Jyväskylän seurakunnan uusi kirkkoherra Paulus Pikkarainen haluaa pitää elämän eri osa-alueet balanssissa.
Sporttinen hahmo lähestyy juosten hiekkatietä pitkin. Askeleet näyttävät kevyiltä. Käynti seisahtuu Ladun majan pihapiiriin. Olemme Jyväskylän Taka-Keljossa, Kolmisoppinen-järven rannalla, suositun luontokohteen parkkialueella.
Hengästymisen merkkejä juoksijassa ei näy. Otsalla on pari pisaraa, mutta ne vaikuttavat johtuvan ennemmin koko päivän jatkuneesta tihkusateesta kuin hikoilusta.
– Tulin juoksemalla, sillä tykkään lenkkeillä näissä maisemissa. Tänne Ladun majalle tulee kotoa vain muutaman kilsan matka. Olen käynyt täällä jo omassa lapsuudessani, ja nykyään käyn täällä omien lasteni kanssa. Niin lyhyellä lenkillä ei ultrajuoksija isommin hikeenny. Mutta monia ajatuksia, niitä juoksija ehtii pyörittelemään mielessään.
Ensivaikutelma on, että Jyväskylän seurakunnan uutena kirkkoherrana syyskuun alussa aloittava Paulus Pikkarainen ei ole tyyliltään jäykistelijä. Olemus on ennemmin rento ja lähestyttävä.
Tasapaino on hänelle tärkeää.
– Elämässä on monia osa-alueita ja rooleja, kuten minulla tällä hetkellä papin, isän ja juoksijan roolit.
– Kun mikään niistä ei haukkaa elämästä liian isoa osaa, säilyy hyvä harmonia ja asiat pysyvät balanssissa.
Ladun majalla alkaa sataa todenteolla, joten on siirryttävä lähimetsän siimekseen, suurten kuusten suojaan. Pikkarainen, 42, ryhtyy sateen ropistessa oksistoissa avaamaan elettyä elämäänsä.
– Synnyin Laukaassa, mutta asuin koko kouluikäni täysi-ikäiseksi saakka Muuramessa. Siellä sain varttua hyvin tavallisessa ja turvallisessa miljöössä ja ympäristössä.
Ajattelen, että erityisen
tärkeää on kuunnella
tarkasti, millaisia ajatuksia
tai kysymyksiä nuorilla on
uskoon ja elämään liittyen.
Urheilu tuli tärkeäksi osaksi elämää jo varhain.
– Jo alakoulun ensimmäisestä luokasta alkaen vietin lähes kaiken vapaa-aikani juosten jalkapallon perässä, kuvaa Pikkarainen elinikäisen futiskipinän syttymistä.
Seurakunnasta tuli jo nuoruusvuosina tärkeä.
– Sain Muuramen seurakunnan nuorten toiminnasta paitsi elinikäisiä ystäviä, myös tunteen kuulumisesta kivaan joukkoon. Muuramen silloisesta seurakuntapastorista ja nykyisestä kirkkoherrasta Heikki Myllykoskesta tuli myös pappisesikuvani.
– Katselen niitä vuosia taaksepäin, niin ikään Muuramen lukion oppilaana, erityisellä lämmöllä. Koen, että sain kotiseudullani kasvaa kohti aikuisuutta toiveikkaassa ja valoisassa ilmapiirissä.
Ajatus teologian opinnoista nousi sekin esille nuorena. Aluksi kiinnostus suuntautui enemmän teologiaa kohtaan tieteenä, ei niinkään vielä pappeuteen tai käytännön toimintaan seurakunnassa.
– Muistan, että ajatus teologisesta pyöri ensimmäisiä kertaa mielessäni lukiossa ollessani. Hain ylioppilaskirjoitusten jälkeen lukemaan teologiseen Helsingin yliopistoon, vaikkakin ensisijainen kiinnostuksen kohteeni oli vielä tuolloin Uuden testamentin tutkimus.
Opiskeluvuosiensa aikana Muuramesta maailmalle lähtenyt nuori mies kiersi töissä kesäteologina ja harjoittelijana useassa seurakunnassa, muun muassa Järvenpäässä, Lahdessa ja Kangasalla.
– Halusin tietoisesti nähdä erilaisia seurakuntia eri puolilla Suomea. Minua kiinnosti, miten niissä toimitaan ja millaista elämää noilla paikkakunnilla eletään.
– Näiden pestien aikana minulle sitten vahvistui lopullisesti myös ajatus papiksi ryhtymisestä.
Taloudellisten
vaikeuksien lisäksi
yhä useampi kokee
yksinäisyyttä tai
toivottomuutta.
Näihin on löydettävä
oikeita tapoja tukea
ihmisiä.
Pappisvihkimyksensä Pikkarainen vastaanotti Helsingin Mikaelin seurakunnassa ja siellä työskentelynsä jälkeen hän päätyi ensimmäiseen vakinaiseen virkaansa, Oulun lähelle Kempeleeseen.
Vuosiin Pohjois-Pohjanmaalla liittyy myös hetkellinen hyppäys pois kirkollisista ympyröistä. Pikkarainen oli nuoruusvuosina ja opiskeluaikana tehnyt pätkätöitä esimerkiksi kiuastehtaalla ja kaupan kassalla, mutta nyt
hän pääsi yhdistämään työn ja harrastuksen.
Vuoden virkavapauden aikana hän työskenteli jalkapalloseura AC Oulun markkinointipäällikkönä.
– Se oli todella opettavainen, silmiä avaava vuosi. Koko urheiluseuran tulevaisuus oli tuolloin vaakalaudalla. Meitä palkattuja työntekijöitäkin oli vain kaksi.
Markkinointipäällikkö saattoi esimerkiksi löytää itsensä keräämästä seuralle rahaa konserttisalin narikkamikkona yhdessä toiminnanjohtajan kanssa – ja saipa hän tutustua myös suomifutiksen legendaarisiin hahmoihin, kuten ex-maajoukkuefutari Mika ”Nure” Nurmelaan.
– Urheiluseurassa työskenteleminen auttoi näkemään miten hyvin meillä seurakunnissa työt ja vastuut on järjestetty. Samalla sen pestin aikana heräsi halu opiskella johtajuutta.
Seitsemän Kempeleen vuoden jälkeen Pikkarainen palasi vuonna 2018 perheineen kotiseudulleen. Ensin hän työskenteli Jyväskylän seurakunnan Huhtasuon aluekappalaisena, sitten virkavapaallaan Keuruun ja Multian vt. kirkkoherrana ja tämän jälkeen Jyväskylän seurakunnan Keskustan alueen
johtavana pappina.
Nyt Pikkaraisen päivät täyttyvät paitsi töistä, myös perheenisän ruuhkavuosista ja urheiluharrastuksesta. Perheeseen kuuluvat vaimon lisäksi kolme 2–9-vuotiasta lasta.
Pikkaraiset asuvat omakotitalossa Jyväskylässä. Heillä on Kuopion eteläpuolella mökki, jonne Paulus ei ole juossut, ”ei ainakaan vielä”.
Kirkkoherra kertoo, että juoksemiseen liittyvän fyysisen kivun kestäminen auttaa säilyttämään toimintakyvyn haasteissa ja vaikeissa tilanteissa, joita elämässä tulee väkisinkin vastaan.
Juoksemisen aikana hän myös jäsentelee ajatuksia.
– Tämä on fyysisen liikunnan lisäksi oikeastaan myös osa henkistä palautumista.
– Ja samalla tähän pätee porttiteoria. Matkat tuppaavat aina pitenemään ja itsensä haastamisen halu aina vain kasvaa.
Pian Paulus Pikkarainen on Suomen suurimman seurakunnan kirkkoherra. Koon lisäksi seurakunta on myös maantieteellisesti hajanainen. Hiljattain siihen liittyivät vielä Toivakan ja Joutsan seurakunnat.
Pikkaraisen mukaan koko ja maantiede ovat haaste, mutteivät este.
– Tietenkin olen hieman puolueellinen sanomaan tätä, mutta minusta meillä on aivan upea seurakunta. Yli 300 motivoitunutta ja taitavaa työntekijää sekä 95 0000 jäsentä, jotka haluavat olla osa tätä yhteisöä ja rakentaa parempaa huomista, syyskuussa kirkkoherrana aloittava Pikkarainen hehkuttaa.
– Yhdessä me pidämme Jumalan valtakunnan sanomaa vahvasti esillä.
Pikkarainen myöntää, että erityispiirteet tuovat seurakunnan johtamiseen ja toimintaan mausteensa.
– Mutta vaikka olemme jäsenmäärältä ja alueellisesti suuria, olemme mielestäni kuitenkin onnistuneet rakentamaan hyvän organisaation ja toimintakulttuurin, jossa erilaiset toimintaympäristöt tulevat huomioiduiksi.
Tällä Pikkarainen selventää tarkoittavansa sitä, että vaikka seurakuntaa johdetaan yhdestä paikasta, eri alueilla saa olla omia erityispiirteitään ja toimintatapojaan.
– Niitä ei ole tarkoitus lähteä suitsimaan, vaan tarkoitus on kannustaa jatkamaan hyväksi koetuilla tavoilla.
– Tärkeintä kuitenkin on, että seurakuntalaiset voivat samaistua siihen paikalliseen seurakuntayhteisöön, joka heillä on aina ollut lähellään.
Tulevaisuuden haasteet ovat Jyväskylän seurakunnassa samanlaisia kuin monella muullakin evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnalla.
– On fakta, että taloudellinen tilanne heikkenee, ja jäsenmäärän yhä laskiessa
toimintaa on hiljalleen sopeutettava. Se haastaa kysymään, mikä toiminnassamme on se tärkein ydin, jonka ainakin haluamme säilyttää.
– Laajan ja arvokkaan kiinteistökannan ylläpito haastaa myös meidän talouttamme nyt ja tulevina vuosina.
Yleisennusteena on edelleen kirkon jäsenmäärän väheneminen hiljalleen, mutta toisaalta viime vuodet ovat tuoneet esiin myös toisenlaisia, yllättäviäkin trendejä. Etenkin nuorten miesten on jopa yliopistollisissa tutkimuksissa havaittu kiinnostuneen uudelleen kristinuskosta.
Mitä seurakunnan pitäisi tehdä, jotta tähän hengelliseen etsintään vastattaisiin oikein?
– Ajattelen, että erityisen tärkeää on kuunnella tarkasti, millaisia ajatuksia tai kysymyksiä nuorilla on uskoon ja elämään liittyen. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että hengelliselle etsinnälle on nimittäin monia erilaisia syitä.
Pikkaraisen mukaan seurakunnan on tärkeää kohdata jokainen nuori ja hänen tilanteensa tapauskohtaisesti.
– Ja samalla täytyy todeta, että ilokseni olen huomannut esimerkiksi Kaupunginkirkon tavalliseen sunnuntaimessuun löytäneen viime aikoina yhä useamman nuoren ja nuoren aikuisen.
Sopeuttaminen on päivän sana myös yhteiskunnassa. Valtion säästötalkoot ovat yksi puoli, jotka näkyvät herkästi seurakunnan diakoniatyössä.
– Ihmisten taloudelliset haasteet heijastuvat diakoniaan esimerkiksi siten, että seurakunnan diakoniatyön avustusmäärät ovat nousseet jo useamman vuoden ajan, noin kymmenen prosenttia vuodessa.
– Ihmisillä on huolta paitsi työttömyydestä, myös esimerkiksi kohtuuhintaisesta asumisesta ja elinkustannusten noususta. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi yhä useampi kokee yksinäisyyttä tai toivottomuutta. Näihin on löydettävä oikeita tapoja tukea ihmisiä.
”Pääsiäisaamun tyhjä hauta on kristinuskon alkuräjähdys”
Paulus Pikkarainen, mikä on kristillisen uskon ydin?
– Kyllä se on Jeesuksen ylösnousemus. Pääsiäisaamun tyhjä hauta on kristinuskon alkuräjähdys, joka antaa merkityksen koko uskollemme, Pikkarainen kiteyttää.
– Ja ennen kaikkea tuo ylösnousemus kertoo toivosta. Toivo ulottuu sekä arkeen että elämään kuoleman jälkeen. Jeesuksen ylösnousemuksella on toisin
sanoen hengellinen ja maallinen ulottuvuus yhtä aikaa.
Entä mitkä ovat kirkon ja seurakunnan ydintehtäviä?
– Olennaista on välittää ihmisille Jumalan rakkautta sanoin ja teoin. Tarvitsemme sekä avointa puhetta hyvästä Jumalasta, että rohkeaa valmiutta
auttaa hädänalaisia.
Ultrajuoksu on kestävyysjuoksun kuningaslaji
Paulus Pikkaraisen harrastamalla ultrajuoksulla tarkoitetaan yleensä kaikkia maratonia pidempiä juoksumatkoja. Ultrajuoksu on toisin sanoen pitkien juoksumatkojen eräänlainen äärimmäinen rankkuustesti, kestävyysjuoksun kuningaslaji.
Tuleva kirkkoherra kertoo repäisseensä menemään esimerkiksi jokin aika sitten Rukalla sadan mailin kisassa noin 172 kilometriä.
– Ja kun eksyin metsään, tuli vielä kuusi extrakilometriä lisääkin, hän naurahtaa.
– Harvoin ennen juoksemaan lähtöä tai sen aikanakaan on olo, että ”onpa kiva lähteä tai olla lenkillä”. Mutta suorituksen jälkeen tulee palkinto hyvän olon muodossa ja juokseminen heijastuu positiivisesti koko elämään.