kriisityöntekijöitä.

Itsemurha on myös hengellisesti hankala asia

Osa läheisistä ei halunnut kohdata tapahtunutta ja otti etäisyyttä. Se tuntui loukkaavalta. Vieraiden suhtautuminen ei niin koskettanut. Itäniemi ajattelee, että sureva ihminen pitää kohdata eikä väistää. Tulisi kuunnella eikä kieltää puhumasta. Jotkut ovat halunneet käyttää kiertoilmauksia kuolemasta tai kuolemansyystä. Itsemurha on myös hengellisesti hankala asia.

– Osa ihmisistä ajattelee, että itsemurhan tehnyt ei voi päästä taivaaseen. Sellaisia hölmöjä tai kömpelöitä kommentteja on kuulunut. Se on tyrmistyttävää. Jumala olisi aika julma, jos antaisi ihmiselle sellaisen elämän kuin Joonatanilla oli ja sitten sanoisi, että mitä et kestänyt. Minä uskon, että Joonatan pääsi taivaaseen. Oma uskoni kantaa.

Itäniemi paneutui hautajaisjärjestelyihin. Hautajaisten jälkeen perhe keskittyi tarkoituksellisen normaaliin elämään neljän jäljelle jääneen lapsen kanssa. Kesä vietettiin, kuten oli suunniteltu.

Perhe on saanut ammattilaisilta keskusteluapua. Jyväskylän lastenpsykiatria oli tärkeä tuki jo Joonatanin kanssa, ja muut perheen lapset ovat saaneet kukin vuorollaan käsitellä suruaan siellä. Lapsilla suru on noussut pintaan varsinkin silloin, kun he ovat lähestyneet Joonatanin ikää kuoleman hetkellä. Nyt perheen lapsista jo kaksi on elänyt vanhemmiksi kuin Joonatan.

Itäniemen keino selvitä on ollut puhuminen. Hän hakeutui myös Facebookin vertaistukiryhmiin. Aivan saman kokeneita ei sieltäkään löytynyt.

Joskus tuntuu, että olen selvinnyt tästä liiankin hyvin

Itsemurhan tehneiden läheiset tuntevat monesti syyllisyyttä tapahtuneesta, mutta Itäniemi ei missään tilanteessa suostunut syyttämään itseään. Hän taisteli koko pojan elämän ajan tälle hoitoa ja apua. Perhe teki kaikkensa Joonatanin eteen ja eli pojan ehdoilla.

– Joskus tuntuu, että olen selvinnyt tästä liiankin hyvin. On kuitenkin myös muita, jotka eivät ajattele koko elämän olevan tapahtuneen vuoksi pilalla. Lapsen itsemurhasta voi selvitä, vaikka sitä ei voi unohtaa. Elämän ei tarvitse pysähtyä pitkäksi aikaa, jos on jotakin muuta pitämässä kiinni elämässä.

Itäniemi itki suruaan alussa monta kertaa päivässä. Jossain vaiheessa itku tuli päivittäin. Vihdoin saattoi kulua kokonainen päivä ilman itkua. Perheen muut lapset toivat valoa ja iloa elämään. Heistä oli pidettävä huolta, ja arjen oli jatkuttava. Syksyn tultua Itäniemi alkoi odottaa lasta. Ilo raskaudesta ja uuden odottaminen auttoivat.

– Ihmiset sanovat, että he eivät ikinä selviäisi samassa tilanteessa. On selvittävä ja mentävä eteenpäin, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Suruun ei voi jumittua.

Joonatan elää muistoina mukana perheen arjessa. Joonatanin kuvia, askarteluja ja muistoesineitä on esillä pianon päällä ja seinillä. Hauta on lähellä, kävelymatkan päässä. Se on tärkeä paikka, ja siellä käydään usein, mutta enää ei ole pakko käydä joka päivä.

– Ei se poika siellä ole kuitenkaan. En voi hoitaa poikaa enää, mutta hautaa voin hoitaa ja laittaa kauniiksi, Itäniemi toteaa.

Ensimmäinen kesä

Pilven reunahahtuvat
Valuvat maata hipoen
Peilikuva hajoaa laineisiin.

Matkalla kummitytön rippijuhliin
haimme leikkipyssyn,
joka unohtui puoli vuotta sitten.
Juhlan jälkeen poliisit ajoivat pihaan.
Ennen sanaakaan sydämessämme tiesimme:
pyssy on nyt osa perintöä.

Olen sijannut arkkuun Angry Birds -lakanat,
Pukenut lapseni vauhdissa
rähjääntyneisiin lempivaatteisiin,
Suudellut jäähtynyttä otsaa,
kunnes kylmyys jäi polttamaan huuliani,
Leikannut hiustupsun tietämättä,
mitä sille teen.

Ja kun en enää muuta voinut,
Peittelin kauniit kasvot lakanan reunan alle,
Istuin ruumisauton kyydissä
kotikylän sorateillä
Ja hyväksyin täysin lapseni ratkaisun.

Olen taluttanut muut lapset arkun ääreen,
Ottanut nuorimmaisen syliin,
että hän yltää vielä katsomaan isoveljeä,
Lohduttanut tyttöä, joka yhtäkkiä kantaakin vanhimman lapsen painavaa viittaa.

Nostin valkoisen kannen paikalleen,
Suljin ruuvit, Lopullisesti.

Olen heittänyt arkulle kourallisen multaa,
katsonut, kuinka se peittyy vähän kerrallaan,
Olen laulanut lapselleni viimeisen kerran
”siellä murheen ja surujen taukovi vuo,
Ikilohdutus virtaelee”.

Kesäseuroissa otin vastaan halauksia,
lujia kädenpuristuksia, vakavia katseita.
Olen vastannut lukemattomiin kysymyksiin,
Katsonut hetken pois itseäni kooten,
Pohtinut kuka kysyjistä kestää totuuden,
Kuka ansaitsee sen kuulla.

Kävimme uimarannalla
aina kun mahdollista,
Nauroimme vesileikkien keskellä
kuin ennenkin,
Ja pois lähtiessämme
piirsin rantahiekkaan nimen ja sydämen.

Olen vienyt elävät lapseni Tukholmaan,
Rutistanut heitä Junibackenin satujunassa,
Kun Kaarle otti Joonatanin selkään ja hyppäsi
”Minä näen Nangiliman valot, minä näen!”
Olen pohtinut nimeä ja ennettä,
Sankaruuden värejä.

Kotona lajittelimme tavaroita
Ja aina niitä löytyy lisää ja lisää
Lapset pukeutuvat isoveljen paitoihin, kenkiin,
Lohdullisen suuriin.
Tietokoneen näytöltä minua katsoo
hymyn odotus.

Olen käyttänyt kahdessa kuukaudessa kahdeksankymmentä euroa hautakynttilöihin,
Sillä jonkun täytyy valvoa lapseni unta
”pois pahan pyyhin mielestä sun”.

Ja kesäiltana ajoin huilun
kanssa hautausmaalle,
Soitin kehtolaulun toisensa perään
Ja itku katkoi sävelmiin vibraattoa.

Paula-Maaria Itäniemi

 

  • Musiikki- ja runoilta läheisensä itsemurhan kautta menettäneille
    pe 16.11. kello 19.00 Korpilahden kirkossa. Runoja ja musiikkia su-rusta, kaipauksesta ja epätoivosta.
  • Itsemurhan tehneiden muistopäivää vietetään 18.11. Suomessa tehdään keskimäärin kaksi itsemurhaa päivässä.
Jaa artikkeli: