Kirkon diakoniatyö viettää kuluvana vuonna 150-vuotisjuhlaa. Pirkko Harri työskenteli diakonissana Nurmossa viidellä vuosikymmenellä ja näki, miten maailma muuttui, mutta ihmisten avun tarve ei.
Olin 1970-luvulla kanslistina Seinäjoen kaupungin työväenopistossa. Viihdyin työssä hyvin, mutta minua vaivasi levottomuus – kaipasin jotakin. Sitten Lapuan tuomiokapitulissa avautui toimistosihteerin virka. Siihen aikaan kotonani ei ollut vielä puhelinta, enkä laittanut hakupapereihin työpuhelimen numeroa siltä varalta, että rehtori sattuisi vastaamaan. Niinpä eräänä perjantaina posti toi minulle tuomiokapitulista kaksi kirjettä. Toisessa, viikon myöhässä tulleessa kirjeessä, minua kehotettiin ottamaan kiireesti yhteyttä – ja toisessa kerrottiin, kuka oli tullut valituksi.
Keväällä 1976 eräänä aamupäivänä ennen töiden alkua menin työvoimatoimistoon etsimään jotakin uutta ja olin jo pois lähdössä, kun sinne tuli kaksi tyttöä. He kyselivät virkailijalta diakoniaopistojen hakuaikoja – ainoastaan Ouluun oli enää hakuaikaa jäljellä. Pöydälle jäi Oulun diakoniaopiston esitteitä ja otin niistä yhden mukaani. Kun kotona tutustuin esitteeseen, jotakin loksahti paikalleen.
Kun sitten kesän kynnyksellä sain kutsun opiskelemaan, alkoi kova tuska ja miettiminen, mitä teen. Minulla oli vakinainen työ ja tämä olisi hyppy tuntemattomaan. En kuitenkaan päässyt siitä mitenkään yli. Otin kutsun vastaan ja sanoin virkani irti työväenopistosta. Olen iloinen ja kiitollinen, että sen tein, enkä ole katunut ratkaisuani. Olen kokenut tapahtumien olleen johdatusta – kutsu oli niin voimakas, ettei sitä voinut vastustaa.
Mattojen pesusta kiharoiden laittoon
Nurmon seurakunta on kotiseurakuntani. Ensimmäisen kosketuksen sen diakoniatyöhön sain opiskeluaikana kesällä 1978, kun olin silloisen seurakuntasisaren Aini Liljan sijaisena. Työ oli pääasiassa kotikäyntejä ja työtä vanhusten, näkövammaisten ja invalidien parissa, perinteistä diakoniatyötä. Diakonian virassa olen ollut 1980–2011 välisen ajan eli kolmisenkymmentä vuotta.
Työurani alkuaikoina tarjolla ei ollut samalla tavoin virkistystoimintaa yhdistysten taholta kuin nykyään, seurakunta oli oikeastaan ainut tapahtumien, retkien, piirien, leirien ja virkistyspäivien järjestäjä – ja diakoniatyöntekijä odotettu vieras koteihin. Tehtävien kirjo oli laaja – mattojen pesusta lääkärissä käynteihin ja kiharoiden laittoon. Uusina työmuotoina aloitimme diakoniapappi Paavo Salon kanssa sururyhmät ja pyhäinpäivän muistohetket kirkossa sekä lapsityön kanssa äiti-lapsipiirit. Toisen diakonian viran saimme Nurmoon 1980–1990 lukujen vaihteessa, työurani loppupuolella meillä oli seurakunnassa jo kolme virkaa.
Alkuaikoinani diakoniatyössä avustustoiminta oli vähäistä – diakoniajohtokunnan kokouksissa myönnettiin yksittäisiä avustuksia vaikkapa talvella pitkien kujien auraamiseen tai muuta taloudellista apua. Lama yhdeksänkymmentä luvulla muutti tilanteen: vuosi vuodelta yhä useampi tuli hakemaan apua taloudellisten vaikeuksien vuoksi, kuvioon tulivat mukaan ostositoumukset ruokakauppaan ja EU:n ruokapaketit. Myös ihmisten henkisen tuen tarve kasvoi. Taloudellisia asioita, avaamattomia laskukirjeitä ja velkoja selvittäessä joutui aivan uudelle alueelle. Työn muuttuessa kotikäynteihin on vuosien mittaan jäänyt yhä vähemmän aikaa – eikä kotikäynnille meno nykyään ole enää yhtä itsestään selvää kuin ennen, täytyy ensin soittaa ja kysyä saako tulla.
Katulapsille lapasia ja merimiehille sukkia
Erityistä kiitollisuutta tunnen suurta vapaaehtoisten joukkoa kohtaan. Diakoniakylätoimikunnat alueillaan olivat korvaamaton apu Yhteisvastuukeräysten järjestämisessä ja toteuttamisessa sekä eläkeläisten joulumuistamisien viemisessä koteihin. Asiointiavun vapaaehtoisten kanssa oli ilo työskennellä ja saimme paljon hyvää aikaan. Kaikki vapaaehtoiset todella tekivät työtä sydämellään.
Aktiivisen diakoniaväen avulla järjestettiin eri kylillä ympäri Nurmoa varainhankintaa oman seurakunnan avustuksiin myyjäisten ja diakoniaseurojen kautta. Joulun alla pidettiin joka vuosi suuret yhteismyyjäiset yhdistyksille, seurakuntalaiset ja vapaaehtoiset osallistuivat uskomattomalla tavalla niihin. Jo pitkin syksyä alkoi diakoniapöytään ilmestyä käsitöitä myyntiin. Joka vuosi joku lahjoitti jonkun arvokkaan ja suuritöisen käsityön tai lahjan, joka laitettiin arvonnassa pääpalkinnoksi. Seurakunnan emännät valmistivat vapaaehtoisten avustuksella joululaatikoita, jotka aivan vietiin käsistä. Myyjäispäivän aamuna pöytä täyttyi lahjoitetuista leivonnaisista. Tuotteet menivät myös hyvin kaupaksi, koska ihmiset halusivat ostaa jotakin juuri diakoniapöydästä.
Järjestimme monia muitakin tempauksia – Äiti Teresalle revittiin käytetyistä lakanoista sidetarpeita, pidettiin peittotalkoot, kerättiin katulapsille Pietariin sukkia ja lapasia sekä merimieskirkolle joululahjoiksi miesten sukkia, oli lumppukeräys, vaatekeräyksiä ja paljon muuta.
Muuttuvan maailman keskellä diakoniatyö nojaa pysyviin arvoihin. Toimiessaan diakoniatyöntekijät kuljettavat mukanaan evankeliumia, ilosanomaa, joka kuuluu kaikille ja tuo mukanaan siunauksen. Diakoniatyöntekijät eivät tee työtään yksin ja omassa varassaan. Heitä ohjaa rakkauden kaksoiskäsky: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Ihmisen tuen, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeet eivät häviä koskaan. Ja nykyisessä maailmantilanteessa ne tulevat vaan lisääntymään. Lähimmäisen auttaminen kätkee sisälleen siunauksen. Auttaessasi toista, autat myös itseäsi.
Pirkko Harri
KIRKON diakoniatyö viettää kuluvana vuonna 150-vuotisjuhlaa.
TYÖSKENTELIN diakonissana Nurmossa viidellä vuosikymmenellä.
ALOITIN seurakuntasisaren sijaisuuden hoitamisella 1978, diakonian virassa olin 1980–2011.
TOIMIESSAAN diakoniatyöntekijät kuljettavat mukanaan evankeliumia, ilosanomaa, joka kuuluu kaikille ja tuo mukanaan siunauksen. Vanhasta kalenteristani löytyi rukous nimeltään Päivätyöni: Rakas Jumala, kutsumustyössäni on kysymys sinun sanastasi ja käskystäsi. Niinpä lähden taas heittämään verkkoni ja jätän sinun huoleksesi, miten onnistun.
Minun polkuni
- 1867 Helsingin diakonissalaitos perustetaan
- 1.9.1872 Matilda Hoffman vihitään diakonissan virkaan Viipurin diakonissalaitoksella (nyk. Lahden diakonialaitos)
- 1896 Seinäjoen seurakunta aloittaa kolehtien keräämisen ns. diakonaattikassan hyväksi
- 1904 Seinäjoelle 1901 perustettu Martta-yhdistys palkkaa Seinäjoen ensimmäisen diakonissan Kaisa Kierimäen
- 1945 Martta-yhdistyksen seuraajaksi 1906 perustetun Seinäjoen Diakoniayhdistyksen työntekijänä toimineesta Martta Koivusalosta tulee Seinäjoen seurakunnan ensimmäinen diakoniatyötä hoitava viranhaltija
- 1976 Pirkko Harri aloittaa opinnot Oulun diakoniaopistossa
- 1978 Seurakuntasisaren sijaisena Nurmon seurakunnassa
- 1980–2011 Työura diakonian virassa
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 1/2022.
Jaa artikkeli: