Viime vuonna sekä kylvettiin että puitiin lumisateessa. Luojan luonto näytti voimansa. Pani viljelijän polvilleen, mistä kevätaurinko hänet taas nostaa, antaen uskon kasvun ihmeeseen.
Vielä marraskuun toisena päivänä Anjalankosken Kaukasuolla puitiin. Silloin härkäpavun kanssa taistellessa mieleen hiipi: Onko tässä mitään järkeä!
Taistelu kannatti. Vuokko ja Tero Suutarilta jäi korjaamatta vain kymmenisen paristasadasta satokasvihehtaarista.
Tänä vuonna Viljakallion luomutilalla kasvoi muun muassa spelttivehnää ja puhdaskauraa.
Poikkeukselliseksi venynyt sadonkorjuu, epäinhimillisen pitkät päivät, taistelu sadetta ja lopulta lunta vastaan veivät voimat niin, ettei väsymyksestä parissa päivässä palaudu edes urheilijataustainen pariskunta.– Sitä vain yritti, välillä itkien, jaksaa, että toinen saisi hetken nukkua, Vuokko Suutari huoahtaa.
Viisikymppisiä vasta viettänyt pari tietää, että liian pitkälle ei väsymystä passaisi päästää, mutta ennen maan jäätymistä on pakko kyntää ja ajaa lietettä. Muut työt on siirretty sivuun, ja niiden kasaantuminen tuskastuttaa.
Ensi vuottakin pitää jo suunnitella. – Kyl myö ensi keväänäkin meinataan kylvää! vakuuttaa Tero Suutari marraskuun alussa.
Mistä viljelijä saa voimat jatkaa tällaisen vuoden jälkeen?
– Moni sanoo, ettei ole vaihtoehtoja. On niitä, voi vaikka myydä tilan. Uskon, että useimmat kuitenkin tahtovat jatkaa. Onhan tämä mielenkiintoista, kun taas jaksaa ajatella eteenpäin. Työ etenkin viljatilalla on vaihtelevaa, itsenäistä ja projektiluontoista.
Hyötyliikuntaakin saa omasta takaa, Suutarit hymähtävät, vaikka hukkakauraa papupellossa kitkien.
Nykyään luomuviljely myös kannattaa perinteistä paremmin.
Niin kauan kuin suomalainen tahtoo kotimaista ruokaa, sitä täällä tuotetaan. – Ainakin parempia peltoja viljellään, Tero uskoo. – Tilakoko vain kasvaa, ja karjatilojen painotus pohjoiseen kaventaa mahdollisuuksia.
Uhkakuvia piisaa. Kylät autioituvat. Alan koulutus heikkenee. Viljelijän elinvoimaa kalvavat myös markkinavoimien moraalittomuus ja monien nöyryyttäväksi kokema toimeentulo tukien kautta.
Julkinen keskustelu toisaalta kunnioittaa, toisaalta mollaa maaseutua.
Harva viljelijä sanoo, ainakaan ääneen, tekevänsä yhteistyötä Luojan kanssa. Suutarit sanovat. – Tässä työssä pitää säilyttää nöyryys. Ihminen voi tehdä vain osansa, omat suunnitelmat eivät aina toteudu, ja maakin on meillä vain lainassa.
Säistä on turha huolehtia, kun ihminen ei niistä vastaa. Siinä on kyllä opettelemista, Tero puuskahtaa: Aina välillä palaa pinna.
– Minua lohduttaa ajatus, että kaikki ei ole tässä, Vuokko lisää.
– Maan päällä tärkeintä on ihmissuhteet. Roomalaiskirje kehottaa kilpailemaan keskenään toinen toisensa kunnioittamisessa, mutta osaako sitä toista tukea tarpeeksi.
– Terveyskin on iso lahja, Tero painottaa. – Sairasvuoteella maatessa ei omaisuudella ole merkitystä.
Yhteinen vakaumus tukee jaksamista, kuten yhdessä ponnistelukin saman asian eteen. Aamurukous auttaa muistamaan myös toisia taakkojensa kanssa kamppailevia.
Suutarit toimivat Kristityissä Viljelijöissä, ovat osallistuneet parisuhdetyöhön ja Aslak-kuntoutukseen, ja vakuuttuneet entisestään niin turvaverkon kuin puhumisenkin tärkeydestä. – Näinä aikoina moni soutelee syvissä vesissä yksin, mutta nyt kenenkään ei pitäisi jäädä tupaan mököttämään. Muiden kokemusten kuuleminen voi auttaa ylös suosta.
Tänä vuonna toisilta viljelijöitä on tullut poikkeuksellisen paljon tukea. ”Vieläks pitää puija?” sisältää niin paljon.
Naapurissa asuvat Teron vanhemmatkin auttelevat voimiensa mukaan. Sukupolvenvaihdos kotitilalla tehtiin 1998. Pienestä alkanut maa- ja metsätalous vakautettiin kymmenisen vuotta sitten osakeyhtiöksi.
Neljästä lapsesta näyttäisi löytyvän tilalle jatkaja. – Paineita siitä ei kuitenkaan oteta eikä kasata, vanhemmat vakuuttavat.
Jaa artikkeli: