Niin Jeesuskin tekisi

Sanna Junnola-Ahola ja (vas) Veikko Tuominen, Elli Outinen ja Sirkka Aropelto.

Kuusankosken seurakunnan johtava diakoniatyöntekijä Sanna Junnola-Ahola vaihtoi kuulumisia Veikko Tuomisen (vas.), Elli Outisen ja Sirkka Aropellon kanssa diakonian lounaalla. – Saan työssäni kohdata ihmisiä ja kulkea heidän rinnallaan, Junnola-Ahola sanoo.

Diakonia auttaa siellä, missä hätä on suurin. Aikamoinen haaste näinä aikoina, kun maailmankuva on lähes musertava. Siksi pitääkin keskittyä yhden ihmisen kokonaisuuteen. Yhteen asiaan, päivään ja hetkeen kerrallaan. Sen 150-vuotias diakonia osaa erityisen hyvin.

Diakoniatyöntekijä kohtaa erilaisia ihmisiä ja kulkee heidän rinnallaan

Sanna Junnola-Aholalle kirkastui jo varhain, että seurakunta olisi hänen työsarkansa. Turvallisten aikuisten, pyhäkoulun ja seurakuntakerhojen huomassa Ylämaalla kasvanut tyttö aloitti diakoniapolkunsa erityisnuorisotyössä Lappeenrannassa ja Valkealassa. Viime vuodesta hän on toiminut Kuusankosken seurakunnan johtavana diakonina.
– Tässä työssä tutustuu yhteiskuntaan laajasti. Saa kohdata erilaisia ihmisiä, pysähtyä ja kulkea heidän rinnallaan.
– Tarvitsevia vain on koko ajan enemmän, eikä kaikkeen ehdi. Ikä tuo ymmärrystä: Pienikin riittää, ja ihmiset armahtavat.

Aika ajoin käynnistyy keskustelu: Onko diakonian tehtävä tämä kaikki? Yhteiskunnan epäkohtien seuraustenhoidon rinnalla pyrkiä myös vaikuttamaan niiden syihin. Vähentää eriarvoisuutta, lisätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta, ja tarjota lohtua, toivoa, hengellistä keskusteluapua. – Kyllä on! vastaa Junnola.
– Niin Jeesuskin tekisi.

Yhteiskunnan muutostahti vain kiihtyy. Vanhuusköyhyys, nuorten pahoinvointi ja yksinäisyys lisääntyvät. Yhteisöllisyys näyttää laonneen yksilökeskeisyyden ja digitaalisuuden tieltä. Koko ajan löystyvien turvaverkkojen läpi putoaa yhä enemmän ihmisiä. Kuilut syvenevät.

Ennaltaehkäisevät toimet tipahtavat muutostulvassa helposti pois.

Aina on tilaa toivolle

KOUVOLASSA muutos on ollut suorastaan murskaava.
– Alamäki alkoi kuntien yhdistymisestä, Junnola-Ahola toteaa.

Kuntaliitos vei palvelut entistä kauemmas. Välimatkat kasvavat, eivätkä rahat riitä. Päättäjien mukaan esimerkiksi terveydenhuollon maksut eivät ole isoja.
– Ovat ne, jos ei enää ole varaa bussilippuun!

Diakoniatyössä oppii ymmärtämään, että kaikille voi käydä huonosti. Itse kukin voi tehdä valintoja, jotka jälkikäteen näyttäytyvät epäonnistuneina. Elämä ei aina mene kuten suunniteltiin.

Diakoniassa oppii myös muistamaan, että aina on tilaa toivolle. Että asiakas voi lähteä tapaamisesta helpottuneena, taakkansa taakseen jättäneenä.
– Kun ihmisten välille syntyy luottamus, on aina mahdollisuus valon pilkahdukseen. Yksi diakonian avainkysymyksiä onkin:
– Mikä sinua auttaa jaksamaan? Miten sitä voisi vahvistaa?

Kuuntelua ja neuvontaa

ETTÄ EI tuomittaisi! Siitä Junnola-Ahola muistuttaa itseään.
– Tehtäväni on kuunnella herkällä korvalla ihmisen puhetta. Ei teilata omalla puheellani.

Diakoniatyöntekijät ovat suorittaneet ammatillisen – sosionomin, sairaanhoitajan – tutkinnon, jonka lisäksi on mahdollista käydä sielunhoidollinen koulutus. Hengellinen koulutus ja henkilökohtainen vakaumus auttavat työssäjaksamisessa.

Sanna Junnola-Ahola kertoo turvaavansa rukoushuokauksiin pitkin päivää: – Taivaan Isä, ota nämä huostaasi!

Diakonian arjessa voi törmätä ihan mihin tahansa.
– Emme kuitenkaan ole ensiapu, poliisi tai palokunta. Me kuuntelemme, keskustelemme, neuvomme, annamme aikoja ja osoitteita.

Ikääntyvien joukko kasvaa koko ajan, mutta kyse on aina yksilöistä. Jokaisen vanhuksen hätä on omanlaisensa.

Miten pärjään muuttuvassa maailmassa? Jaksanko? Kuolema pelottaa! Omaiset ovat kaukana, heitä ei ole, eivät jaksa omilta murheiltaan …

Diakonian juhlavuosi tekee työtä näkyväksi

JOSKUS KYSYTÄÄN myös, että onko keskustelu diakonian tehtävä.

Sillä sitähän arjen työ myös on.
– Meillä on toivon tehtävä. Sitä hoidetaan silmin, korvin, käsin ja sydämin.

Harva diakonian asiakkaista enää jaksaa nousta barrikadeille, edes itsensä, saati palvelujen puolesta.
– Nyt diakonian juhlavuonna onkin aika nostaa profiilia ja tehdä työtämme näkyväksi. Kirkko ei saa unohtaa tätä tehtäväänsä.

Kautta aikain diakoniaan on liittynyt tietynlainen häpeä. Kylillä ei juuri huudella diakoniasta haetusta avusta.

Korona toi diakonialle näkyvyyttä ja saattoi poistaa myös häpeäleimaa.

Ja nyt sodanuhka näyttäisi tuovan yhä useamman mieleen Jumalan ja rukouksen voiman.
– Meidän työssämme usko on kattona kaikelle, aina läsnä. Me vain julistamme enemmän teoin kuin sanoin.

Kirkon diakonia

  • Diakonia on vuodesta 1872 auttanut Suomessa ihmisiä sodissa, lamakausina, sairaudessa ja nälässä, nyt koronan rinnalla Ukrainan sodan hädässä ja uhkakuvissa.
  • Ylläpitää toivon näkökulmaa.
  • On kaikille avoin ja maksuton. Ei edellytä kirkon jäsenyyttä.
  • Yhdistää ammatillisen sosiaalityön ja kristillisen sielunhoidon.
  • Yhteistyötä moniammatillisten verkostojen ja vapaaehtoisten kanssa.
  • Tarjoaa taloustukea, neuvontaa, toimintaa eri ikäryhmissä ja kehitysvammaisten parissa, tukea mielenterveysongelmien, riippuvuuden, kriisin tai surun keskellä.
  • Yli 80 % suomalaisista pitää diakoniatyötä yhtenä kirkon tärkeimmistä toimintamuodoista.
  • Kouvolan seurakunnissa on 18 diakoniatyöntekijää ja joka seurakunnassa on diakoniapappi.
Jaa artikkeli: