Mikä on seurakunnan osuus lähetystyössä?

Eroon kirkkokeskeisyydestä

Kansainvälisen lähetysliikkeen alkuvaiheessa keskusteltiin – ymmärrettävästi – lähetysjärjestöjen ja kirkkojen vastuusta evankeliumin saattamisessa kaikkeen maailmaan. Protestanttisten kirkkojen ensimmäisiä kansainvälisiä toimijoita olivat kirkkojen yhteydessä toimineet itsenäiset järjestöt. Lähetysjärjestöjen vanavedessä myös kirkot alkoivat vahvistaa kirkkojen välistä, ekumeenista yhteistyötä eri aloilla.

Protestanttisen lähetyksen alkuvaiheessa missiologian kiinnostuksenkohteena oli erityisesti se, miten kansainvälistä lähetystä voitaisiin toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti. Kansainvälisen lähetysneuvoston konferenssi Willingenissä 1952 toi muutoksen tähän varhaiseen, ihmisten ja kirkkojen toimintaan keskittyneeseen missiologiaan. Lähetysteologiassa alettiin aikaisempaa enemmän painottaa ajatusta Jumalasta lähetyksen ensisijaisena toimijana. Tällöin missiologiseen kielenkäyttöön tuli käsite missio Dei tai Jumalan lähetys. Siinä kirkon olemassaolo ja tehtävä seuraavat siitä, mitä Jumala tekee tässä maailmassa. Kirkko liittyy tähän Jumalan missioon hänen työtoverinaan.

Suomeen tämä ajattelu rantautui vähitellen. Keskustelua kirkon ja lähetysjärjestöjen suhteesta oli käyty eri syistä kirkolliskokouksissa jo vuosikymmeniä. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestyksessä toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1898 keskusteltiin niin sanottujen lähetyssaarnaajien asemasta Suomessa. Tässä keskustelussa näkyi selvä jännite lähetystyöntekijöitä lähettävän järjestön ja kirkon välillä. Toiset olisivat antaneet lähetyssaarnaajiksi vihityille pappisoikeudet Suomessa, mutta toisten mielestä se olisi vähentänyt pappistyön arvoa. Myös Suomen Lähetysseuraa kirkolliskokouksessa edustaneet vastustivat ajatusta. Pelkona oli, että lähetyssaarnaajat palaisivat Suomeen helpomman leivän ääreen ja jättäisivät lähetystyön haasteet taakseen.

Komitea ratkaisee?

Kirkolliskokoukselle esitettiin 1940-luvulla, että kirkkoon tulisi perustaa kirkon oma lähetystyön elin. Esitystä perusteltiin sillä, että lähetystyön tulisi olla elimellinen osa kirkon ja seurakuntien toimintaa. Lähetystehtävä on ”seurakunnan ydintehtäviä — jota ei voi jättää vain joidenkuiden harrastelijain asiaksi, vaan se on oleva nimenomaisesti kirkon omaa toimintaa” (Kirkolliskokous 1941).

Tällainen toimielin – Suomen Kirkon Lähetysasiain Neuvottelukunta – perustettiinkin viisikymmentäluvulla.  Neuvottelukuntaa koskevissa ehdotuksissa sen toiminta haluttiin rajoittaa niin, “että kirkon piirissä toimivien lähetysjärjestöjen toimintaa ja sitä tukevaa vapaaehtoista lähetysharrastusta ei vaarannettaisi”.  Olemassa oleva rakenne ja hallintomalli otettiin annettuna ja niinpä keskustelut kirkon järjestöjen ja seurakuntien suhteista ovat jatkuneet. Erilaiset työryhmät ja toimeksiannot ovat tuottaneet vuosikymmenten aikana peräti seitsemän mietintöä, selvitystä tai kehittämissuunnitelmaa, joilla on pyritty selkeyttämään kirkon kansainvälisen työn rakennetta ja toteuttamistapaa: 1987 Kansainvälisen diakonian kehittäminen Suomen ev.lut. kirkossa, joka paneutui Kirkon Ulkomaan aseman ja kansainvälisen diakonian määrittämiseen; 1993 Lähetetty Jumalan kansa, joka syntyi kirkolliskokouksen alun perin lähetysstrategian laatimiseksi antaman tehtävän pohjalta, mutta muuntui teologiseksi ja käytännön linjausasiakirjaksi. Siinä liitytään Luterilaisen maailmanliiton 1988 julkaisemaan lähetysasiakirjaan Together in God´s Mission; 1998 Koko kirkon missio, jonka tehtäväksi anto perustui Lähetetty Jumalan kansa -mietinnön jalkauttamiseen ja lähetysjärjestö -mallin kehittämiseen, sekä 2004 Kirkon lähetystehtävä – kirkon lähetystyön neuvottelukunnan mietintö, jota edelsi samanniminen välimietintö 2002. Yksikään näistä asiakirjoista ei tuottanut yhteisymmärrystä siitä, miten kirkon kansainvälinen lähetys tulisi järjestää.

Erimielisyyden vallitessa Kirkkohallitus kutsui Jaakko Ripatin tekemään jatkoselvityksen kirkon, kirkon lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun yhteistyöstä. Jatkoselvitys Lähetettynä kirkossa otettiin vastaan tammikuussa 2006. Sekään ei vielä johtanut varsinaisiin toimenpiteisiin. Kirkkohallituksen täysistunto kävi kuitenkin selvityksen pohjalta keskustelun ja pyysi lausunnot eri tahoilta. Kesäkuussa 2006 kirkkohallituksen täysistunto keskusteli Lähettynä kirkossa –jatkoselvityksen palautteesta. Keskustelun jälkeen kansliapäällikkö Risto Junttila antoi kirkon lähetystyön toimikunnalle tehtäväksi kirkon lähetysstrategian valmistamisen. Lähetysstrategian oli määrä sisältää sekä kansainvälisen lähetyksen teologiset perusteet että kuvata kansainvälisen lähetyksen järjestämisen malli.

Toimikunnan ehdotus valmistui 2008 ja sen pohjalta kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi 2010 Suomen ev.lut. kirkon ensimmäisen lähetysstrategian teologiset perusteet kirkon lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa varten. Lisäksi täysistunto päätti ryhtyä konkreettisiin toimiin niin sanotun sopimusmallin toteuttamiseksi. Sopimusmallissa kirkon ja lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun välille solmitaan määräaikainen puitesopimus, jonka noudattamista tarkastellaan vuosittain. Tämän prosessin lopputuloksena vuonna 2013 allekirjoitettiin ensimmäisen kerran perussopimus kirkon ja lähetysjärjestöjen sekä kirkon ja Kirkon Ulkomaanavun välillä. Edellä esitetystä käy ilmi, että keskustelu kansainvälisestä lähetyksestä on keskittynyt pääasiassa kokonaiskirkon ja lähetysjärjestöjen suhteeseen. Seurakunnan rooli on lähetyksessä jäänyt vähemmälle huomiolle.

Epäselvää sanoitusta: lähetystyö on sittenkin yksi työmuoto

Mietintöjä vaivaa lisäksi tietynlainen epäselvyys keskeisissä käsitteissä. Teologisessa mielessä kaikki edellä luetellut mietinnöt pitävät annettuna sitä, että seurakunta on missionaarinen ja lähetystyö on osa kirkon missiota. Tällaiseen tulkintaan näyttäisi ohjaavan myös kirkon lainsäädäntö, kuten sen sanoittaa Kirkon lähetystehtävä -mietintö 2004 seuraavassa lainauksessa:

”Kirkon lähetystehtävän toteuttaminen on seurakunnan tehtävä. Jokaisella paikallisseurakunnalla on missionaarinen olemus ja tehtävä. Tämä ilmaistaan selkeästi myös kirkkolaissa, jonka mukaan seurakunta toteuttaa kirkon tehtävää huolehtimalla jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä (KL 4:1).” (Kirkon lähetystehtävä 2004, s. 17, lihavointi kirjoittajan)

Epäjohdonmukaisuus sanoituksessa näkyy selkeästi Koko kirkon missio -mietinnössä (1998), sen käsiteltäessä evankelioimista: ”Kirkkomme seurakuntien missionaarisuus on perinteisesti ilmennyt yhtäältä ulkomailla tehtävän lähetystyön tukemisena ja lähetyskasvatuksena sekä toisaalta seurakunnan kutsuvana tai tavoittavana toimintana eli evankelioimistyönä.” (s. 18, lihavointi kirjoittajan) Tässä seurakunnan missionaarisuus, sikäli kuin se toteutuu kotimaassa, kapenee evankelioimiseksi ja siinä sivuutetaan esimerkiksi jumalanpalveluselämä ja diakonia kokonaan.

Käsitteiden epäselvyys johtaa epäselvään keskusteluun. Kirkon lähetystehtävä -mietintö määrittelee itse keskeisiä käsitteitä näin: ”Kirkon lähetystehtävässä, missiossa, on kysymys siitä, että kirkko osallistuu kolmiyhteisen Jumalan toimintaan maailmassa Kristuksen lähettämänä ja Pyhän Hengen varustamana.”

Tässä määrittelyssä ei kuitenkaan pitäydytä. Samanaikaisesti voidaan puhua kirkon missiosta tai lähetystehtävästä ja toisaalta lähetystyöstä ikään kuin synonyymeina. Sitä ne eivät tarkkaan ottaen kuitenkaan ole. Sanat ”lähetystehtävä” ja ”lähetys” tarkoittavat kirkon missiota ja niiden tulisi viitata kirkkona olemiseen ja elämiseen. ”Lähetystehtävä” ja ”lähetys” ovat paljon laajempia käsiteitä kuin ”lähetystyö”. Lähetystyö taas on selkeämmin rajattavissa, kuten sen toteaa kirkkohallituksen täysistunnon 2010 hyväksymä ” Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyön ja kansainvälisen diakonian peruslinja vuoteen 2015”. Siinä asiaa sanoitetaan näin:

Tässä strategiassa käytetään käsitettä lähetys tai missio kuvaamaan kirkon missionaarista olemusta. Kirkon tehtävä on levittää evankeliumia ja palvella lähimmäistä, koko ihmiskuntaa. Käsitettä lähetystyö käytetään puhuttaessa seurakuntien ja kirkon työmuodoista Suomessa ja kuvattaessa käytännön toimintaa ulkomailla (s. 4).

Toisin sanoen lähetystyö on kuin onkin yksi työmuoto, joka edellyttää vastuun kantamista, sovittuja prosesseja ja käytännön toimia. Sen sijaan missionaarisuus kuuluu kaikille ja se nousee kirkon missionaarisesta olemuksesta. Seurakunta toteuttaa missiota monin tavoin. Tämä tulee yllättäen vahvasti esille – ei suinkaan lähetystyötä koskevissa mietinnöissä – vaan kirkkohallituksen antamassa lähetystyön mallijohtosäännössä:

Seurakunta toteuttaa missionaarista tehtäväänsä

1. varustamalla sanalla ja sakramenteilla seurakuntalaisia lähetystehtävään, joka kasteessa on jokaiselle annettu;
2. huolehtimalla siitä, että seurakunta on avoin ja kutsuva yhteisö

Tässä siis liitytään ajatukseen missiosta, joka näyttäytyy seurakunnan olemuksessa avoimena ja kutsuvana yhteisönä ja toisaalta jokaiselle kristitylle annettuna kutsuna.

Seurakunnan osuus lähetystyön toteutuksessa

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa järjestöt ovat tärkeä osa toimintaa ja sen kehittämistä. Ei vähiten lähetystyössä. Siksi onkin ymmärrettävää, ettei aina ole ollut, eikä vieläkään ole ihan selvää, mitä tarkoitetaan seurakunnan toimijuudella lähetystyön kohdalla. Seurakunnan tehtävänä on elää missionaarisesti omalla alueellaan. Seurakunta toisin sanoen toteuttaa lähetystehtäväänsä parokiaalisesti (seurakunnan maantieteellisellä alueella). Samalla seurakunta ei elä vain itseään varten, vaan liittyy maailmanlaajan Kristuksen kirkon toimintaan eri tavoin. Tämä taas toteutuu muutenkin kuin vain lähetystyön kautta. Ystävyysseurakuntatoiminta, vierailut ja työntekijävaihdot sekä erilaisiin konferensseihin ja yleiskokouksiin osallistuminen ovat myös osa kirkon missionaarisuutta.

On kuitenkin tärkeää hahmottaa, mitä arkisessa aherruksessa tarkoitetaan sillä, että seurakunta on lähetystyön toteuttaja. Vuonna 1994 annettu lähetystyön mallijohtosääntö avaa sitä hyvin ja monella tavalla. Siksi lainaan tähän koko sen antamaa esimerkkiä seurakunnan tehtävistä:

Seurakunta toteuttaa missionaarista tehtäväänsä

1. varustamalla sanalla ja sakramenteilla seurakuntalaisia lähetystehtävään, joka kasteessa on jokaiselle annettu;
2. huolehtimalla siitä, että seurakunta on avoin ja kutsuva yhteisö;
3. huolehtimalla lähetysvastuun ja missionaarisuuden toteutumisesta seurakunnan opetus- ja kasvatustyössä;
4. ohjaamalla ja varustamalla seurakuntalaisia ja seurakunnan toimintaryhmiä lähetysvastuuseen lähellä ja kaukana;
5. huolehtimalla yhteydenpidosta seurakunnan nimikkokohteisiin ja rohkaisemalla seurakuntalaisia esirukoukseen lähetystyön puolesta;
6. osallistumalla lähetystyön taloudelliseen vastuuseen vapaaehtoisen kannatuksen ja seurakunnan talousarviomäärärahojen avulla;
7. hoitamalla yhteyksiä rovastikunnalliseen ja hiippakunnalliseen lähetystoimintaa, kirkon lähetysjärjestöihin ja kirkon lähetystyön keskukseen ja muihin kirkon kansainvälistä vastuuta toteuttaviin tahoihin; sekä
8. käyttämällä lähetystyön kanavina kirkon lähetysjärjestöjä ja kirkon ulkomaanapua.

Tässä mallissa näkyy vahvasti sekä seurakuntana eläminen omalla alueella että liittyminen kansainväliseen toimintaan. Kohdat 1. ja 2. viittaavat nimenomaan missionaarisuuteen.

Sen sijaan kohdat 3.–8. liittyvät käytännössä lähetystyöhön. Seurakunnan roolia sanoitetaankin monipuolisesti: se on opetusta ja kasvatusta, rukousta, yhteydenpitoa, varainhankintaa ja yhteistyöhakuisuutta myös yli seurakuntarajojen. Siinä jokaisella seurakunnan toiminnassa olevalla ryhmällä tai kokouksella voi olla oma osuutensa. Mallin lopussa oleva pieni lapsus, jossa Kirkon Ulkomaanapu (vieläpä väärin kirjoitettuna) mainitaan lähetystyön kanavana kuvastaa samaa, aiemmin kuvattua epäselvyyttä käsitteiden käytössä.

Lisää konkretiaa

Kansainvälisen lähetystyön toteuttavat kyllä järjestöt, mutta seurakunnan merkitys ei ole vähäinen. Kyse ei ole vain järjestöjen toiminnan rahoittamisesta, vaan elämisestä yhteydessä Kristuksen universaaliin ja globaaliin kirkkoon. Käytännössä tämä toteutuu siten, että jonkun tai joidenkin tehtävänä on:

• suunnitella ja kehittää seurakunnan lähetystyötä yhdessä muiden työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa (näitä vastuita ei tulisi ”ulkoistaa” yhdelle ihmiselle)
• osallistua seurakunnan kasvatus- ja opetustyön suunnitteluun kansainvälisen vastuun osalta
• rohkaista seurakuntalaisia kansainväliseen vastuuseen ja vuorovaikutukseen (esirukous, taloudellinen auttaminen, yhteydenpito)
• osallistua seurakunnan kansainvälisen vastuun toimintamuotojen koordinointiin ja toteutukseen
• pitää yhteyttä seurakunnan nimikkotoiminnan kohteisiin (käytännössä järjestöihin ja mahdollisesti yhteistyökirkkoihin
• tiedottaa seurakunnan lähetystyötä koskevista asioista (ilmoitustaulut, messuissa annettavat toimintailmoitukset, muu viestintä)
• hoitaa yhteyksiä kirkon kansainvälisen vastuun eri toimielimiin (yhtymä, rovastikunta, hiippakunta, Kirkon lähetystyön keskus)

Siksi seurakunnassa tulee tehdä tarvittavat päätökset siitä, miten tämä käytännössä toteutetaan. Useimmiten se edellyttää henkilön nimeämistä (virkaa, tointa, muuta järjestelyä) tai vähintään toimivan elimen perustamista (moniammatillinen työryhmä tms.). Vain siten voidaan varmistaa, ettei lähetystyön todellisuus ja siihen liittyvä yhteys unohdu seurakunnan arjesta.

---

Lue myös:

• Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset
• Ohjauskeskusteluissa arvioidaan lähetysjärjestön ja evankelis-luterilaisen kirkon suhdetta

Jaa artikkeli: