Riparin missio

Rippikoululaisia kulkemassa tietä pitkin peltojen halki

Sain tänä keväänä ja alkukesästä mahdollisuuden osallistua rippikouluun yhtenä opettajista. Kokemus oli huikea ja pysäyttävä. Kirkon missio avautui taas yhdestä suunnastaan.

Ihan pihalla

Korona sävytti luonnollisesti koko riparirupeamaa. Ensimmäiset tapaamiset maaliskuusta alkaen täytyi pitää etänä. Vasta toukokuussa tapasimme ryhmän kanssa ensimmäistä kertaa kasvotusten. Tajusin varsin nopeasti kaksi asiaa: alan olla todella ulkona nuorten elämästä, eikä ripari-ikäisille voi syöttää oikeastaan mitään, jolle ei ole kaikupohjaa heidän elämässään. Kumpikaan ei ole varsinaisesti uusia asioita, mutta nyt, pienen tauon jälkeen nämä näyttäytyivät entistä selkeämmin.

Pidän nuorten kanssa toimimisesta, mutta silti huomaan, että heidän ja minun elämän tyylien välillä on niin suuri aukko, ettei sen yli pääse vain kuvittelemalla, että puhumme samaa kieltä. Emme puhu. Musiikki, mielenkiinnon kohteet, tapa ilmaista itseä ja ehkä ennen kaikkea ajatukset tulevaisuudesta ovat tyystin toisenlaisia. Tässä ei auttanut sekään, että kotona asuu kaksi teiniä. Juuri heidän kanssaan tämä maailmojen erilaisuus on tullut vähitellen näkyväksi. Tunsin olevan pulassa.

Onneksi on Suuri ihme 2017

Entistä suuremmaksi avuttomuuteni kasvoi, kun nostin esille asioita, joita rippikoulussa pidetään tärkeinä. Nykyisen rippikoulusuunnitelman (Suuri ihme 2017) mukaan rippikoulun toiminta-ajatus on: Rippikoulu vahvistaa nuorten uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan ja varustaa heitä elämään kristittyinä. Sinänsä erittäin tärkeä, mutta korkealentoinen toiminta-ajatus on onneksi purettu konkreettisemmiksi tavoitteiksi: osallisuus, pyhyyden kokemus, hengellinen elämä, vastuu, kristinuskon ja oman elämän sovittaminen, halu kuulua Kristuksen kirkkoon.

Näiden kohdalla tajusin kirkkaimmin sen, ettei oppilaisiin kaadettu oppi ole vielä mitään. Paulo Freiren opetukset tulivat väistämättä mieleen. Oppiminen tapahtuu siinä, mikä on merkityksellistä. Kuten jo niin monissa tutkimuksissa on tuotu esille, nykyiset nuoret sukupolvet eivät välttämättä pidä merkityksellisinä niitä asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä. Olin siis mission ytimessä: kuinka evankeliumin sana voi tulla eläväksi siinä elämässä, jonka keskellä nuoret ovat.

Tarinat elävät

Pitäydyin pitkälti tarinoihin – Raamatun tarinoihin. Jälleen sain kokea sen, miten Raamatun lehdillä olevat ihmiset ovat todellisia, raadollisia, inhimillisiä. Siksi heidän tarinoidensa avaaminen tuntui mielekkäältä ja ainakin ilmeistä päätellen ne tuntuivat uppoavan.

Tarinoita en kuitenkaan kyennyt kertomaan yksin – en monologina. Tarvitsin nuoria itseään rakentamaan tarinoita niin, että ne kuulostivat eläviltä. Samalla tarinat muovautuivat vähän enemmän heidän maailmansa näköisiksi: hyväksyntä, tasavertaisuus, pärjääminen, Jumalan sukupuoli, rukouksen tarkoitus ja elämän merkitys paljastuivat askarruttaviksi asioiksi. Näin minä sitä tulkitsin.

Riparin missio ainakin tällä kertaa (ehkä aina?) olikin siinä, että nuoret saivat antaa äänensä niille ilmiöille ja asioille, joita rippikoulussa on tarkoitus oppia. Samalla sain itsekin maistaa sitä, ettei itsestäänselvyyksillä pääse pitkälle – ainakaan mission tiellä.

Jaa artikkeli: