Kirkon ja järjestöjen suhteesta on aktiivisesti keskusteltu kirkolliskokouksessa koko sen olemassaolon ajan. Vuodesta 1941 alkaen tähän on liittynyt myös pyrkimys hahmottaa, mikä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rooli lähetystyön toteuttamisessa. Välillä on etsitty mahdollisuutta ottaa kirkon vastuulle koko lähetystyö toteuttamista myöten, sitten taas todettu järjestöjen toteuttavan sitä kirkon työnä. Kirkon lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytyksiä hahmotettiin ensimmäisen kerran vasta 1960-luvun lopulla. Nykyiset kriteerit hyväksyttiin kirkolliskokouksessa 2018 ja ensimmäisen kerran niitä käytettiin piispainkokouksessa joulukuussa samana vuonna.
Että kirkko jotakin tekisi
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous kokoontui ensimmäisen kerran 1876. Alusta asti käytiin keskustelua lähetystyöstä ja sen asemasta kirkossamme. Ensimmäiset keskustelut liittyivät kolehteihin ja kirkkorukouksiin (esirukous) ja lähetyssaarnaajien mahdollisuuteen toimia pappeina kirkossamme. Viimeksi mainittuun kysymykseen liittyvän ensimmäisen esityksen torppasi silloinen Suomen Lähetysseuran lähetysjohtaja Tötterman, joka pelkäsi lähetystyöntekijöiden hakeutuvan mieluummin Suomeen kuin jatkavan lähetystyössä, mikäli heille avautuisi mahdollisuus toimia kotimaassa pappina.
Nykyisiä keskusteluja ajatellen mielenkiintoinen on tuomiorovasti Schwartzbergin kirkolliskokouksessa 1903 esittämä ajatus, jossa hän liittää lähetyssaarnaajien aseman laajempaan yhteyteen:
Nyt on kysymys, että kirkko ottaisi ensimmäisen askeleen sinnepäin, että se osottaa tahtovansa ja haluavansa jotakin tehdä kysymyksessä olevassa asiassa, että kirkko ikäänkuin viittaa suunnan jonnepäin se myös tahtoo harrastustansa kääntää. Entistä monipuolisempi toimi ja harrastus kirkon piirissä tuottaa aina virkeyttä ja hengellisen elämän elvyttämistä kirkossa. Velvoitus ajaa lähetysasiaa on ollut meidän kirkkomme yksityisissä jäsenissä jo kauan tunnustettu, ja nyt on kysymys, että kirkko sinänsä jotakin tekisi, joka osottaisi että kirkko kokonaisuudessaan tahtoisi yhtyä tähän pyrintöön, jota yksityiset ovat tähän asti ajaneet. (Kirkolliskokouksen 1903 pöytäkirja, s. 80)
Kirkkolakikomitean radikaali ehdotus – lähetystyö kirkon hoidettavaksi
Seuraava vaihe oli vuoden 1941 kirkolliskokous. Käsittelyssä oli aloite, joka ehdotti toimielimen perustamista kirkolle lähetystyöstä. Jälleen perustelu nousi teologiasta: lähetystyö oli kristillisen seurakunnan saama oikeus ja velvoitus, jota ei tullut jättää vain joidenkin asiasta kiinnostuneiden harrastukseksi, vaan jonka tuli olla kirkon omaa toimintaa. Aloitteen mukaan asia pitäisi hoitaa parin vuoden sisällä, jotta kirkko olisi valmis ottamaan vastuulleen mahdolliset uudet lähetystyön työalueet. Ehdotukseen sisältyi ajatus, jonka mukaan kyseisen elimen tulisi olla niin itsenäinen, että sen työtä rajoittaisivat vain kirkolliskokouksen tai piispainkokouksen antamat ohjeet ja määräykset. Samalla esitettiin, että kyseisen elimen johtajalla pitäisi olla mahdollisuus osallistua piispainkokoukseen ainakin kyseistä alaa koskevia kysymyksiä käsiteltäessä.
Asian käsittely siirtyi tätä varten perustetulle kirkkolakikomitealle, jonka mietintöä käsiteltiin kirkolliskokouksessa 1943. Aleksi Lehtosen johdolla kokoontunut komitea teki varsin radikaalin ehdotuksen. Sen mukaan lähetystyön toteuttamiselle olisi eduksi, jos siitä alkaisi vastata kirkon lähetysjohtokunta. Helpoiten työn aloittaminen tapahtuisi, mikäli ”Suomen Lähetysseura ja Luterilainen Evankeliumiyhdistys vapaaehtoisesti luovuttaisivat lähetystyönsä ja kaikki tätä työtä varten kerääntyneet varat kuten myös työntekijät perustettavalle uudelle Suomen ev.lut. kirkon omalle lähetykselle”. Komitea laati samalla ehdotukset uuden johtokunnan ohjesäännöksi sekä kirkkolain muutoksiksi, joilla kirkkoherralle ja kirkkoneuvostolle annettaisiin vastuu lähetystyön edistämisestä seurakunnassa. Komitean ehdotus kuitenkin hävisi äänestyksessä, jossa sille olisi tarvittu määräenemmistö. Niinpä koko ehdotus raukesi tässä vaiheessa.
Kirkkolain muutoksia
Asia ei kuitenkaan hautautunut kokonaan. Jo vuonna 1947 Kuopion hiippakunnan pappeinkokous teki ehdotuksen kirkkolain muutoksesta koskien papiston ja kirkkoneuvoston vastuuta lähetystyössä. Uuden kirkkolakikomitean valmistelusta kirkolliskokous hyväksyi kirkkolakiin lisäyksen vuonna 1953. Siinä säädettiin, että ”kirkkoherrojen tulee niinikään kunkin seurakunnassansa edistää harrastusta työhön evankeliumin levittämiseksi niiden keskuudessa, jotka eivät ole kristittyjä.” Vastaavasti kirkkoneuvoston tehtävänä on ”olla papistolle avullisena hengellisen toiminnan ja lähetysharrastusta edistävän työn yleisessä johdossa”.
Kuusikymmentäluvulla saatiin aikaiseksi toinen, lähetystyön tulevaisuuden kannalta merkittävä muutos. Vuonna 1964 kirkolliskokous teki kirkkolakiin muutoksen, jonka mukaan lähetysvarojen kokoaminen kuuluu sekä seurakunnalle että sen jäsenille. Käytännössä tämä merkitsi mahdollisuutta osoittaa talousarviomäärärahoja lähetystyöhön järjestöjen kautta. Lähetystyöstä tuli siis lakiin perustuvaa seurakunnan toimintaa. Edelleen lähetystyön toteuttaminen jäi käytännön tasolla järjestöjen tehtäväksi.
Kirkon lähetysjärjestöksi
Käsite ”kirkon lähetysjärjestö” on syntynyt pikkuhiljaa. Käytännössä se vakiintui kuusikymmentäluvulla. Suomen Lähetysseura (SLS) ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) oli todettu kirkon lähetystyön toteuttajiksi jo 1900-luvun alkupuolella, vaikka keskustelu niiden asemasta ja kirkon roolista jatkuikin. Tärkeä vaihe oli Suomen Kirkon Lähetysasiain Neuvottelukunnan asettaminen laajennetun piispainkokouksen toimesta vuonna 1954. Se vahvisti neuvottelukunnan ohjesäännön 1955, mutta ei siinäkään päätöksessä ottanut kantaa silloin olemassa olevien kahden lähetysjärjestön asemaan.
Tilanne kuitenkin muuttui 1960-luvulla. SLS:n työ oli täyttänyt 100-vuotta 1959. SLEY:n Japanin työ oli jatkunut jo 60 vuotta. Ruotsinkielinen Svenska Lutherska Evankeliföreningen i Finland (SLEF) aloitti oman lähetystyönsä 1963. Suomen Pipliaseura liittyi 1966 Yhtyneitten Raamattuseurojen raamattulähetystyöhön. Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL) perustettiin 1967. Tämän kaiken kautta tuli yhä näkyvämmäksi se, ettei lähetysjärjestöjen asemasta ollut virallisia päätöksiä lukuunottamatta sitä, että SLS ja SLEY oli todettu kirkon toimijoiksi lähetystyössä.
Niinpä Kirkon lähetysasiain neuvottelukunta antoikin laajennetulle piispainkokoukselle esityksen kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen perusteista. Muistion pohjalta, vain pienin muutoksin, laajennettu piispainkokous antoi seuraavat kriteerit:
Varsinaiselle lähetysjärjestölle Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on asetettava seuraavat vaatimukset:
- Järjestön työ tapahtuu evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä ja sen tunnustuksen perustalla siten, että tämä on nimenomaan mainittu järjestön säännöissä ja sen noudattamista myös valvotaan järjestön käytännöllisessä työssä sekä lähetysalalla että kotimaassa.
- Ulkolähetystehtävän tulee olla järjestön säännöissä, organisaatiossa ja toiminnassa siten esillä, että siitä muodostuu joko järjestön päätehtävä tai ainakin yksi sen huomattavimmista työaloista.
- Järjestöllä tulee olla yksi tai useampia joko alueellisesti rajattuja tai tietyt henkilöryhmät käsittäviä lähetyskenttiä, joilla se työskentelee joko itsenäisesti tai yhteistoiminnassa muiden lähetysjärjestöjen ja/tai nuorten kirkkojen kanssa siten, että tavoitteena on saattaa ei-kristittyjä kasteen kautta kirkon yhteyteen, muodostaa seurakuntia ja kehittää niiden toimintaa.
- Lisäksi edellytetään, että järjestön työssä lähetyskentällä on useampia kuin yksi lähetystyöntekijä (pappi, lähetyssaarnaaja), sekä että työn jatkuvuuden ilmauksena on suoritettu kasteita ja perustettu yksi tai useampia seurakuntia.
- On suotavaa, että järjestön työ tapahtuu muiden lähetysjärjestöjen ja ja nuorten kirkkojen yhteyksissä.
Lisäksi laajennettu piispainkokous antoi kriteerit ”Erityistehtäviä lähetystyössä suorittaville järjestöille”. Näistä ensimmäinen ja toinen ovat samat kuin ”varsinaiselle lähetysjärjestölle” osoitetut kriteerit. Näiden lisäksi sille annettiin vain seuraava vaatimus: Järjestön työ tapahtuu jotakin tiettyä erityistehtävää suorittaen yhteistyösopimuksen puitteissa varsinaisten lähetysjärjestöjen, lähetysten yhteistyöelimien, muiden saman alan erityisjärjestöjen tai nuorten kirkkojen kanssa tavoitteena evankeliumin levittäminen ja vakiinnuttaminen niiden keskuudessa, jotka eivät vielä ole kristittyjä.
Päätöksessä huomioitiin myös Suomen Pipliaseuran ekumeenisuus. Tunnustuspykälän osalta tehtiin lisäys, jonka mukaan sitoutumista tunnustukseen ei vaadita, mikäli järjestön työ rajoittuu yksinomaan Raamatun kääntämiseen, painattamiseen ja levittämiseen ilman opillisia selityksiä ja tulkintoja.
Laajennettu piispainkokous teki samalla päätöksen kolmen järjestön osalta. Se totesi SLS:n ja SLEY:n täyttävän nämä kriteerit ja siten saaneen kirkon lähetysjärjestön aseman. Samassa kokouksessa se hyväksyi myös SLEF:in hakemuksen perusteella.
1970 laajennettu piispainkokous päätti hyväksyä Suomen Pipliaseuran hakemuksesta »kirkon puolesta erityistehtävää lähetystyössä suorittavaksi järjestöksi».
Seuraavaksi hyväksyttiin SEKL. Tähän päätökseen sisältyy erikoisuus, sillä päätöksessä todettiin, että SEKL:n työstä vain Afrikassa ja Aasiassa ei-kristillisten kansojen parissa tehtävä työ kelpuutetaan kirkon ulkolähetystyöksi. Ulkopuolelle rajautui SEKL:n ns. slaavilaistyö ja työ Euroopan katolisissa maissa. Myöhemmin kirkolliskokous hyväksyi vielä Lähetysyhdistys Kylväjän (1979) ja Medialähetys Sanansaattajat (1994).
Lähetysjärjestöksi hyväksymisen periaatteet tarkentuvat
Järjestöjen yksityisoikeudellista asemaa on korostettu toistuvasti. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kirkolla ole toimivaltuuksia yksityisten järjestöjen asioissa. Toisaalta järjestöjä ei voida hallinnollisesti sijoittaa mihinkään kirkon organisaatiossa eikä kirkko voi delegoida omia toimivaltuuksiaan niille. Kirkolliskokouksella on kuitenkin ollut mahdollisuus luoda siltaa oman hallintonsa ja järjestöjen välille ns. erityissäännösten perusteella. Lähetystyön osalta tämä on tarkoittanut ennen kaikkea 1975 asetettua Kirkon lähetystyön toimikuntaa ja samalla perustettua Kirkon lähetystyön keskusta. Järjestöille annettiin läsnäolo- ja puheoikeus toimikunnan kokouksissa. Lisäksi neljälle järjestölle varattiin jäsenyys toimikunnassa. Tätä muutettiin vuonna 2016, mistä alkaen varsinaiset jäsenet on valittu aina hiippakuntien nimeämistä ehdokkaista. Järjestöillä säilyi läsnäolo- ja puheoikeus.
Samassa kokouksessa, jossa kirkolliskokous päätti Kirkon lähetystyön toimikunnan ja keskuksen asettamisesta, se päätti myös, että jatkossa päätöksen lähetysjärjestöksi hyväksymisestä tekee kirkolliskokous. Valmistelutyö kuului Kirkon lähetystyön keskukselle ja piispainkokoukselle, jotka molemmat antavat lausuntonsa asiasta.
Tämän päätöksen johdosta vuoden 1979 kirkolliskokouksessa käsiteltiin uudelleen lähetysjärjestöksi hyväksymisen kriteerejä, joita samalla muokattiin. Kirkolliskokous päätti, että sen tulee tutkiessaan kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevia aloitteita noudattaa seuraavia periaatteita:
1. MENETTELY
1.1. Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä ja hyväksymisen peruuttamista koskevasta asiasta on kirkon lähetystoimikunnan ja piispainkokouksen annettava lausuntonsa.
1.2. Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen voi koskea järjestön lähetystyötä kokonaisuudessaan tai määrättyä osaa siitä.
2. HYVÄKSYMISEN EDELLYTYKSET
Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen ja tämän aseman säilyttäminen edellyttää, jollei kirkolliskokous erityisistä syistä toisin päätä, seuraavaa:
2.1. Järjestön työ tapahtuu sääntöjen mukaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta kirkon yhteydessä. Jos järjestön toiminta rajoittuu Raamatun kääntämiseen, kustantamiseen ja levittämiseen, sitoutumista evankelis-luterilaiseen tunnustukseen ei tarvitse mainita sen säännöissä.
2.2. Järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamiseksi.
2.3. Ulkolähetys on sekä sääntöjen mukaan että käytännössä järjestön päätehtävä tai kuuluu järjestön keskeisiin työmuotoihin.
2.4. Milloin työalueelle ei ole vielä syntynyt kansallista kirkkoa, tulee lähetysjärjestöjen työntekijöiden noudattaa sakramenttien hoitamisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä.
3. HYVÄKSYMISEEN LIITETTÄVÄT EHDOT
Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevaan päätökseen voidaan liittää kirkolliskokouksen tarpeellisiksi katsomia ehtoja. Tällaisia ovat:
3.1. Järjestön tulee antaa toiminnastaan ja taloudestaan tietoja kirkon lähetystoimikunnalle sekä muutoinkin toimia yhteistyössä kirkon lähetystyön keskuksen kanssa sen ohjesäännön mukaisesti.
3.2. Järjestön tulee neuvotella kirkon lähetystyön keskuksen kanssa uusien lähetysalojen avaamista ja toimintansa olennaista muuttamista koskevista suunnitelmista.
LAAJENNETUN PIISPAINKOKOUKSEN HYVÄKSYMÄT LÄHETYSJÄRJESTÖT
Kirkolliskokous katsoo, että laajennetun piispainkokouksen kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymä järjestö säilyttää asemansa, ellei järjestö ilmoita, ettei se hyväksy edellä mainittuja kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen edellytyksiä ja ehtoja.
Nykyisten kriteereiden synty ja ensimmäinen käyttökerta
Seuraavan kerran kriteerit tarkistettiin 2018. Syitä tarkistukselle oli kolme. Ensinnäkin kieli oli osin vanhentunutta. Sana ”ulkolähetys” (kohdassa 2.3.) korvattiin ilmaisulla ”ulkomaisilla työalueilla tapahtuva toiminta”. Samasta syystä ilmaisun ”kansallinen kirkko” (2.4.) tilalle laitettiin ”seurakunta”.
Merkittävämmät syyt liittyivät muutoksiin lainsäädännössä (Kirkkolain muutos 2015) ja niistä seuranneisiin muutoksiin organisaatiossa. Vuoden 2013 jälkeen yhteistyö järjestöjen kanssa on perustunut perussopimukseen, joka tuona vuonna allekirjoitettiin ensimmäistä kertaa. Perussopimuksessa puolestaan viitataan Yhteinen todistus: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjaus -asiakirjaan. Perussopimukset uusitaan viiden vuoden välein. Yhteinen todistus -linjaus tarkistettiin vuonna 2018 (osin teknisistä syistä, kun ns. rahoitussopimus päätettiin lopettaa) ja päivitettiin vuonna 2022.
Piispainkokouksen esitys hyväksyttiin sellaisenaan toukokuussa 2018. Uudet kriteerit tulivat voimaan välittömästi ja kuuluvat seuraavasti:
1. MENETTELY
1.1 Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisestä ja tämän aseman lakkauttamisesta on piispainkokouksen tehtävä esitys.
1.2 Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksytty järjestö allekirjoittaa perussopimuksen kirkkohallituksen kanssa lähetystyön järjestämisestä.
2. HYVÄKSYMISEN EDELLYTYKSET
Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen ja tämän aseman säilyttäminen edellyttää, jollei kirkolliskokous erityisistä syistä toisin päätä, seuraavaa:
2.1 Järjestön työ tapahtuu sääntöjen mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta kirkon yhteydessä. Järjestö toteuttaa toiminnassaan kirkon hyväksymää kirkon lähetyksen peruslinjausta ja sen toimintaperiaatteita.
2.2. Järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamiseksi.
2.3. Ulkomaisilla työalueilla tapahtuva toiminta on sekä sääntöjen mukaan että käytännössä järjestön päätehtävä tai kuuluu järjestön keskeisiin työmuotoihin.
2.4. Milloin työalueelle ei ole vielä syntynyt seurakuntaa, tulee lähetysjärjestöjen työntekijöiden noudattaa sakramenttien hoitamisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä.
3. HYVÄKSYMISEEN LIITETTÄVÄT EHDOT
Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevaan päätökseen voidaan liittää kirkolliskokouksen tarpeellisiksi katsomia ehtoja. Tällaisia ovat:
3.1 Järjestön tulee antaa vuosittain linjauksistaan, toiminnastaan ja taloudestaan tietoja piispainkokoukselle sekä toimia yhteistyössä Kirkon lähetystyön keskuksen ja muiden kirkon lähetysjärjestöjen kanssa.
3.2 Järjestön tulee tiedottaa piispainkokoukselle suunnitelmistaan, jotka koskevat sen toiminnan uusia merkittäviä avauksia yhteistyökumppaneiden kanssa kahdenvälisissä tai monenvälisissä suhteissa ja/tai verkostoissa, tai kun se suunnittelee uusia yhteistyösopimuksia ulkomaisten kirkkojen tai muiden kumppaneiden kanssa, tai kun se aikoo uusia voimassaolevia sopimuksiaan, joihin on tullut merkittäviä muutoksia.
LAAJENNETUN PIISPAINKOKOUKSEN JA KIRKOLLISKOKOUKSEN HYVÄKSYMÄT LÄHETYSJÄRJESTÖT
Kirkolliskokous katsoo, että laajennetun piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen aiemmin kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymä järjestö säilyttää asemansa, ellei järjestö ilmoita, ettei se hyväksy edellä mainittuja kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen edellytyksiä ja ehtoja.
Kirkolliskokoukselle tehtiin toukokuussa 2018 edustajaesitys Suomen Lähetyslentäjät ry:n ottamisesta kirkon lähetysjärjestöksi. Koska asian valmistelu kuului piispainkokoukselle, asiaa ei voitu silloin ratkaista. Piispainkokouksessa asiaa valmisteltiin syksyn mittaan. Kirkon lähetystyön toimikunta antoi asiasta kielteisen lausunnon. Kanta perustui siihen, ettei Lähetyslentäjät täytä selkeästi kuin yhden annetuista kriteereistä (2.3.). Piispainkokouksen päätöksessä todetaan, ettei Lähetyslentäjät täytä annettuja kriteereitä. Sen sijaan piispainkokous kehotti kirkon lähetysjärjestöjä entistä tiiviimpään yhteistyöhön muidenkin, kuin toisten sopimusjärjestöjen kanssa. Asia jäi siis raukeamaan, sillä sitä ei viety kirkolliskokouksen päätettäväksi.
Jaa artikkeli: