Tunteet näkyvät entistä enemmän jumalanpalveluselämässä. Messun emotionaalisin kohta on ehtoollinen.
Kuvassa: Luterilainen teologia ei nosta mitään tunnetilaa hengellisesti toista korkeammaksi. ”Hiljainen mietiskely, surumielisyys, ilo tai liikutus ovat yhtä kelvollisia tapoja olla Jumalan edessä”, jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttaja Henri Järvinen sanoo.
Messu on tilan antaja ja paikka, jossa tunteet saavat olla olemassa, vaikka niiden ei tarvitse olla esillä.
– Se, mikä toisessa maassa on äänekästä iloa tai syvää ulospäin näkyvää murhetta, voi Suomessa olla tyynenä pysyvää sisäistä liikutusta tai kiitollisuuden syvää huokaisua, sanoo kouluttaja ja pappi Henri Järvinen.
Jokaisella kulttuurilla onkin omat rukouksen rytminsä. Vaikka tunteet ovat tulleet mukaan myös suomalaisiin messuihin, on jumalanpalveluselämä monissa muissa maissa paljon tunnepitoisempaa tai värikkäämpää. Anglosaksisissa maissa kirkollinen tunneilmaisu on usein avointa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa kehollista sekä spontaania ja Etelä-Euroopassa emotionaalista ja rikasta.
Järvisen mukaan suomalainen tapa tuntea ei ole kuitenkaan heikompi tai vähäisempi.
– Suomalainen tapa on vain hiljaisempi, ja siksi se tarvitsee niin tilaa kuin herkkyyttä. Juuri tätä messu voi parhaimmillaan olla.
Järvinen työskentelee Kirkon koulutuskeskuksessa jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttajana. Hän kuvailee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalvelusperinteen tunteiden historiaa mutkikkaaksi, lähes huomaamatta eletyksi tarinaksi. 1800-luvun lopulla tunteisiin alettiin suhtautua varovaisesti vastareaktiona eräiden herätysliikkeiden tunteita korostavaan linjaan. Tunteiden niukkuus ja varovaisuus muovasi sukupolvien hengellistä maisemaa. Messu miellettiin ennen kaikkea hillityksi, kurinalaiseksi ja sisäänpäin kääntyneeksi olemiseksi Jumalan edessä.
– Liian näkyvää tunneilmaisua pelättiin, ja siksi se sysättiin sivuun. Tällä oli pitkä varjo. Moni oppi, että messussa tulee pidättäytyä ja pitää sisäiset liikkeet oman sydämen salassa, ikään kuin tunteet eivät itsessään olisi rukousta.
Järvinen arvioi tämän tradition muuttuneen viime vuosikymmeninä lähes päinvastaiseen suuntaan.
– Nykyinen liturginen ajattelu tunnistaa, ettei ihminen saavu messuun vain järkensä tai oppinsa kanssa.
Järvisen mukaan jo messun perusrakenteesta voi löytää tunteiden kaaren. Johdanto kokoaa ihmiset yhteen ja asettaa sävyn, joka on lempeä, tervetulleeksi toivottava tai juhliva.
– Synnintunnustus ja armon julistus koskettavat usein syvältä, sillä ne puhuvat ihmisyyden kipupisteistä ja Jumalan rajattomasta vastaanotosta. Raamatun tekstit ja saarna avaavat reittejä oivalluksiin ja toivoon.
Järvinen toteaa ehtoollisen olevan ehkä koko messun emotionaalisin kohta.
– Se on yhteyden ja pyhyyden hetki, johon ihminen saa tulla juuri sellaisena kuin on.
Myös papin toiminnan rytmi, puheen sävy, katse ja kehollisuus – ylipäätään hänen tapansa olla läsnä – muovaavat koko messun tunneilmastoa.
– Pappi ei ole tunteiden ohjaaja, mutta hän on niiden kannattelija: tunnelman paimen, joka luo turvallisuutta ja tilaa.
Musiikkivalinnoista, musiikin tempoista ja tulkinnasta huolehtivalla kanttorilla on yhtä tärkeä vastuu. Järvinen sanoo, että kanttori on luomassa hengellistä maisemaa, jossa ihmiset uskaltavat tuntea. Musiikki onkin messun ehkä voimakkain tunne-elementti ehtoollisen ohella.
Uruilla ja virsilaululla on vuosisatainen perinne. Järvinen toteaa, että jotkut kaipaavat messuihin pehmeämpää tai rytmisempää musiikkia, ja urkumusiikin luoma sävy voi joskus tuntua heistä jäykältä.
– Urkumusiikkia voi kuitenkin myös tasapainottaa eri ratkaisuilla, kuten kuoroilla, rytmimusiikilla, nykysävellyksillä, lapsikuorolla tai hiljaisilla instrumentaalisilla hetkillä.
Järvisen mukaan musiikissa oleellisinta ei ole tyylilaji vaan se, miten musiikki tukee messun teologiaa ja tunnelmaa.
– Urut on kuitenkin monien mahdollisuuksien soitin. Monipuolinen musiikki ei riko perinnettä, vaan rikastaa sitä.
Järvinen kertoo, että myös kirkon työntekijöiden koulutuksissa nostetaan nykyään aiempaa vahvemmin esiin vuorovaikutteisuuteen ja tunnelman johtamiseen liittyviä näkökulmia.
Järvinen muistuttaa, että karismaattisessa kristillisyydessä tunneilmaisu on ollut aina keskiössä, ja sillä on ollut myös oma teologinen tarkoituksensa. Henkilökohtainen tunne, liikutus tai kokemus on nähty merkkinä elävästä uskosta. Tätä kautta tunne saa teologisen statuksen.
Vastaavasti vapaiden suuntien jumalanpalvelukset ovat usein tunneilmaisultaan luterilaisia jumalanpalveluksia avoimempia ja spontaanimpia.
– Tämä voi houkutella niitä, jotka kaipaavat näkyvämpää tai voimakkaampaa tunnetta osaksi hengellistä kokemusta.
Järvisen mukaan luterilainen teologia ei nosta mitään tunnetilaa hengellisesti toista korkeammaksi. Hiljainen mietiskely, surumielisyys, ilo tai liikutus ovat yhtä kelvollisia tapoja olla Jumalan edessä.
– Teologisessa mielessä luterilainen messuperinne ei perusta hengellisyyttä tunteen intensiteettiin. Siksi karismaattinen tunneilmaisu ei aina istu saumattomasti perinteiseen liturgiaan, vaikka monimuotoisuus on tänä päivänä paljon hyväksytympää.
Järvisen mielestä luterilainen messu voi kuitenkin olla ”syvästi tunteita kantava”, kun sen annetaan olla sitä omilla ehdoillaan – musiikin, hiljaisuuden, sakramentaalisen läsnäolon ja turvallisen ilmapiirin kautta.
– Messu ei ole tunteiden este, vaan pikemminkin niiden astia.
”Yhteisöllisyyden kaipuu näkyy”
Kouluttaja ja pappi Henri Järvisen mukaan tämän ajan hengellisyydessä näkyy valtava yhteisöllisyyden kaipuu. Ihmiset etsivät paikkoja, joissa saa olla osa jotakin suurempaa ilman suorituspaineita tai tarkkoja rooleja.
– Messu voi olla tällainen tila.
Järvinen toteaa, että monimuotoinen jumalanpalvelus ei tarkoita kaaosta. Sen sijaan jokainen voi liittyä siinä yhteiseen rukoukseen omista lähtökohdistaan käsin. Yhteisöllisyyttä syntyy, kun kenenkään ei tarvitse teeskennellä.
– Kun ihminen kokee olevansa hyväksytty – tunteineen, liikkeineen tai hiljaisuudessa – hän voi liittyä syvemmin siihen pyhään tarinaan, jota messu yhä uudelleen kertoo.
Järvisen mukaan messu voikin näin olla tämän ajan hengellisessä maisemassa yksi harvoista paikoista, joissa yhteys ei rakennu samanlaisuudelle.
– Messu rakentuu jaetulle ihmisyydelle. Seurakunta on syvimmillään yhteisö, joka hengittää yhdessä.