Lähetystyöhön liittyvistä haasteista huolimatta on tärkeää muistaa, että Suomessakin Jumalan ”Henki jatkuvasti uudistaa ja elävöittää seurakuntia”. Yksi mahdollisuus tähän on seurata maailmanlähetyksen kehitystä ja antaa sitä kautta maailmanlaajojen lähetysnäkymien vaikuttaa oman seurakunnan lähetysajatteluun ja -käytäntöön. Tällöin korostuu se, että lähetys kuuluu jokaiselle kristitylle, koska jokainen seurakunnan jäsen on kasteessa saanut kutsun todistajan tehtävään. Tätä kasteen ulottuvuutta ja siihen liittyvää todistajan tehtävän merkitystä ovat viime vuosina painottaneet lähes kaikki maailmanlähetyksen suuret toimijat. Suomen ev.-lut. kirkon jäsenillä on kasteessa saatu kutsu osallistua lähetystyöhön. Kun näin tapahtuu, lähetyksen Henki pääsee ”uudistamaan ja elävoittämään” niin yksittäisten kristittyjen kuin seurakuntienkin elämää.

Lähetysteologian suuri oivallus

Willingenin lähetyskonferenssista 1952 alkaen lähetysteologian suuri oivallus on ollut se, että lähetys on Jumalan lähetys (missio Dei). Käsitettä on myös haastettu, mutta kritiikki ei ole kumonnut tai tehnyt tyhjäksi sen perusajatusta siitä, että lähetys kuuluu viime kädessä kolmiyhteiselle Jumalalle – Isä, Poika, Pyhä Henki – ennemmin kuin kirkoille tai erilaisille organisaatioille.

Kirkko tai lähetysjärjestöt tai mitkään organisaatiot eivät siis ”omista” lähetystä vaan se kuuluu Jumalalle, jonka ominaisuuksiin kuuluu lähetys. Lähetys on rakkauden liikettä ihmiskuntaa ja luomakuntaa kohtaan. Se, että lähetys on Jumalan lähetystä ja että Jumala on lähetyksen Jumala ja rakkaus (1. Joh. 4:8b), saavuttaa huipennuksensa Jeesuksessa ristillä. Isä lähettää Pojan maailmaan, Isä (ja Poika) lähettää Hengen, Poika lähettää seuraajansa, Henki perustaa seurakunnan ja vahvistaa ja varustaa Jeesuksen seuraajat todistajan tehtävään.

Kaikki tämä kuuluu suureen elämän liikkeeseen, joka jatkuu ja on tälläkin hetkellä käynnissä maailmassa, joskus näkyvämmin, joskus näkymättömämmin. Mahdollisuus osallistua tähän liikkeeseen on suuri etuoikeus ja kunnia, armo ja lahja, joka perustuu kasteessa saatuun todistajan tehtävään.

Todistus liittyy kiinteästi Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa. Se on sekä julistamisen että diakonisen palvelun muodossa todistamista siitä, että Jeesus Kristus on Vapahtaja ja Herra. Siihen kuuluu myös rauhan ja sovinnon rakentaminen. Kristilliseen todistukseen ja lähetystyöhön sisältyy myös marttyyrikuoleman mahdollisuus (Ilm. 6:9). Kristittyjen marttyyrien verta onkin verrattu [kirkon] siemeneen (kirkkoisä Tertullianus, n. 155–220).

Instituutioista kumppanuuteen

Monia erilaisia tulevaisuuden näkemyksiä on esitetty 2000-luvun lähetystyöstä ja sen piirteistä, osa jo oikeaan osuneita, osa hieman varjoon jääneitä. Yksi tärkeimmistä näkemyksistä liittyen tämän päivän lähetystyöhön esitettiin itse asiassa jo toista sataa vuotta sitten Edinburghin maailmanlähetyskonferenssissa 1910. Siellä intialainen V. S. Azariah lausui seuraavat sanat konferenssin lähes kokonaan eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille osanottajille, joita oli yli 1200: “Kaikkina aikoina Intian kirkko tulee osoittamaan kiitollisuutta ja todistamaan lähetystyöntekijöiden sankarillisuudesta ja itseään säästämättömästä vaivannäöstä. Te olette antaneet omastanne voidaksenne antaa ruokaa köyhille. Te olette antaneet ruumiinne poltettavaksi. Me pyydämme myös rakkautta. Antakaa meille ystävyyttä.”

Jotain on tapahtunut reilussa 100 vuodessa, kun tänä päivänä hyvin monet lähetykseen sitoutuneet kirkot, lähetysjärjestöt ja lähetyksen toimijat painottavat ystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja kumppanuutta maailmanlaajassa lähetysliikkeessä enemmän kuin instituutioita, byrokratiaa tai hallintoa. Azariahin sanat ovat edelleen täysin ajankohtaisia tämän päivän kristityille. Universaalilla kirkolla ja maailmanlähetyksellä on nimittäin edelleen vaikeuksia nähdä ja elää todeksi yhtä kristillisen uskon keskeisintä osaa: kristittyjen ykseyttä ja keskinäistä rakkautta (Joh. 13:34–35; 17:11, 21–23).

Kuka tekeekään työt?

Maailmanlähetyksen parissa on suuri joukko kulttuurirajat ylittäneitä lähetystyöntekijöitä (yli 450 000). Kuitenkin, vaikka heidän lukuunsa lisätään kaikki kristillisissä kirkoissa, järjestöissä tai verkostoissa työntekijöinä toimivat ihmiset, he ovat yhteensä noin 1 % maailman kaikista kristityistä, ja loput 99 % ovat ns. ”maallikoita”, seurakuntien ja kirkkojen rivijäseniä. Juuri heidän mukaan saamisensa maailmanlähetykseen on ratkaisevan tärkeää, ainakin kolmesta syystä.

Ensinnäkin jo määrällisesti heitä on 99 kertaa enemmän kuin kristinuskon ”ammattilaisia”, kun suhde on 99–1. Toiseksi, kristillinen todistus Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja evankeliumin muuttavasta voimasta on uskottavampi, kun sen antaa joku, joka ei leipätyökseen toimi uskonnollisen yhteisön palveluksessa. Ja kolmanneksi, kirkkojen ja seurakuntien jäsenet toimivat monissa hyvin erilaisissa ympäristöissä, joihin lähetystyöntekijöillä tai pastoreilla saattaa olla vaikeaa, jopa mahdotonta päästä, ja tuollaisissa ympäristöissä toimivilla kristityillä on luonnollisella tavalla mahdollisuus olla todistajina siitä, että evankeliumin sanoma kuuluu yhtä hyvin niihin ympäristöihin kuin kirkkoihin ja kappeleihin.

Paikallinen jumalanpalvelusyhteisö on se paikka ja tapahtuma, jossa kristittyjä rohkaistaan ja varustetaan toimimaan evankeliumin hyväksi omissa ympäristöissään. Lähetys nousee seurakunnan keskuudesta, sen rukouksista ja jumalanpalveluselämästä.

Globaalin etelän painoarvo

Toisena tärkeänä maailmanlähetyksen piirteenä 2000-luvulla voidaan mainita globaalin kristinuskon demografinen muutos, kun yli 2/3 kaikista maailman kristityistä asuu ns. globaalissa etelässä. Vuonna 1900 noin 18 % kristityistä asui Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa, kun vastaava luku Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli yhteensä 82 %.

Tänä vuonna maailmassa arvioidaan olevan n. 2,67 miljardia kristittyä, joista asuu globaalissa etelässä 69 % ja globaalissa pohjoisessa 31 %. Yleisesti voidaan todeta, että etelässä kirkot jatkavat kasvamista, pohjoisessa sen sijaan perinteisten kirkkojen jäsenmäärän väheneminen jatkuu. Esimerkkinä tästä kehityksestä mainittakoon, että maailman suurimmat luterilaiset kirkot ovat tänä päivänä Afrikassa.

Kyseessä on suurempi muutos kuin Suomessa ehkä tiedostetaan tällä hetkellä, koska se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan Suomen kristillisyyteen, globaaliin kristinuskoon ja maailmanlähetykseen tulevina vuosikymmeninä monin tavoin. Se vaikuttaa jo nyt kristinuskon itseymmärrykseen ja identiteettiin samoin kuin ekumeeniseen lähetysteologiaan ja tekee lähetystyöstä kokonaisvaltaisempaa, koska globaalin etelän kristityt elävät usein materiaalisessa köyhyydessä ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien luonnonkatastrofien vaikutusalueella, toisin kuin useimmat globaalissa pohjoisessa elävät kristityt.

Kokonaisvaltainen lähetystyö tarkoittaa samanaikaista evankeliumin julistamista ja sen sanoman todeksi elämistä. Se ei tarkoita niinkään julistamisen ja palvelun esiintymistä rinnakkaisina tapahtumina, vaan sitä, että julistamisella on aina myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kutsuu ihmisiä katumukseen ja rakastamaan lähimmäisiä, mikä johtaa muutokseen myös yhteiskunnallisesti. Samoin evankeliumista nousevalla palvelulla ja yhteiskunnallisella osallistumisella on väistämättä julistuksellisia vaikutuksia, koska ne ovat todistusta evankeliumin muuttavasta voimasta ja Jumalan armosta Kristuksessa.

Kristinuskon demografisen painopisteen siirtyminen globaaliin etelään tarkoittaa myös sitä, että ne, joita ennen pidettiin reuna-alueilla tai lähetysalueilla olevina marginaaliryhminä, ovatkin nyt lähetyksen keskeisiä toimijoita. Tästä ilmiöstä Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirja toteaa: ”Lähetyksen toimijoita ovat vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävät ihmiset. Heillä on profeetallinen tehtävä, joka julistaa kaikille kuuluvaa yltäkylläistä elämää. Yhteiskunnan syrjäytetyt ihmiset ovat Jumalan lähetyksen ensisijaisia kumppaneita.” (#107).

Paikallisuus on globaalia

Maailmanlaaja lähetystyö näyttää 2000-luvulla painottavan paikallistasoa mutta globaalissa kehyksessä, ja nykyiset viestintävälineet mahdollistavat kaukanakin vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävien kristittyjen osallistumisen yhteiseen oppimisen ja toimintaan – jos heille annetaan siihen tilaisuus. Tämä on globaalin pohjoisen kristillisyyden mahdollisuus ja haaste.

Suomessa paikallistasolla näitä ”reuna-alueita” edustavat mm. maahanmuuttajakristityt, joiden on ollut usein vaikea löytää tiensä suomalaisiin seurakuntiin. Siihen on monia syitä, mm. molemminpuoliset pelot ja ennakkoluulot. Tämä on johtanut siihen, että monesti maahanmuuttajakristityillä on omia, ns. etnisiä seurakuntia. Ilmiö on yleinen myös muualla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa. Maahanmuuttajakristityt eivät ole uusi ilmiö, koska kirkko on alusta asti ollut liikkeellä oleva, vaeltava Jumalan kansa. Tärkeää olisi, että niin suomalaiset kristityt kuin muualta tulleet kristityt muistaisivat Jeesuksen sanan: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35).

Artikkeli Kenen tehtävä on lähetys? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Paavalin aikana Korintin seurakunnassa oli syntynyt monenlaista hämminkiä ja epätoivottuja käytäntöjä. Opastaessaan seurakuntaa Paavali käyttää vahvaa kielikuvaa, jossa seurakunta on Kristuksen ruumis ja seurakunnan jäsenet tuon ruumiin jäseniä. Kauniilla ja jopa koomisella tavalla Paavali osoittaa, miten meidän tulisi kunnioittaa toinen toistemme kutsumuksia, sillä ruumiissa ei ole olemassa eriarvoisia jäseniä. Kullakin on oma tärkeä tehtävänsä, jota toinen ei voi toteuttaa. (1. Kor. 12)

Miten todistus voi olla yhteinen?

Yhteinen todistus 2023 tuo samansisältöisen näkökulman, kun siinä todetaan: Seurakunta elää missionaarisuuttaan todeksi, kun se antaa kaikille jäsenilleen tilaa ja mahdollisuuksia oman panoksensa antamiseen. Tämä tarkoittaa työntekijöiden ja seurakuntalaisten yhteistä suunnittelua, toiminnan toteuttamista, kouluttautumista ja sitoutumista. Mission toteuttaminen on siis yhteinen asia. Siksi ei ole samantekevää, miten siihen liittyvää kartoitusta, suunnittelua ja toteutusta tehdään.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kirkossamme on nykyistä paljon aktiivisemmin suuntauduttava yhteiseen tekemiseen, pois työntekijä- ja luottamushenkilökeskeisestä toimintakulttuurista. Tässä kohtaa ”yhteinen” koskee sekä seurakunnan omaa aluetta että seurakunnan osallistumista maailmanlaajan lähetystehtävän toteuttamista.

Esimerkiksi seurakunnan alueesta on saatavilla paljon tilastotietoa, jota voi hyödyntää, pyrittäessä selvittämään alueen tarpeita ja ihmisten elämäntilanteita. Vielä syvällisempää ja oikea-aikaisempaa tietoa saa, kun ihmiset itse kertovat alueestaan ja kuvaavat elämäänsä. Tällaisen kuulemisen ja tutkimisen tavasta yhtenä mallina on ns. kaapeli-menetelmä, josta Suomessakin on hyviä kokemuksia (Kaapeli voimauttaa ja rakentaa yhteisöjä | Diakonissalaitos (hdl.fi)).

Yhtälailla maailmanlaajan kirkon toimintaan osallistuessamme voimme seurakuntana tehdä yhteistä suunnittelua ja yhteisiä valintoja. On tärkeää, että seurakunnalla yhteisönä on kokemus siitä, että lähetystyöhön ja kansainväliseen vastuuseen kuuluvat valinnat ovat yhteisiä. Kansainvälisen työn sopimusjärjestöjä on nyt yhdeksän. Suurin osa seurakunnista joutuu talouden puolesta tekemään valintoja sen suhteen, minkä järjestöjen kautta ne haluavat toteuttaa kansainvälistä vastuutaan. Järjestöjen moninaisuus ja toisaalta kunkin järjestön oma profiili voivat auttaa sen pohtimisessa, millä tavalla juuri meidän seurakuntamme haluaa lähetysvastuunsa järjestää.

Talous on tässä vain yksi osa. Sen jälkeen, kun on päätetty seurakunnan suunnat kansainvälisessä työssä, on tärkeää kertoa – yhdessä järjestöjen kanssa – mitä on saatu aikaan ja mitä vielä halutaan saavuttaa, mihin kaikkeen vaikuttaa.

Kansainvälinen ulottuvuus on jo 1800-luvun loppupuolelta saakka rikastuttanut seurakuntiemme elämää. Nykyajan digitaaliset välineet voivat tehdä tästä varsin monipuolista ja välitöntä. Enää ei tarvitse odottaa lähetystyöntekijän kirjettä kuukausikaupalla, kun yhteyden voi rakentaa reaaliajassa. Tätä voi toteuttaa sekä jumalanpalveluselämässä että kaikessa muussakin seurakunnan toiminnassa. Jokainen kokoontuminen voi pitää sisällään kansainvälisen ulottuvuuden. Jos ei joka kerta, niin säännöllisesti muistamalla tätä maailmanlaajaa yhteyttä, rakennamme sellaisia siltoja eri puolilla olevien seurakuntien välille, joita eivät maailman myrskyt kovin helposti hajota.

Universaali kirkko on globaali toimija

Tästä liittymisestä globaaliin toimintaan Yhteinen todistus 2023 sanoo: Kristuksen maailmanlaajan kirkon ykseys toteutuu jokaisessa seurakunnassa. Osallistuminen maailmanlaajan kirkon työyhteyteen on siis enemmän, kuin vain vastuun kantamista. Kyse on siitä syvällisestä yhteydestä, joka on samanaikaisesti paikallista ja globaalia. Perinteisesti on puhuttu kirkon – tai oikeastaan Kirkon – universaaliudesta. Kirkon hengellinen, näkymätön todellisuus ylittää kaikki maantieteelliset, kielelliset, kulttuuriset ja tunnustuskunta rajat. Tämän universaalin yhteisön jäseniksi tullaan kasteen kautta. Siten kaste liittää meidät myös osaksi globaalia tehtävää.

Aamenesta öylättiin – kirkon sanasto selittää sanaa ”kirkko” seuraavasti: ”Kirkko, kristillinen seurakunta, on armahdettujen syntisten yhteisö, joka luottaa Jumalaan ja jossa Pyhä Henki herättää uskon ja rakkauden.” Kirkko on siis uskon ja rakkauden yhteisö. Pyhä Henki, joka synnyttää meissä uskon, ohjaa meitä myös rakastamaan lähimmäistämme. Lähimmäinen puolestaan on se, jolle osoitamme rakkauttamme, kuten Jeesus opettaa kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta. Nykyaikana myös luonto on meidän lähimmäisemme. Niinpä kirkon tehtävänä onkin todistaa sanoillaan ja elämällään kolmiyhteisen Jumalan pelastustyöstä ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa kohtaan. Viimeistään luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen ja ilmastonmuutokseen liittyvät asiat ovat paljastaneet, että elämme yhteisessä maailmassa. Useimmat ilmiöt heijastuvat kaikkiin tällä pallolla eläviin. Rajojen sulkeminen ei tuo mitään ratkaisua. Jakaminen ja yhteys sen sijaan tuovat.

Usko näkyy rakkautena ja rakkaus uskomisena

Uskon ja rakkauden yhteyttä on kuvattu monin tavoin. Yksi tapa on nähdä myös usko rakkautena: kyse on rakkaudesta Jumalaa kohtaan, Jumalaa, joka ensin on rakastanut meitä. Samalla tavalla rakkaus voidaan nähdä uskon ilmauksena. Luopumalla omastamme – ajasta, rahasta, osaamisesta – toisten hyväksi uskomme samalla, että emme jää itse paitsi mistään. Siten osallistumalla yksilöinä ja seurakuntana Jumalan maailmassa toteuttamaan missioon, osoitamme luottamusta ja uskoa siihen, että Jumala pitää meistä huolta.

Tästä Paavali kirjoittaa vastavuoroisuutena (2. Kor. 8–9). Vastavuoroisuudessa me annamme toinen toisillemme erilaisia lahjoja. Vastavuoroisuus kuvastaa yhteyttä, joka meillä on keskenämme. Tämän yhteyden muodotkin voivat vaihdella aikaa myöten niin, että se, jolla nyt on antaa enemmän aineellista voi toisessa tilanteessa olla vastaanottajana. Eikä ole väliä, annammeko hengellisiä vai aineellisia lahjoja, kaikki käyvät vastavuoroisuuden vaihtopöydälle ja kaikki ovat yhtä arvokkaita. ”Tämä keräys ei ainoastaan täytä seurakunnan pyhien tarpeita, vaan se myös tuottaa yhä enemmän kiitosta Jumalalle. Tällä keräyksellä te tunnustatte uskonne Kristuksen ilosanomaan ja todistatte olevanne sille kuuliaisia. Lahjan saajat puolestaan ylistävät Jumalaa kuuliaisuudestanne samoin kuin siitä pyyteettömyydestä, jolla te avustatte heitä ja kaikkia muitakin.” (2. Kor. 9:12-13)

Jälleen kerran palaamme ajatukseen kirkosta, joka on samalla kertaa sekä maailmanlaaja että paikallinen. Oman seurakunnan alueen asiat ovat tärkeitä, ja niihin on syytä paneutua huolella koko seurakuntana. Samalla olemme osa maailmanlaajaa yhteisöä, jota yhdistää – moninaisuudestamme huolimatta – yhteinen evankeliumi, Jumalan rakkaudesta todistaminen ja vastavuoroisuus.

Kirjoitus avaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjauksen Yhteinen todistus 2023 osioita Kirkko on paikallinen ja maailmanlaaja sekä Yhteinen missio:

Kirkko on paikallinen ja maailmanlaaja
Kristuksen maailmanlaajan kirkon ykseys toteutuu jokaisessa seurakunnassa. Kirkko on yksi, vaikka se voi eri puolilla maailmaa näyttää erilaiselta. Maailmanlaaja kristittyjen yhteisö on liikkeelle lähetetty Jumalan kansa (1. Piet. 2:10), Kristuksen ruumis (1. Kor. 12:27) ja Pyhän Hengen temppeli (1. Kor. 6:19). Pyhä Henki synnyttää ja ylläpitää kirkkoa, jonka jäseneksi tullaan uskon ja kasteen kautta (Mark. 16:16). Kirkko on uskon ja rakkauden yhteisö. Kristittyjä kutsutaan toimimaan Jumalan rakkauden esimerkin mukaisesti. Kirkko todistaa sanoillaan ja elämällään kolmiyhteisen Jumalan pelastustyöstä ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa kohtaan.

Yhteinen missio
Kaikkia kristittyjä kutsutaan omien lahjojensa ja mahdollisuuksiensa mukaan osallistumaan kokonaisvaltaisesti Jumalan tehtävän toteuttamiseen. Seurakunta elää missionaarisuuttaan todeksi, kun se antaa kaikille jäsenilleen tilaa ja mahdollisuuksia oman panoksensa antamiseen. Tämä tarkoittaa työntekijöiden ja seurakuntalaisten yhteistä suunnittelua, toiminnan toteuttamista, kouluttautumista ja sitoutumista. Seurakuntalaisten vapaaehtoistoiminta vahvistaa seurakunnan yhteisöllisyyttä.

Sarjassa on aiemmin ilmestynyt:
Miksi kirkko on missionaarinen?
Lähetyksen profeetallisuus

Artikkeli Ei mitään niin paikallista ettei se olisi globaalia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Profeetaallinen missionaarisuus on dialogista

Näistä näkökulmista ajatellen kokonaisvaltainen lähetys, kuten lähetystyö nykyään ymmärretään lähes kaikkien kirkkojen piirissä, on aina profeetallista. Kristityillä yleisesti ottaen omassa kulttuurissaan mutta erityisesti lähetystyöntekijöillä vieraissa kulttuureissa on tänä päivänä monenlaisia rooleja: he ovat hyvän sanoman sanansaattajia ja lähimmäisen rakkauden ilmentäjiä käytännössä (julistus ja palvelu). He toimivat yhteyden puolesta: ihmisen suhde Jumalaan, toisiin ihmisiin ja yhteys luomakuntaan kuuluvat kokonaisvaltaiseen ja profeetalliseen lähetystyöhön.

Käsitteellä ´lähetyksen profeetallisuus´ on monia juuria, mutta yksi niistä voidaan nähdä katolisten teologien ja missiologien Stephen Bevansin ja Roger Schroederin ajattelussa, kun he puhuvat lähetyksestä ”profeetallisena dialogina” (Constants in Context, 2004). Heidän mukaansa lähetys osallisuutena kolmiyhteisen Jumalan elämään ja lähetykseen on aina dialogista. Se ottaa huomioon toisen ihmisen vapauden ja arvon ja siihen liittyy rohkeus lähestyä toista samalta tasolta, ei ylhäältä päin. Yhtäältä lähetyksen dialogisuus edellyttää ihmisten kokemusten ja kulttuurien ottamista vakavasti, toisaalta lähetyksen profeetallisuus haastaa muiden uskontojen totuuskäsitykset.

Profeetallinen missionaarisuus on vastakulttuuria

Lähetyksen profeetallisuuteen liittyy oman elämän jakaminen toisten kanssa ja sellaista vastaan puhuminen, joka alistaa muita. Lähetyksen profeetallisuus kritisoi kulttuurien pimeitä puolia. Suhteessa kulttuurien pimeisiin puoliin se tarkoittaa ns. vastakulttuurisuutta. Esimerkiksi länsimaisessa kulttuurissa usein korostuu individualistinen ”kaikki edut minulle” -tyyppinen ajattelu, jolloin evankeliumin sanoma ristin ottamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta (Mark. 8:34–37) on vastakkaista tällaiselle ajattelulle. Ei-länsimaisissa kulttuureissa lähetyksen profeetallisuus voi tarkoittaa esimerkiksi sortavien yhteiskuntarakenteiden arvostelua ja köyhien ja heikkojen kanssa ja puolesta toimimista. Lähetyksen profeetallisuus tarkoittaa myös sitä, että ihmisten synnyttämiin kirkollisiin, poliittisiin ja patriarkaalisiin valtarakenteisiin suhtaudutaan kriittisesti.

Tällainen käsitys lähetyksen profeetallisuudesta liittyy myös Kirkkojen maailmanneuvoston uusimman lähetysasiakirjan Yhdessä kohti elämää: lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa (2012) teologiaan, joka korostaa Pyhän Hengen läsnäoloa ja toimintaa eri kulttuureissa ja uskonnoissa. Lähetystyöhön kuuluvat julistus ja palvelu saavat profeetallisen ulottuvuuden, kun evankeliumi tulee erilaisissa kohtaamisissa eläväksi ja läpivalaisee tilanteen omalla valollaan. Näin ajateltuna kohtaamisen näkökulma voi tarkoittaa sen näkemistä, miten Jumalan Henki vaikuttaa kyseisessä tilanteessa ja ympäristössä ja mitä dialogisesta näkökulmasta tarvitaan evankeliumin julistamiseksi, jotta hyvä sanoma tulisi ymmärrettäväksi niille, jotka sen kuulevat – ja toimimista tämän ymmärryksen mukaisesti. Lähetys on todistusta rakastavasta Jumalasta, joka kutsuu ihmisiä luokseen. Evankelioiminen on yritys tehdä Jumalan kutsusta niin puoleensavetävä kuin mahdollista, niin että muut ihmiset ymmärtävät, miksi kristityt ovat vastanneet kutsuun myöntävästi ja kutsuvat myös muita mukaan.

Profeetallinen missionaarisuus on lähetysliikettä

Suhteessa luomakuntaan Kirkkojen maailmanneuvoston uusin lähetysasiakirja toteaa suoraan: ”Ihmisen ahneus aiheuttaa maapallon lämpenemistä ja muita ilmastonmuutoksia. Miten voimme ymmärtää pelastuksen, jos tämä jatkuu ja maapalloa vahingoitetaan kuolettavasti? Pelkkää ihmiskuntaa ei voi pelastaa muun luomakunnan tuhoutuessa. Ympäristöoikeudenmukaisuutta ei voi erottaa pelastuksesta eikä pelastus voi tulla ilman uutta nöyryyttä, joka kunnioittaa kaiken elämän tarpeita maan päällä.” (§ 23). Me emme saa tuhota Jumalan luomaa maailmaa. Lähetyksen profeetallisuus ottaa ympäristökysymykset vakavasti.

Lähetyksen profeetallisuus ei ole pelkkä käsite. Se sisältää missionaarisen kirkon profeetallisuuden, ja paikalliselle tasolle tultaessa seurakunnan ja sen jäsenten, Jeesuksen seuraajien, profeetallisuuden. Protestanttinen lähetystyö on ollut ei-pappien lähetysliike, ja ns. maallikoilla, ei-kirkon työntekijöillä, on ollut ratkaiseva asema lähetystyössä. Kristillinen todistus on usein uskottavampi, jos sen antaa maallikko, ja lisäksi seurakunnan jäsenillä on omien töidensä ja harrastustensa vuoksi luonnollinen yhteys sellaisiin ihmisiin, joita esimerkiksi pappi ei välttämättä kohtaisi säännöllisesti, tai kenties ei lainkaan. Lähetyksen profeetallisuus liittyy juuri tähän: evankeliumiin ja sen elämiseen todeksi yksilönä ja yhteisönä kussakin ympäristössä, tässä ja nyt.

Kirjoitus avaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjauksen Yhteinen todistus 2023 osioita Todistus, palvelu ja kirkon ykseys sekä kirkon mission kokonaisvaltaisuus:

Todistus, palvelu ja kirkon ykseys
Kirkon missionaarinen olemus toteutuu yhteisessä todistuksessa, palvelussa (diakonia) ja vaikuttamisessa yhteisen hyvän edistämiseksi. Jumalan rakkaus johtaa kristittyjä julistamaan evankeliumia, palvelemaan lähimmäisiä ja rukoilemaan yhdessä muiden kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen kanssa. Kristityt ovat yhtä, koska heidät on kasteessa liitetty Kristukseen, hänen kirkkoonsa ja toinen toiseensa. Lupauksensa mukaisesti Jumala kutsuu ja lähettää sekä kulkee missionaarisen kirkon rinnalla.

Kirkon mission kokonaisvaltaisuus
Kirkon missio on kokonaisvaltainen. Se ottaa huomioon koko luodun todellisuuden. Kirkko elää lähetystä todeksi kaikessa toiminnassaan. Kokonaisvaltainen lähetys tunnistaa ihmisen
erilaiset fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset tarpeet sekä ihmisen yhteyden muuhun luomakuntaan. Evankeliumin fjulistaminen, diakoninen palvelu ja vaikuttaminen yhteisen
hyvän edistämiseksi niin lähellä kuin kaukana kuuluvat kokonaisvaltaiseen lähetykseen.
Evankeliumi kutsuu ihmisiä uskossa ja rakkaudessa Jumalan yhteyteen sekä sanan ja sakramenttien osallisuuteen. Evankeliumi rohkaisee myös palvelemaan ja välittämään lähimmäisistä ja koko luomakunnasta. Jumalan tahdolle kuuliaisena kirkko tekee
vaikuttamistyötä yhteisen hyvän edistämiseksi ja toimii oikeudenmukaisemman maailman puolesta sekä julistaa iankaikkisen elämän todellisuutta.

Artikkeli Lähetyksen profeetallisuus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kansainvälisen lähetysliikkeen alkuvaiheessa keskusteltiin – ymmärrettävästi – lähetysjärjestöjen ja kirkkojen vastuusta evankeliumin saattamisessa kaikkeen maailmaan. Protestanttisten kirkkojen ensimmäisiä kansainvälisiä toimijoita olivat kirkkojen yhteydessä toimineet itsenäiset järjestöt. Lähetysjärjestöjen vanavedessä myös kirkot alkoivat vahvistaa kirkkojen välistä, ekumeenista yhteistyötä eri aloilla.

Protestanttisen lähetyksen alkuvaiheessa missiologian kiinnostuksenkohteena oli erityisesti se, miten kansainvälistä lähetystä voitaisiin toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti. Kansainvälisen lähetysneuvoston konferenssi Willingenissä 1952 toi muutoksen tähän varhaiseen, ihmisten ja kirkkojen toimintaan keskittyneeseen missiologiaan. Lähetysteologiassa alettiin aikaisempaa enemmän painottaa ajatusta Jumalasta lähetyksen ensisijaisena toimijana. Tällöin missiologiseen kielenkäyttöön tuli käsite missio Dei tai Jumalan lähetys. Siinä kirkon olemassaolo ja tehtävä seuraavat siitä, mitä Jumala tekee tässä maailmassa. Kirkko liittyy tähän Jumalan missioon hänen työtoverinaan.

Suomeen tämä ajattelu rantautui vähitellen. Keskustelua kirkon ja lähetysjärjestöjen suhteesta oli käyty eri syistä kirkolliskokouksissa jo vuosikymmeniä. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestyksessä toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1898 keskusteltiin niin sanottujen lähetyssaarnaajien asemasta Suomessa. Tässä keskustelussa näkyi selvä jännite lähetystyöntekijöitä lähettävän järjestön ja kirkon välillä. Toiset olisivat antaneet lähetyssaarnaajiksi vihityille pappisoikeudet Suomessa, mutta toisten mielestä se olisi vähentänyt pappistyön arvoa. Myös Suomen Lähetysseuraa kirkolliskokouksessa edustaneet vastustivat ajatusta. Pelkona oli, että lähetyssaarnaajat palaisivat Suomeen helpomman leivän ääreen ja jättäisivät lähetystyön haasteet taakseen.

Komitea ratkaisee?

Kirkolliskokoukselle esitettiin 1940-luvulla, että kirkkoon tulisi perustaa kirkon oma lähetystyön elin. Esitystä perusteltiin sillä, että lähetystyön tulisi olla elimellinen osa kirkon ja seurakuntien toimintaa. Lähetystehtävä on ”seurakunnan ydintehtäviä — jota ei voi jättää vain joidenkuiden harrastelijain asiaksi, vaan se on oleva nimenomaisesti kirkon omaa toimintaa” (Kirkolliskokous 1941).

Tällainen toimielin – Suomen Kirkon Lähetysasiain Neuvottelukunta – perustettiinkin viisikymmentäluvulla.  Neuvottelukuntaa koskevissa ehdotuksissa sen toiminta haluttiin rajoittaa niin, “että kirkon piirissä toimivien lähetysjärjestöjen toimintaa ja sitä tukevaa vapaaehtoista lähetysharrastusta ei vaarannettaisi”.  Olemassa oleva rakenne ja hallintomalli otettiin annettuna ja niinpä keskustelut kirkon järjestöjen ja seurakuntien suhteista ovat jatkuneet. Erilaiset työryhmät ja toimeksiannot ovat tuottaneet vuosikymmenten aikana peräti seitsemän mietintöä, selvitystä tai kehittämissuunnitelmaa, joilla on pyritty selkeyttämään kirkon kansainvälisen työn rakennetta ja toteuttamistapaa: 1987 Kansainvälisen diakonian kehittäminen Suomen ev.lut. kirkossa, joka paneutui Kirkon Ulkomaan aseman ja kansainvälisen diakonian määrittämiseen; 1993 Lähetetty Jumalan kansa, joka syntyi kirkolliskokouksen alun perin lähetysstrategian laatimiseksi antaman tehtävän pohjalta, mutta muuntui teologiseksi ja käytännön linjausasiakirjaksi. Siinä liitytään Luterilaisen maailmanliiton 1988 julkaisemaan lähetysasiakirjaan Together in God´s Mission; 1998 Koko kirkon missio, jonka tehtäväksi anto perustui Lähetetty Jumalan kansa -mietinnön jalkauttamiseen ja lähetysjärjestö -mallin kehittämiseen, sekä 2004 Kirkon lähetystehtävä – kirkon lähetystyön neuvottelukunnan mietintö, jota edelsi samanniminen välimietintö 2002. Yksikään näistä asiakirjoista ei tuottanut yhteisymmärrystä siitä, miten kirkon kansainvälinen lähetys tulisi järjestää.

Erimielisyyden vallitessa Kirkkohallitus kutsui Jaakko Ripatin tekemään jatkoselvityksen kirkon, kirkon lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun yhteistyöstä. Jatkoselvitys Lähetettynä kirkossa otettiin vastaan tammikuussa 2006. Sekään ei vielä johtanut varsinaisiin toimenpiteisiin. Kirkkohallituksen täysistunto kävi kuitenkin selvityksen pohjalta keskustelun ja pyysi lausunnot eri tahoilta. Kesäkuussa 2006 kirkkohallituksen täysistunto keskusteli Lähettynä kirkossa –jatkoselvityksen palautteesta. Keskustelun jälkeen kansliapäällikkö Risto Junttila antoi kirkon lähetystyön toimikunnalle tehtäväksi kirkon lähetysstrategian valmistamisen. Lähetysstrategian oli määrä sisältää sekä kansainvälisen lähetyksen teologiset perusteet että kuvata kansainvälisen lähetyksen järjestämisen malli.

Toimikunnan ehdotus valmistui 2008 ja sen pohjalta kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi 2010 Suomen ev.lut. kirkon ensimmäisen lähetysstrategian teologiset perusteet kirkon lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa varten. Lisäksi täysistunto päätti ryhtyä konkreettisiin toimiin niin sanotun sopimusmallin toteuttamiseksi. Sopimusmallissa kirkon ja lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun välille solmitaan määräaikainen puitesopimus, jonka noudattamista tarkastellaan vuosittain. Tämän prosessin lopputuloksena vuonna 2013 allekirjoitettiin ensimmäisen kerran perussopimus kirkon ja lähetysjärjestöjen sekä kirkon ja Kirkon Ulkomaanavun välillä. Edellä esitetystä käy ilmi, että keskustelu kansainvälisestä lähetyksestä on keskittynyt pääasiassa kokonaiskirkon ja lähetysjärjestöjen suhteeseen. Seurakunnan rooli on lähetyksessä jäänyt vähemmälle huomiolle.

Epäselvää sanoitusta: lähetystyö on sittenkin yksi työmuoto

Mietintöjä vaivaa lisäksi tietynlainen epäselvyys keskeisissä käsitteissä. Teologisessa mielessä kaikki edellä luetellut mietinnöt pitävät annettuna sitä, että seurakunta on missionaarinen ja lähetystyö on osa kirkon missiota. Tällaiseen tulkintaan näyttäisi ohjaavan myös kirkon lainsäädäntö, kuten sen sanoittaa Kirkon lähetystehtävä -mietintö 2004 seuraavassa lainauksessa:

”Kirkon lähetystehtävän toteuttaminen on seurakunnan tehtävä. Jokaisella paikallisseurakunnalla on missionaarinen olemus ja tehtävä. Tämä ilmaistaan selkeästi myös kirkkolaissa, jonka mukaan seurakunta toteuttaa kirkon tehtävää huolehtimalla jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä (KL 4:1).” (Kirkon lähetystehtävä 2004, s. 17, lihavointi kirjoittajan)

Epäjohdonmukaisuus sanoituksessa näkyy selkeästi Koko kirkon missio -mietinnössä (1998), sen käsiteltäessä evankelioimista: ”Kirkkomme seurakuntien missionaarisuus on perinteisesti ilmennyt yhtäältä ulkomailla tehtävän lähetystyön tukemisena ja lähetyskasvatuksena sekä toisaalta seurakunnan kutsuvana tai tavoittavana toimintana eli evankelioimistyönä.” (s. 18, lihavointi kirjoittajan) Tässä seurakunnan missionaarisuus, sikäli kuin se toteutuu kotimaassa, kapenee evankelioimiseksi ja siinä sivuutetaan esimerkiksi jumalanpalveluselämä ja diakonia kokonaan.

Käsitteiden epäselvyys johtaa epäselvään keskusteluun. Kirkon lähetystehtävä -mietintö määrittelee itse keskeisiä käsitteitä näin: ”Kirkon lähetystehtävässä, missiossa, on kysymys siitä, että kirkko osallistuu kolmiyhteisen Jumalan toimintaan maailmassa Kristuksen lähettämänä ja Pyhän Hengen varustamana.”

Tässä määrittelyssä ei kuitenkaan pitäydytä. Samanaikaisesti voidaan puhua kirkon missiosta tai lähetystehtävästä ja toisaalta lähetystyöstä ikään kuin synonyymeina. Sitä ne eivät tarkkaan ottaen kuitenkaan ole. Sanat ”lähetystehtävä” ja ”lähetys” tarkoittavat kirkon missiota ja niiden tulisi viitata kirkkona olemiseen ja elämiseen. ”Lähetystehtävä” ja ”lähetys” ovat paljon laajempia käsiteitä kuin ”lähetystyö”. Lähetystyö taas on selkeämmin rajattavissa, kuten sen toteaa kirkkohallituksen täysistunnon 2010 hyväksymä ” Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyön ja kansainvälisen diakonian peruslinja vuoteen 2015”. Siinä asiaa sanoitetaan näin:

Tässä strategiassa käytetään käsitettä lähetys tai missio kuvaamaan kirkon missionaarista olemusta. Kirkon tehtävä on levittää evankeliumia ja palvella lähimmäistä, koko ihmiskuntaa. Käsitettä lähetystyö käytetään puhuttaessa seurakuntien ja kirkon työmuodoista Suomessa ja kuvattaessa käytännön toimintaa ulkomailla (s. 4).

Toisin sanoen lähetystyö on kuin onkin yksi työmuoto, joka edellyttää vastuun kantamista, sovittuja prosesseja ja käytännön toimia. Sen sijaan missionaarisuus kuuluu kaikille ja se nousee kirkon missionaarisesta olemuksesta. Seurakunta toteuttaa missiota monin tavoin. Tämä tulee yllättäen vahvasti esille – ei suinkaan lähetystyötä koskevissa mietinnöissä – vaan kirkkohallituksen antamassa lähetystyön mallijohtosäännössä:

Seurakunta toteuttaa missionaarista tehtäväänsä

1. varustamalla sanalla ja sakramenteilla seurakuntalaisia lähetystehtävään, joka kasteessa on jokaiselle annettu;
2. huolehtimalla siitä, että seurakunta on avoin ja kutsuva yhteisö

Tässä siis liitytään ajatukseen missiosta, joka näyttäytyy seurakunnan olemuksessa avoimena ja kutsuvana yhteisönä ja toisaalta jokaiselle kristitylle annettuna kutsuna.

Seurakunnan osuus lähetystyön toteutuksessa

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa järjestöt ovat tärkeä osa toimintaa ja sen kehittämistä. Ei vähiten lähetystyössä. Siksi onkin ymmärrettävää, ettei aina ole ollut, eikä vieläkään ole ihan selvää, mitä tarkoitetaan seurakunnan toimijuudella lähetystyön kohdalla. Seurakunnan tehtävänä on elää missionaarisesti omalla alueellaan. Seurakunta toisin sanoen toteuttaa lähetystehtäväänsä parokiaalisesti (seurakunnan maantieteellisellä alueella). Samalla seurakunta ei elä vain itseään varten, vaan liittyy maailmanlaajan Kristuksen kirkon toimintaan eri tavoin. Tämä taas toteutuu muutenkin kuin vain lähetystyön kautta. Ystävyysseurakuntatoiminta, vierailut ja työntekijävaihdot sekä erilaisiin konferensseihin ja yleiskokouksiin osallistuminen ovat myös osa kirkon missionaarisuutta.

On kuitenkin tärkeää hahmottaa, mitä arkisessa aherruksessa tarkoitetaan sillä, että seurakunta on lähetystyön toteuttaja. Vuonna 1994 annettu lähetystyön mallijohtosääntö avaa sitä hyvin ja monella tavalla. Siksi lainaan tähän koko sen antamaa esimerkkiä seurakunnan tehtävistä:

Seurakunta toteuttaa missionaarista tehtäväänsä

1. varustamalla sanalla ja sakramenteilla seurakuntalaisia lähetystehtävään, joka kasteessa on jokaiselle annettu;
2. huolehtimalla siitä, että seurakunta on avoin ja kutsuva yhteisö;
3. huolehtimalla lähetysvastuun ja missionaarisuuden toteutumisesta seurakunnan opetus- ja kasvatustyössä;
4. ohjaamalla ja varustamalla seurakuntalaisia ja seurakunnan toimintaryhmiä lähetysvastuuseen lähellä ja kaukana;
5. huolehtimalla yhteydenpidosta seurakunnan nimikkokohteisiin ja rohkaisemalla seurakuntalaisia esirukoukseen lähetystyön puolesta;
6. osallistumalla lähetystyön taloudelliseen vastuuseen vapaaehtoisen kannatuksen ja seurakunnan talousarviomäärärahojen avulla;
7. hoitamalla yhteyksiä rovastikunnalliseen ja hiippakunnalliseen lähetystoimintaa, kirkon lähetysjärjestöihin ja kirkon lähetystyön keskukseen ja muihin kirkon kansainvälistä vastuuta toteuttaviin tahoihin; sekä
8. käyttämällä lähetystyön kanavina kirkon lähetysjärjestöjä ja kirkon ulkomaanapua.

Tässä mallissa näkyy vahvasti sekä seurakuntana eläminen omalla alueella että liittyminen kansainväliseen toimintaan. Kohdat 1. ja 2. viittaavat nimenomaan missionaarisuuteen.

Sen sijaan kohdat 3.–8. liittyvät käytännössä lähetystyöhön. Seurakunnan roolia sanoitetaankin monipuolisesti: se on opetusta ja kasvatusta, rukousta, yhteydenpitoa, varainhankintaa ja yhteistyöhakuisuutta myös yli seurakuntarajojen. Siinä jokaisella seurakunnan toiminnassa olevalla ryhmällä tai kokouksella voi olla oma osuutensa. Mallin lopussa oleva pieni lapsus, jossa Kirkon Ulkomaanapu (vieläpä väärin kirjoitettuna) mainitaan lähetystyön kanavana kuvastaa samaa, aiemmin kuvattua epäselvyyttä käsitteiden käytössä.

Lisää konkretiaa

Kansainvälisen lähetystyön toteuttavat kyllä järjestöt, mutta seurakunnan merkitys ei ole vähäinen. Kyse ei ole vain järjestöjen toiminnan rahoittamisesta, vaan elämisestä yhteydessä Kristuksen universaaliin ja globaaliin kirkkoon. Käytännössä tämä toteutuu siten, että jonkun tai joidenkin tehtävänä on:

• suunnitella ja kehittää seurakunnan lähetystyötä yhdessä muiden työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa (näitä vastuita ei tulisi ”ulkoistaa” yhdelle ihmiselle)
• osallistua seurakunnan kasvatus- ja opetustyön suunnitteluun kansainvälisen vastuun osalta
• rohkaista seurakuntalaisia kansainväliseen vastuuseen ja vuorovaikutukseen (esirukous, taloudellinen auttaminen, yhteydenpito)
• osallistua seurakunnan kansainvälisen vastuun toimintamuotojen koordinointiin ja toteutukseen
• pitää yhteyttä seurakunnan nimikkotoiminnan kohteisiin (käytännössä järjestöihin ja mahdollisesti yhteistyökirkkoihin
• tiedottaa seurakunnan lähetystyötä koskevista asioista (ilmoitustaulut, messuissa annettavat toimintailmoitukset, muu viestintä)
• hoitaa yhteyksiä kirkon kansainvälisen vastuun eri toimielimiin (yhtymä, rovastikunta, hiippakunta, Kirkon lähetystyön keskus)

Siksi seurakunnassa tulee tehdä tarvittavat päätökset siitä, miten tämä käytännössä toteutetaan. Useimmiten se edellyttää henkilön nimeämistä (virkaa, tointa, muuta järjestelyä) tai vähintään toimivan elimen perustamista (moniammatillinen työryhmä tms.). Vain siten voidaan varmistaa, ettei lähetystyön todellisuus ja siihen liittyvä yhteys unohdu seurakunnan arjesta.

Lue myös:

• Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset
• Ohjauskeskusteluissa arvioidaan lähetysjärjestön ja evankelis-luterilaisen kirkon suhdetta

Artikkeli Mikä on seurakunnan osuus lähetystyössä? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. 
Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.» (Mark. 16:15-18)

Tuttu sana, uusi konteksti

Sanaa ”luotu” tai ”luoduille” käytetään Uudessa testamentissa 19 kertaa (Englisman ’s Concordance). Sana viittaa vahvasti tyhjästä luomiseen ja voi tarkoittaa sekä aineettomia asioita (sävelmä) että käsinkosketeltavia esineitä.

Minulle kenties tutuin tähän teemaan liittyvä kohta on Paavalin kirjeestä Roomalaisille: Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. (Room. 8:13) Olikin kiehtovaa pohtia, mihin Markuksen evankeliumin lähetyskäsky meitä johdattaisi pohtiessamme ekologiaa ja ekoteologiaa.

Tiedostan, että Uuden testamentin kirjoittamisen aikaan ei pohdittu luonnonsuojelua samoilla silmillä kuin nykyisin. Silti – kuten monen muunkin nykyistä elämäntapaamme koskevien teemojen kanssa – voimme lukea Raamattua myös siitä vinkkelistä, mitä välineitä se antaa kristittynä elämiseen sellaisten haasteiden edessä, joita ei ennen ollut olemassakaan. Vinkkejä kyllä löytyy, kunhan ei sulje silmiään.

Käänteinen syntiinlankeemuskertomus

Myönnän, että olen tämän evankeliumikatkelman kohdalla useimmiten kiinnittänyt huomioni kohtiin, joissa puhutaan kasteesta tai tunnusmerkeistä. Siksi olikin innostavaa lukea – lähinnä helluntailaisten teologien – tulkintoja tästä. Monet ovat huomioineet, että juuri heidän piirissään on usein keskitytty noihin armolahjoihin. Eksegeetit, jotka ovat hyljeksinee Markuksen viimeistä lukua sen myöhäisen synnyn takia (ajatus, että evankeliumi on alun perin päättynyt jakeeseen 16:8), ovat samassa luvussa riemumielin rummuttaneet kielilläpuhumisen ja muiden armolahjojen äärellä.

Tuota tunnusmerkkien listaa voisikin lukea luomisen kontekstissa. Luomiskertomukseenhan sisältyy myös kertomus ihmisen lankeemuksesta, jumala-, ihmis- ja luontosuhteen rikkoutumisesta. Silloin lista olisikin kuvaus syntiinlankeemuksen seurausten kumoamista. Enää eivät voita pahat henget (usein mielen sairauksia), myrkyt (elimistölle haitalliset aineet), käärmeet (oletus kuolettavuudesta) tai sairaudet (paratiisissa ei käsittääkseni ollut sairauksia). Kristityillä on mahdollisuus voittaa ne kaikki.

Siten tuo tunnusmerkkien lista liittyy oleellisesti Jeesuksen käskyyn julistaa evankeliumia kaikille luoduille, ei siis vain ihmisille. Lähetyskäsky saa uuden painoarvon, kokonaisvaltaisuus nousee aivan keskiöön. Kokonaisvaltaisuudessa otetaan huomioon paitsi koko ihminen (henkisenä, hengellisenä ja ruumiillisena olentona), myös muu luomakunta. Pelastus ei ole vain ihmisiä varten. Taivaassakaan ihminen ei elä ilman ympäristöä.

Olen usein rippileirien yhteydessä kuullut isosten lukevan ns. käänteisen luomiskertomuksen. Se päättyy synkkiin kuviin tuhotusta luonnosta ja sen mukana tulevista seurauksista. Siinä ihminen on keskeinen tuhon toteuttaja. Markuksen evankeliumi piirtää toisenlaista kuvaa. Kaikkien synkkien näkymien edessä meille on annettu tehtävä toimia kaiken sen hyväksi, mikä suojelee ja vahvistaa elämää. Syntiinlankeemus ei ole viimeinen sana luomista koskevassa kertomuksessa.

Ei taakka vaan lupaus

Jeesuksen antama lähetyskäsky ei ole taakka tai tuomio. Se on lupaus siitä, että Jumalan valtakunnan aarteet ovat jo nyt käytettävissä. Evankeliumin julistaminen kaikille luoduilla on ihana lahja, josta saamme nauttia myös itse. Evankeliumi on pelastuksen sanoma. Siksi evankelioinninkin on tarkoitus olla kokonaisvaltaista: ei pelkkiä sanoja vaan myös tekoja, synnin turmelusta vastaan taistelua, armolahjojen käyttämistä yhteiseksi hyväksi, iloa ja täyttä elämää jo nyt.

Artikkeli Armolahjat vähentämässä syntiinlankeemuksen seurauksia: ekologinen näkökulma julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

1. Matkalle tulee asettaa selkeät tavoitteet, joita ovat lisääntyvä lähetysinnostus, maailmanlaajan kirkon todellisuuden ymmärtäminen ja elämän moninaisuuden avautuminen.

• Vasta toisena tavoitteena on se hyvä, mitä matkan aikana voidaan toteuttaa.
• Matkan tavoite ja kirkollinen/hengellinen luonne tulee tuoda esille jo ilmoittelussa.
• Jatkotoiminta matkan jälkeen on osa matkan tavoitetta.
• On hyvä olla yhteydessä vastaanottavaan tahoon ja lähetysjärjestöön matkaryhmän suunnittelun alkaessa ja jo tavoitetta mietittäessä, jotta kummallakin on yhteinen kuva sen tarkoituksesta.

2. Tavoitteena on sopivan kokoisen ryhmän saaminen (enintään 10–15), joista suurin osa on ensikertalaisia.

• Ryhmä voi koostua monenlaisista osallistujista kuten isosista, opiskelijoista, lähetystyön aktiiveista, seurakunnan vapaaehtoisista tai työntekijöistä.
• On varottava sitä, että samat ihmiset ovat aina matkalla. Välillä voisi kutsua rohkeasti erilaisia ryhmiä.
• On hyvä ottaa selvää alueen lähetystyöntekijältä ryhmän kokoonpanoon ja kokoon liittyvistä näkökohdista.

3. Kaikkien matkalaisten tulee sitoutua matkan sääntöihin ja kirkolliseen luonteeseen, jotka nuorten ryhmän kohdalla myös allekirjoitetaan etukäteen.

• Olisi hyvä, että kaikki olisivat täysi-ikäisiä.
• Yhteys vanhempiin on tärkeää.
• Ohjelma- ja turvallisuusvastaava sanoo viimeisen sanan.

4. On hyvä olla työpari mieluiten samasta seurakunnasta, jotta työn ohjeet ja käytännöt sekä varojen liikuttelu on selkeää.

• Mahdollisuuksien mukaan lähetystyöntekijä voisi olla myös matkan vetäjänä.

5. Kaikkien matkalaisten on sitouduttava riittävään etukäteistyöhön, jotta ryhmähenki ja matkan tavoite sisäistyvät.

• Rahaa kerätään myös lähetystyön hyväksi, ei vain oman reissun hyväksi.
• Ennen matkaa ohjelmassa on syytä olla myös orientoitumista matkakohteeseen ja matkan hengelliseen luonteeseen.
• Voisiko matkaa tarjota esimerkiksi isosina olleille?

6. Sekä suomalaisen että paikallisen matkatoimiston käyttäminen mahdollisuuksien mukaan on viisasta.

• Työnjako seurakunnan, vastaanottavan kirkon, lähetysjärjestön ja matkatoimiston välillä on syytä saada selväksi.
• Vastuullisena matkanjärjestäjänä toimiva matkatoimisto hoitaa liput ja varaukset, jolloin taustatuki on olemassa.

7. Matkan kuluista kannattaa maksaa etukäteen mahdollisimman paljon, jotta turhaa rahaa ei tarvitse kuljettaa mukana.  

• Käteistä rahaa paikallisena valuuttana tulee olla tarpeeksi ja luottokortteja ainakin kahdesta eri rahoituslaitoksesta (pankki tai luottokorttiyhtiö).
• kannattaa selvittää maksamiseen liittyvät ajankohtaiset maakohtaiset ohjeet lähetystyöntekijältä.

8. Ohjelman on syytä olla kyllin väljä. Suunnittele aikataulusta mielekäs ja vaihteleva, ohjelmaan sopivasti toimintaa ja lepoa.

• Suunnittele yhdessä lähetystyöntekijän kanssa (aikataulutuksen onnistuminen, esimerkiksi paikan päällä matkustamiseen vaadittava aika).
• On hyvä kysyä ja pohtia vastaanottavan kirkon toiveita ja ajatuksia vierailun suhteen.
• Matkan aikana matkalaisten pelot ja väsymys on hyvä ottaa vakavasti – näistä kannattaa puhua myös etukäteen.
• Ryhmäläisten jaksamisen seuraaminen on tärkeää. Ryhmän on hyvä pysyä mahdollisuuksien mukaan aina koossa. 
•  Päivittäiset purkutuokiot sekä rukous ovat suositeltavaa ohjelmaa.

9. Terveysasiat tulee ottaa vakavasti sekä ennen matkaa että jälkeenpäin.

• On selvitettävä rokotukset ja lääkitykseen liittyvät seikat osaavalta taholta (työterveys). – Matkanjohtajan on huolehdittava siitä, että kaikilla on sama tieto.
• Matkanjohtajan on tiedettävä etukäteen jokaisen lähtijän matkaan mahdollisesti vaikuttavat terveysasiat. Esimerkiksi lääkkeiden saatavuus voi olla hyvin heikko kohdemaassa.
• Matkanjohtajan on varmistettava, että kaikilla on riittävät vakuutukset.

Artikkeli Yhdeksän näkökohtaa hyvän opintomatkan toteuttamiseen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

    Näin tapahtui, jotta kävisi toteen tämä profeetan sana:
      – Sanokaa tytär Siionille:
      Katso, kuninkaasi tulee!
      Hän tulee luoksesi lempeänä,
      ratsastaen aasilla,
      työjuhdan varsalla. (Matt. 21:4-5)

Profetoimista ja ennustamista

Vanhan testamentin profeettoja on raamatuntutkimuksessa jo pitkään kutsuttu lähinnä oman aikansa tulkeiksi, ei ennustajiksi. Tämä onkin oikein, sillä useimmiten heidän sanansa kohdistuivat vallanpitäjiin ja yläluokkaan, omiin tai vieraiden valtioiden. Julistus sisälsi tulkintaa sen hetken tapahtumista ja varoituksia siitä, mitä voisi seurata sen hetkisestä elämäntavasta. Uudessa testamentissa monia näistä kohdista luetaan uudesta näkökulmasta. Niitä pidetään ennustuksina Messiaasta, kuvauksina Messiaan persoonasta ja toiminnasta. Samalla Jeesuksen elämään liittyviä yksittäisiä tapahtumia selitetään Matteuksen tavoin juuri profeettojen julistuksen toteutumina.

Profeettojen julistuksessa – nimenomaan kun otetaan huomioon alkuperäinen tilanne – on meillä paljon opittavaa. Uskaltaisimmepa kirkkona olla yhtä rohkeita kuin he. Uskaltaisimmepa sanoa tässä ajassa avoimesti, mitä voi seurata niistä kulttuurisista ilmiöistä, jotka eivät ota huomioon heikoimpia, marginaalissa olevia ja syrjäytettyjä.

Joonan kirja kuvaa hyvin profetoimisen toista puolta, Jumalan armollista läsnäoloa. Jumala ei lähettänyt profeettoja jakamaan tuomioita, vaikka monesta heidän kirjastaan niin voisi päätelläkin. Kysehän oli kutsusta katumukseen ja parannukseen. Siksi kovimmatkin sanat tähtäsivät siihen, että kansat – valittu kansa etunenässä – kääntyisivät Jumalan puoleen, jotta hänen armonsa ei menisi hukkaan. Tätä Joonan oli vaikea käsittää ja hän turhautui. Minkä toteutuminen on meille tärkeintä: sen, että ihmisten elämässä tapahtuu muutos parempaan vai sen, että he alkavat ajatella samoin kuin me?

Lähetyskäsky ja sen täyttäminen

Adventin evankeliumissa Matteuksen mukaan tapahtuu lähettäminen (apestelein, jae 1) ja lähetyskäskyn toteuttaminen (j. 6). Tällä kertaa tehtävä on varsin konkreettinen: kaksi oppilasta lähetetään etsimään aasia ja aasin varsaa, jotta Jeesus voisi ratsastaa kaupunkiin. Lähetyskäsky tulee täytetyksi, mutta Matteus näkee tässä enemmän. Kyse on jostain, joka toteuttaa profeetta Sakarjan lausuman pyhissä kirjoituksissa. Tuskin Sakarja ajatteli tekevänsä ennustusta Messiaan ratsusta. Hänhän puhui tulevasta rauhasta ja onnen ajasta. Sen toteuttaa hallitsija, jonka nöyryyttä kuvastaa aasi ja aasinvarsa. Tämä kuningas tuo rauhan hajottamalla pois väkivallan välineet. Hän on Herra, jonka voima on kansan apu.

Sanan toteutuminen on kaksiteräinen miekka. Se voi tarkoittaa itseään toteuttavaan ennustusta, jossa alamme toimia jonkin yksittäisen tulevaisuuden kuvan mukaisesti, tuottaa ei-toivottua tulevaisuutta. Toisaalta se voi tarkoittaa sitä, että osaamme tulkita ajan merkkejä, nähdä nykyhetken trendeissä jotakin, jonka voimme välttää, jos muutamme käytöstämme. Tähän jälkimmäiseen profeetat pyrkivät. Siitä Matteuskin lopulta kirjoittaa. Tulevaisuus ei ole ennalta määrätty, se ei vain tapahdu, se luodaan yhdessä.

Hänen seuraajinaan me muutumme ja muutamme

Evankeliumin kertomus Jeesuksen ratsastuksesta jatkuu sunnuntain evankeliumikohdan jälkeen: ”—koko kaupunki alkoi kuohua ja kaikki kyselivät: ”Kuka hän on?” Evankeliumi, Jeesuksen seuraaminen, voi muuttaa ihmisten ja ihmisryhmien elämää. Ei siis ihme, että viime vuosina on paljon pidetty esillä Jeesuksen seuraamisen muuttavaa voimaa (transforming discipleship – linkki Kirkkomme Lähetyksessä aiemmin olleeseen kirjoitukseen). Evankeliumi voi muuttaa paitsi yksittäistä ihmistä, myös kokonaista kulttuuria. Juuri siksi meitä rohkaistaan puhumaan ääneen tästä ajasta ja sen ilmiöistä. Jotta sana kävisi toteen, jotta rauha, vapautus ja pelastus olisivat totta.

Adventin selkokielinen päivän rukous

Jeesus, näytä sinun voimasi kaikille.
Auta koko maailmaa.
Vapauta meidät kaikesta pahasta.
Suojele meidät vaaroilta.
Kulje meidän kanssamme joka päivä.
Jeesus Kristus, Jumalan poika, ota vastaan rukouksemme.
Sinä elät ja hallitset yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa aina ja ikuisesti.

Artikkeli Jotta kävisi toteen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Evankelista Luukas kertoo meille tapauksen Jeesuksen julkisen toiminnan alusta. Jeesus oli Nasaretin synagogassa. Hän avasi kirjakäärön ja luki profeetta Jesajan kirjasta:

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Jesajan sanat toimivat Jeesuksen ohjelmajulistuksena, joka määrittelee myös Jeesusta seuraavan kirkon lähetystehtävää. Evankeliumi kohtaa ihmiset ja yhteisöt monenlaisina sanoina ja tekoina.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina Danielin kirja ( Dan. 12:1–3), Johanneksen ilmestys ( Ilm. 20:11–21:1 ) ja Matteuksen evankeliumi ( Matt. 25:31–46 ) maalaavat kuvan tilanteesta, joka on vielä edessäpäin. Aikojen lopussa kaikki kansat tuodaan Kristuksen eteen. Tuossakin tilanteessa avataan kirjoja kuten Luukkaan kertomassa tapauksessa Nasaretin synagogassa. Tuossakin hetkessä nostetaan esille ihmisten tarpeet ja niihin vastaaminen. Jesaja luetteli köyhät, vangitut, sokeat ja sorretut, Matteus nälkäiset, janoiset, kodittomat, alastomat ja vangitut.

Odottavien rakkaus

Ihmiskuntaa kurittava pandemia on nostanut esille varautumisen merkityksen. Passiivisen odottelun sijaan ihminen voi odottaa tulevaa aktiivisesti. Kertomus viimeisestä tuomiosta antaa suuntaviivat Jeesuksen paluuta odottaville kristityille. Keskeisessä roolissa on lähimmäisenrakkaus. Kristus itse tunnustaa viimeisellä tuomiolla ponnistelut hädän lievittämiseksi ja yhteyden rakentamiseksi. Pienimmätkin teot vähäisimpien hyväksi muistetaan vielä silloin, kun monet muut saavutukset ovat unohtuneet.

Jeesus näyttää muistavan senkin, mitä ihmiset eivät itse enää muista. Sekä vasemmalta että oikealta kuuluu kysymys: ”Herra, milloin me näimme sinut?” Osallistuin taannoin keskusteluun, jossa pureuduttiin hyvän tekemiseen juutalaisten, muslimien ja kristittyjen pyhien tekstien valossa. (Keskustelun menetelmä, niin sanottu Scriptural Reasoning, esitellään Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen -asiakirjan sivuilla 53–54.) Keskustelussa luettiin Mishnan teksti, joka kertoo pellon kulmista. Viljelijän on syytä jättää peltojensa kulmien sato ihmisille, jotka sitä tarvitsevat. Sadonkorjaajan ei siis tule kerätä kaikkea satoa itselleen.

Kun viljelijä jättää peltojen kulmat niiden satoa tarvitseville, hän auttaa tietämättä, kuinka paljon hän antaa tai ketä hän auttaa. Tarpeessa oleva ei joudu kerjäämään. Kaikki jakavat sitä hyvää, joka pohjimmiltaan tulee Jumalalta. Kuten muuan keskusteluun osallistunut ihminen hyvin kiteytti, pellon kulmat muistuttavat siitä, että tärkeintä on saajan saaminen, ei antajan antaminen. Näin toimii rakkaus, joka ei etsi omaansa vaan toisen hyvää.

Loppu ja alku

Eräs yhdysvaltalainen pappi vertasi tavallisen kerronnan ja kastetun ihmisen elämänkulun eroa. Tavallisissa tarinoissa on alku, keskikohta ja loppu. Kaste taas on vanhan elämän loppu ja uusi alku, jota seuraa keskikohta.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntai on kirkkovuoden päätös, mutta myös ja ennen kaikkea alku, joka rohkaisee jokapäiväiseen elämään. Kertomus viimeisestä tuomiosta ohjaa pohtimaan sitä, mitä me teemme nyt ja huomenna. Huomaammeko lähimmäistemme tarpeet ja Kristuksen lähimmäisissämme? Jätämmekö peltojemme kulmat – mitä ne kohdallamme ovatkaan – niistä saatavaa hyvää tarvitseville ihmisille?

Kristuksen kuninkuuden sunnuntain selkokielinen päivän rukous

Pyhä Jumala.
Sinä olet antanut kaiken vallan Pojallesi Jeesukselle.
Aikojen lopussa hän tuomitsee ja poistaa kaiken pahan.
Opeta meitä elämään tahtosi mukaan jo nyt.
Anna meille tahtoa rakastaa ja palvella lähimmäisiä.
Ole meidän kanssamme joka päivä.
Rukoilemme sinua Herran Jeesuksen Kristuksen kautta.
Hän elää ja hallitsee yhdessä sinun ja Pyhän Hengen kanssa.

Artikkeli Peltojemme kulmat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ei siksi, että olen musta.

Vaan koska sydämeni lämpenee ja kyyneleet vuotavat kasvoilleni, kun ajattelen Afrikkaa.

Olen afrikkalainen, ei siksi, että asun täällä, vaan siksi, että Afrikan aurinko valaisi polkuni.

Koska ilma, jota hengitän, on tarkoitettu näille majesteettisille vuorille.
Tuo ilma ravitsi minua kun kasvoin.

Olen afrikkalainen, en siksi, että osaan puhua suahilia, shonaa, zulua tai xhosaa.
Vaan koska sydämeni on kysymysmerkin muotoinen,
aivan kuten Afrikka.

Olen afrikkalainen, ei siksi, että olen musta,
vaan koska napanuorani on haudattu
Afrikan majesteettisten vuorten alle.

Kirjoittanut: Amahle Ngcobo

Olen afrikkalainen ja ylpeä siitä!

Olen afrikkalainen lapsi,
äiti Afrikan pölyisiltä kaduilta,
afrikkalainen lapsi,
joka on uskollinen afrikkalaisille ja heidän kamppailuilleen.

Olen afrikkalainen lapsi, joka vihaa nähdä kauniin,
Jumalan antaman maanosan,
piirtyvän hyväntekeväisyyskohteeksi muulle maailmalle.

Kun he kutsuvat sitä Afrikaksi,
minä kutsun sitä kodiksi,
kodiksi, joka edelleen vuodattaa verta voimakkaasti,
vaikka väestö nuorenee, ongelmamme vanhenevat.

Olen afrikkalainen lapsi, joka jatkan taistelua
suurissa ongelmissa olevien afrikkalaisten veljieni ja sisarteni puolesta,

olen afrikkalainen lapsi,
joka yhä näytän muulle maailmalle,
kuinka kaunis mantereemme on,
et ehkä näe Afrikan kauneutta televisiossa,
mutta kauneus elää jokaisessa meistä afrikkalaisista lapsista.

Olen afrikkalainen lapsi,
enkä koskaan anna periksi, tuli mitä tahansa,
afrikkalainen lapsi,
joka oitis myönnän, että olen afrikkalainen,
mutta en vain siksi, että olen syntynyt Afrikassa,
vaan siksi, että Afrikka on syntynyt minussa.

Olen afrikkalainen lapsi,
jolla on karkeat hiukset ja tummat silmät,
minulla ei ehkä ole sinisiä silmiä ja vaaleita hiuksia,
joita jotkut pitävät ”kauneutena”.
Olen afrikkalainen ja ylpeä siitä!

Olen afrikkalainen lapsi,
joka jonain päivänä matkustan ympäri maailmaa
ja joudun vastaamaan typeriin, stereotyyppisiin kysymyksiin kodistani (Afrikasta).

Olen afrikkalainen lapsi,
eikä maailmassa ole ketään,
joka haluaisin mieluummin olla kuin afrikkalainen.

Kun afrikkalainen poika näkee afrikkalaisen tytön, hän näkee sisaren,
ja kun afrikkalainen tyttö näkee afrikkalaisen pojan, hän näkee veljen.

Kirjoittanut: Nosipho Ngcobo

Runot on julkaistu Maailman Lähetysneuvoston (World Council for Mission) aikakausjulkaisussa Insight (June 2021). https://www.cwmission.org/insight/
Suomennokset: Vesa Häkkinen

Artikkeli Sydämeni on kysymysmerkin muotoinen – aivan kuten Afrikka julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Korona sävytti luonnollisesti koko riparirupeamaa. Ensimmäiset tapaamiset maaliskuusta alkaen täytyi pitää etänä. Vasta toukokuussa tapasimme ryhmän kanssa ensimmäistä kertaa kasvotusten. Tajusin varsin nopeasti kaksi asiaa: alan olla todella ulkona nuorten elämästä, eikä ripari-ikäisille voi syöttää oikeastaan mitään, jolle ei ole kaikupohjaa heidän elämässään. Kumpikaan ei ole varsinaisesti uusia asioita, mutta nyt, pienen tauon jälkeen nämä näyttäytyivät entistä selkeämmin.

Pidän nuorten kanssa toimimisesta, mutta silti huomaan, että heidän ja minun elämän tyylien välillä on niin suuri aukko, ettei sen yli pääse vain kuvittelemalla, että puhumme samaa kieltä. Emme puhu. Musiikki, mielenkiinnon kohteet, tapa ilmaista itseä ja ehkä ennen kaikkea ajatukset tulevaisuudesta ovat tyystin toisenlaisia. Tässä ei auttanut sekään, että kotona asuu kaksi teiniä. Juuri heidän kanssaan tämä maailmojen erilaisuus on tullut vähitellen näkyväksi. Tunsin olevan pulassa.

Onneksi on Suuri ihme 2017

Entistä suuremmaksi avuttomuuteni kasvoi, kun nostin esille asioita, joita rippikoulussa pidetään tärkeinä. Nykyisen rippikoulusuunnitelman (Suuri ihme 2017) mukaan rippikoulun toiminta-ajatus on: Rippikoulu vahvistaa nuorten uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan ja varustaa heitä elämään kristittyinä. Sinänsä erittäin tärkeä, mutta korkealentoinen toiminta-ajatus on onneksi purettu konkreettisemmiksi tavoitteiksi: osallisuus, pyhyyden kokemus, hengellinen elämä, vastuu, kristinuskon ja oman elämän sovittaminen, halu kuulua Kristuksen kirkkoon.

Näiden kohdalla tajusin kirkkaimmin sen, ettei oppilaisiin kaadettu oppi ole vielä mitään. Paulo Freiren opetukset tulivat väistämättä mieleen. Oppiminen tapahtuu siinä, mikä on merkityksellistä. Kuten jo niin monissa tutkimuksissa on tuotu esille, nykyiset nuoret sukupolvet eivät välttämättä pidä merkityksellisinä niitä asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä. Olin siis mission ytimessä: kuinka evankeliumin sana voi tulla eläväksi siinä elämässä, jonka keskellä nuoret ovat.

Tarinat elävät

Pitäydyin pitkälti tarinoihin – Raamatun tarinoihin. Jälleen sain kokea sen, miten Raamatun lehdillä olevat ihmiset ovat todellisia, raadollisia, inhimillisiä. Siksi heidän tarinoidensa avaaminen tuntui mielekkäältä ja ainakin ilmeistä päätellen ne tuntuivat uppoavan.

Tarinoita en kuitenkaan kyennyt kertomaan yksin – en monologina. Tarvitsin nuoria itseään rakentamaan tarinoita niin, että ne kuulostivat eläviltä. Samalla tarinat muovautuivat vähän enemmän heidän maailmansa näköisiksi: hyväksyntä, tasavertaisuus, pärjääminen, Jumalan sukupuoli, rukouksen tarkoitus ja elämän merkitys paljastuivat askarruttaviksi asioiksi. Näin minä sitä tulkitsin.

Riparin missio ainakin tällä kertaa (ehkä aina?) olikin siinä, että nuoret saivat antaa äänensä niille ilmiöille ja asioille, joita rippikoulussa on tarkoitus oppia. Samalla sain itsekin maistaa sitä, ettei itsestäänselvyyksillä pääse pitkälle – ainakaan mission tiellä.

Artikkeli Riparin missio julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.