Maailmanlähetyksessä tapahtuu kaiken aikaa monia muutoksia, joista osa on hitaampia, osa hyvinkin nopeita, mutta ne kaikki vaikuttavat tavalla tai toisella Suomen ev.-lut. kirkon lähetystyöhön. Globaalin näkökulman huomioonottaminen globalisoituneessa maailmassa on välttämätöntä myös paikallistasolla, jotta seurakuntien lähetystyö voisi jatkua vireänä sekä globaalin että paikallisen toimintaympäristön muutokset huomioiden.
Kirkkojen maailmanneuvoston viimeisin lähetysasiakirja ”Yhdessä kohti elämää” vuodelta 2012 toteaa, että ”on tärkeää, että lähetyksen Henki jatkuvasti uudistaa ja elävöittää seurakuntia. Paikallisseurakunnat ovat lähetyksen eturintamassa ja lähetyksen ensisijainen toimija.” (#73) Suomen ev.-lut. kirkon seurakunnat eivät voi välttää lähetystyötä, koska siitä säädetään seurakunnan tehtävissä sekä Kirkkolaissa (3:1) että Kirkkojärjestyksessä (3:25). Seurakunnat osallistetaan kirkkolainsäädännön perusteella tekemään lähetystyötä. Vaikeutta tähän tuo se, että lähetystyö saattaa sanana olla nykyään kielteisesti leimautunut tai se mielletään vain kirkon) lähetysjärjestöjen ja/tai joidenkin muiden järjestöjen tehtäväksi, jolloin se saatetaan ulkoistaa näille lähetystyön ammattilaisille.
Lähetystyöhön liittyvistä haasteista huolimatta on tärkeää muistaa, että Suomessakin Jumalan ”Henki jatkuvasti uudistaa ja elävöittää seurakuntia”. Yksi mahdollisuus tähän on seurata maailmanlähetyksen kehitystä ja antaa sitä kautta maailmanlaajojen lähetysnäkymien vaikuttaa oman seurakunnan lähetysajatteluun ja -käytäntöön. Tällöin korostuu se, että lähetys kuuluu jokaiselle kristitylle, koska jokainen seurakunnan jäsen on kasteessa saanut kutsun todistajan tehtävään. Tätä kasteen ulottuvuutta ja siihen liittyvää todistajan tehtävän merkitystä ovat viime vuosina painottaneet lähes kaikki maailmanlähetyksen suuret toimijat. Suomen ev.-lut. kirkon jäsenillä on kasteessa saatu kutsu osallistua lähetystyöhön. Kun näin tapahtuu, lähetyksen Henki pääsee ”uudistamaan ja elävoittämään” niin yksittäisten kristittyjen kuin seurakuntienkin elämää.
Lähetysteologian suuri oivallus
Willingenin lähetyskonferenssista 1952 alkaen lähetysteologian suuri oivallus on ollut se, että lähetys on Jumalan lähetys (missio Dei). Käsitettä on myös haastettu, mutta kritiikki ei ole kumonnut tai tehnyt tyhjäksi sen perusajatusta siitä, että lähetys kuuluu viime kädessä kolmiyhteiselle Jumalalle – Isä, Poika, Pyhä Henki – ennemmin kuin kirkoille tai erilaisille organisaatioille.
Kirkko tai lähetysjärjestöt tai mitkään organisaatiot eivät siis ”omista” lähetystä vaan se kuuluu Jumalalle, jonka ominaisuuksiin kuuluu lähetys. Lähetys on rakkauden liikettä ihmiskuntaa ja luomakuntaa kohtaan. Se, että lähetys on Jumalan lähetystä ja että Jumala on lähetyksen Jumala ja rakkaus (1. Joh. 4:8b), saavuttaa huipennuksensa Jeesuksessa ristillä. Isä lähettää Pojan maailmaan, Isä (ja Poika) lähettää Hengen, Poika lähettää seuraajansa, Henki perustaa seurakunnan ja vahvistaa ja varustaa Jeesuksen seuraajat todistajan tehtävään.
Kaikki tämä kuuluu suureen elämän liikkeeseen, joka jatkuu ja on tälläkin hetkellä käynnissä maailmassa, joskus näkyvämmin, joskus näkymättömämmin. Mahdollisuus osallistua tähän liikkeeseen on suuri etuoikeus ja kunnia, armo ja lahja, joka perustuu kasteessa saatuun todistajan tehtävään.
Todistus liittyy kiinteästi Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa. Se on sekä julistamisen että diakonisen palvelun muodossa todistamista siitä, että Jeesus Kristus on Vapahtaja ja Herra. Siihen kuuluu myös rauhan ja sovinnon rakentaminen. Kristilliseen todistukseen ja lähetystyöhön sisältyy myös marttyyrikuoleman mahdollisuus (Ilm. 6:9). Kristittyjen marttyyrien verta onkin verrattu [kirkon] siemeneen (kirkkoisä Tertullianus, n. 155–220).
Instituutioista kumppanuuteen
Monia erilaisia tulevaisuuden näkemyksiä on esitetty 2000-luvun lähetystyöstä ja sen piirteistä, osa jo oikeaan osuneita, osa hieman varjoon jääneitä. Yksi tärkeimmistä näkemyksistä liittyen tämän päivän lähetystyöhön esitettiin itse asiassa jo toista sataa vuotta sitten Edinburghin maailmanlähetyskonferenssissa 1910. Siellä intialainen V. S. Azariah lausui seuraavat sanat konferenssin lähes kokonaan eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille osanottajille, joita oli yli 1200: “Kaikkina aikoina Intian kirkko tulee osoittamaan kiitollisuutta ja todistamaan lähetystyöntekijöiden sankarillisuudesta ja itseään säästämättömästä vaivannäöstä. Te olette antaneet omastanne voidaksenne antaa ruokaa köyhille. Te olette antaneet ruumiinne poltettavaksi. Me pyydämme myös rakkautta. Antakaa meille ystävyyttä.”
Jotain on tapahtunut reilussa 100 vuodessa, kun tänä päivänä hyvin monet lähetykseen sitoutuneet kirkot, lähetysjärjestöt ja lähetyksen toimijat painottavat ystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja kumppanuutta maailmanlaajassa lähetysliikkeessä enemmän kuin instituutioita, byrokratiaa tai hallintoa. Azariahin sanat ovat edelleen täysin ajankohtaisia tämän päivän kristityille. Universaalilla kirkolla ja maailmanlähetyksellä on nimittäin edelleen vaikeuksia nähdä ja elää todeksi yhtä kristillisen uskon keskeisintä osaa: kristittyjen ykseyttä ja keskinäistä rakkautta (Joh. 13:34–35; 17:11, 21–23).
Kuka tekeekään työt?
Maailmanlähetyksen parissa on suuri joukko kulttuurirajat ylittäneitä lähetystyöntekijöitä (yli 450 000). Kuitenkin, vaikka heidän lukuunsa lisätään kaikki kristillisissä kirkoissa, järjestöissä tai verkostoissa työntekijöinä toimivat ihmiset, he ovat yhteensä noin 1 % maailman kaikista kristityistä, ja loput 99 % ovat ns. ”maallikoita”, seurakuntien ja kirkkojen rivijäseniä. Juuri heidän mukaan saamisensa maailmanlähetykseen on ratkaisevan tärkeää, ainakin kolmesta syystä.
Ensinnäkin jo määrällisesti heitä on 99 kertaa enemmän kuin kristinuskon ”ammattilaisia”, kun suhde on 99–1. Toiseksi, kristillinen todistus Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja evankeliumin muuttavasta voimasta on uskottavampi, kun sen antaa joku, joka ei leipätyökseen toimi uskonnollisen yhteisön palveluksessa. Ja kolmanneksi, kirkkojen ja seurakuntien jäsenet toimivat monissa hyvin erilaisissa ympäristöissä, joihin lähetystyöntekijöillä tai pastoreilla saattaa olla vaikeaa, jopa mahdotonta päästä, ja tuollaisissa ympäristöissä toimivilla kristityillä on luonnollisella tavalla mahdollisuus olla todistajina siitä, että evankeliumin sanoma kuuluu yhtä hyvin niihin ympäristöihin kuin kirkkoihin ja kappeleihin.
Paikallinen jumalanpalvelusyhteisö on se paikka ja tapahtuma, jossa kristittyjä rohkaistaan ja varustetaan toimimaan evankeliumin hyväksi omissa ympäristöissään. Lähetys nousee seurakunnan keskuudesta, sen rukouksista ja jumalanpalveluselämästä.
Globaalin etelän painoarvo
Toisena tärkeänä maailmanlähetyksen piirteenä 2000-luvulla voidaan mainita globaalin kristinuskon demografinen muutos, kun yli 2/3 kaikista maailman kristityistä asuu ns. globaalissa etelässä. Vuonna 1900 noin 18 % kristityistä asui Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa, kun vastaava luku Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli yhteensä 82 %.
Tänä vuonna maailmassa arvioidaan olevan n. 2,67 miljardia kristittyä, joista asuu globaalissa etelässä 69 % ja globaalissa pohjoisessa 31 %. Yleisesti voidaan todeta, että etelässä kirkot jatkavat kasvamista, pohjoisessa sen sijaan perinteisten kirkkojen jäsenmäärän väheneminen jatkuu. Esimerkkinä tästä kehityksestä mainittakoon, että maailman suurimmat luterilaiset kirkot ovat tänä päivänä Afrikassa.
Kyseessä on suurempi muutos kuin Suomessa ehkä tiedostetaan tällä hetkellä, koska se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan Suomen kristillisyyteen, globaaliin kristinuskoon ja maailmanlähetykseen tulevina vuosikymmeninä monin tavoin. Se vaikuttaa jo nyt kristinuskon itseymmärrykseen ja identiteettiin samoin kuin ekumeeniseen lähetysteologiaan ja tekee lähetystyöstä kokonaisvaltaisempaa, koska globaalin etelän kristityt elävät usein materiaalisessa köyhyydessä ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien luonnonkatastrofien vaikutusalueella, toisin kuin useimmat globaalissa pohjoisessa elävät kristityt.
Kokonaisvaltainen lähetystyö tarkoittaa samanaikaista evankeliumin julistamista ja sen sanoman todeksi elämistä. Se ei tarkoita niinkään julistamisen ja palvelun esiintymistä rinnakkaisina tapahtumina, vaan sitä, että julistamisella on aina myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kutsuu ihmisiä katumukseen ja rakastamaan lähimmäisiä, mikä johtaa muutokseen myös yhteiskunnallisesti. Samoin evankeliumista nousevalla palvelulla ja yhteiskunnallisella osallistumisella on väistämättä julistuksellisia vaikutuksia, koska ne ovat todistusta evankeliumin muuttavasta voimasta ja Jumalan armosta Kristuksessa.
Kristinuskon demografisen painopisteen siirtyminen globaaliin etelään tarkoittaa myös sitä, että ne, joita ennen pidettiin reuna-alueilla tai lähetysalueilla olevina marginaaliryhminä, ovatkin nyt lähetyksen keskeisiä toimijoita. Tästä ilmiöstä Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirja toteaa: ”Lähetyksen toimijoita ovat vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävät ihmiset. Heillä on profeetallinen tehtävä, joka julistaa kaikille kuuluvaa yltäkylläistä elämää. Yhteiskunnan syrjäytetyt ihmiset ovat Jumalan lähetyksen ensisijaisia kumppaneita.” (#107).
Paikallisuus on globaalia
Maailmanlaaja lähetystyö näyttää 2000-luvulla painottavan paikallistasoa mutta globaalissa kehyksessä, ja nykyiset viestintävälineet mahdollistavat kaukanakin vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävien kristittyjen osallistumisen yhteiseen oppimisen ja toimintaan – jos heille annetaan siihen tilaisuus. Tämä on globaalin pohjoisen kristillisyyden mahdollisuus ja haaste.
Suomessa paikallistasolla näitä ”reuna-alueita” edustavat mm. maahanmuuttajakristityt, joiden on ollut usein vaikea löytää tiensä suomalaisiin seurakuntiin. Siihen on monia syitä, mm. molemminpuoliset pelot ja ennakkoluulot. Tämä on johtanut siihen, että monesti maahanmuuttajakristityillä on omia, ns. etnisiä seurakuntia. Ilmiö on yleinen myös muualla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa. Maahanmuuttajakristityt eivät ole uusi ilmiö, koska kirkko on alusta asti ollut liikkeellä oleva, vaeltava Jumalan kansa. Tärkeää olisi, että niin suomalaiset kristityt kuin muualta tulleet kristityt muistaisivat Jeesuksen sanan: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35).
Jaa artikkeli: