Graafinen suunnittelija, yrittäjä Marika Ijäs, 35, menetti lyhyessä ajassa äitinsä, veljensä ja esikoisvauvansa.
”Jokainen heistä repäistiin yhtäkkiä pois”, Marika kuvailee.
Ensimmäisenä lähti äiti, alle viisikymppisenä. Hän kuoli äitienpäivän jälkeisen pienen leikkauksen hoitovirheen seurauksiin. Marikasta tuli pikkuveljelleen vähän kuin varaäiti, sellainen turvasatama.
”Olimme hyvin läheisiä, tosi tiivis sisaruskaksikko 11 vuoden ikäerosta huolimatta.”
Veljen elämä alkoi äidin kuoleman jälkeen luisua sivuraiteille. Vaikka läheiset yrittivät parhaansa mukaan tukea ja auttaa, hän kuoli vain 20-vuotiaana 12. heinäkuuta 2013. Tasan vuotta myöhemmin syntyi ja kuoli Marikan ja hänen miehensä ensimmäinen lapsi, kaksi päivää ennen laskettua aikaa.
”Millainen äiti olisi mummuna?”
Luopumisen tuskaa on annosteltu yhdelle ihmiselle suurella kauhalla. Miten olet selvinnyt ja selviytynyt?
”No, jotenkin, hän hymähtää. – Tahdonvoimalla, tukiverkostolla ja terapialla.”
”Kun niin monta ydinperheen jäsentä kuoli peräkkäin, ja kun päivämäärätkin menivät niin lähekkäin, ajattelin, voiko tämä olla totta ja voiko tällaista edes tapahtua. Tuli olo, vieläkö joku viedään ja kuka seuraavaksi. Pystyn elämään asian kanssa, mutta jonkinlainen kuolemanpelko jäi. Kun lapset nukkuvat, käyn herkästi katsomassa, hengittävätkö he ja onko kaikki kunnossa.”
Marika Ijäs on uskaltanut avoimesti surra.
”Olen pystynyt puhumaan, eikä minua pelota itkeä muiden nähden. Se on helpottanut oloa.”
Aikakin on vähän auttanut, tapahtumista on kulunut muutama vuosi.
”Kyllä minä silti läheisiäni yhä melkein joka päivä mietin. Usein käy mielessä, millainen äiti olisi nyt mummana tai veli enona, ja millainen tyttäremme olisi tällä hetkellä.”
Työnteko on osoittautunut terapeuttiseksi.
”Pari viikkoa vauvamme kuoleman jälkeen aloin taittaa Kotikirkko-lehteä. Ei suru mihinkään kadonnut tai unohtunut, mutta siitä pääsi hetkeksi pois, kun piti ajatella ja keskittyä muuhun.”
Rauhoittaviin lääkkeisiin Marika turvautui hetkeksi äitinsä kuoleman jälkimainingeissa.
”Ne veivät kuitenkin tunteet. Kun veli kuoli, en enää halunnut lääkitystä, vaan mieluummin puhuin ystävien kanssa.”
Askel kerrallaan eteenpäin
Marikan mielestä on vaarallista, jos jää lamaantuneena makaamaan sängynpohjalle.
”Pitää lähteä liikkeelle vaikka väkisin. Muutamia kertoja mies joutui kiskomaan minut ylös ja pakotti syömään. Onneksi pakotti!”
Uni ja ruoka ovat arjen välttämättömyyksiä silloinkin, kun ihminen on puristettu järeän murheen mankelin läpi.
”Askel askeleelta on kuljettava eteenpäin, pimeydestä pois. Tuntuu hienolta, kun jossain vaiheessa huomaa pystyvänsä taas nauramaan.”
Marika Ijäs on huomannut, kuinka vaikeaa surevan kohtaaminen joillekin on. He vaihtavat jopa kadulla puolta välttyäkseen silmätysten joutumiselta.
”Ihmiset eivät uskalla tulla lähelle silloin kun pitäisi tulla. Mikseivät? En tiedä. Eikö haluta tai kestetä nähdä toisen itkevän? Pelätäänkö kenties omaa musertumista? Vai ajatellaanko, ettei ole toiselle mitään sanottavaa, vaikka mitään ei tarvitsisi sanoa. Sureva kyllä sitten itse puhuu. Parasta osanottoa minulle oli, kun kaverit toivat ruokaa ja olivat läsnä. Kun vauvamme kuoli, kaksi ystävääni tuli seurakseni sairaalaan sen jälkeen, kun puoliso lähti kotiin. He olivat kanssani niin kauan, kunnes nukahdin.”
Lapset ja muut läheiset lainassa
Hämeenlinnassa syntynyt Marika asuu nykyisin Hattulassa. Siellä on meneillään ”ikuisuusprojekti” eli vanhan talon kunnostus. Perheessä on kaksi pientä lasta.
Esikoisen kuolinsyy oli murheellinen sattuma eli toistumisen riskiä ei pitänyt oleman. Silti toinen raskaus jännitti tulevaa äitiä yhdeksän kuukautta.
”Pelotti. Mitään emme uskaltaneet hankkia tai laittaa kotona etukäteen valmiiksi. Yllättävän tasapainoinen vauva stressistä huolimatta syntyi. Oli helpotus, kun poika syntyi 10. heinäkuuta, siis kaksi päivää ennen veljeni ja esikoiseni kuolinpäivää. Tunneskaalani vaihteli laidasta laitaan: olin yhtä aikaa onnellinen vauvan syntymästä ja surullinen ensimmäisen kuolemasta.”
Nyt Olli on kaksivuotias ja kuopus Vilja puolivuotias.
”Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Koko ajan yritän ajatella, että lapset ja kaikki läheiset ovat vain lainaa. En voi omistaa tai hallita ketään, eikä koskaan tiedä, milloin kaikki voi hetkessä muuttua. On asioita, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Se on kova läksy opeteltavaksi.”
Pienin askelin surusta kaipaukseen
Suru on kipeä, kokonaisvaltainen kokemus. Sietämättömän sietäminen on ihmisen osa. Elämän päättyminen tulee usein täytenä yllätyksenä, vaikka tuskin mikään on varmempaa kuin kuolema. Ei-toivottu vieras on suljettu sairaaloihin ja laitoksiin, pois arjesta, silmistä ja mielestä. Maaseutuyhteiskunnassa sukupolvien välillä oli luonteva yhteys. Lapsi näki, kuinka mummu tai pappa vanheni, sairastui ja hiipui pois, ja kun hän kuoli, kyläläiset kävivät hyvästelemässä vainajan. Naapurit toivat surutaloon ruokaa hautajaisia varten, perheen ei tarvinnut yksin huolehtia kaikista arjen asioista.
Tuska ulos kivun kautta?
Kristitylle kuolema ei ole piste, vaan kaksoispiste. Uskon ytimessä on jälleennäkemisen toivo.
Marraskuun pyhäinpäivänä saa tähytä tähtein tuolle puolen, miettiä elämän rajallisuutta ja muistella edesmenneitä rakkaita.
”Pyhäinpäivänä on lupa puhua kuolemasta, ja hyvä niin”, sanoo Tampereen yliopiston hoitotieteen professori, surututkija Marja Kaunonen.
”Kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan”, määritteli professori Osmo Tiililä aikanaan. Ylivoimainen enemmistö vainajista siunataan yhä hautaan kristillisin menoin. Prosenttiosuus on paljon suurempi kuin kirkkoon kuuluvien osuus koko väestöstä.
Käynnit haudoilla ovat tyypillistä suomalaista suremista. Hautausmaita hoidetaan meillä hyvin, ja useilla on oma suremispaikka muualle haudatuille. Jotakin pyhän kosketuksen kaipuuta on tavassa sytyttää kynttilöitä. Pimeässä yössä hautausmaat loistavat valomerenä sekä pyhäinpäivänä että jouluna.
Moni sureva saa voimaa luonnosta.
”Mies ei välttämättä näytä tunteitaan, mutta hän voi mennä metsään huutamaan tuskaansa ulos”, tietää perheiden surua väitöskirjassaan tutkinut Kaunonen.
Älä pakene, älä jätä yksin
Suru on henkilökohtainen kokemus, johon vaikuttavat esimerkiksi oma elämänhistoria ja persoonallisuus, kuolleen ikä ja kuolinsyy.
Vertaistuella on iso merkitys, ja sen tarve on tunnistettu niin kirkossa kuin monissa yhdistyksissä. Sosiaalisesta mediasta on muodostunut suosittu kohtaamispaikka, muun muassa nuorilla leskillä on useita facebook-ryhmiä.
Kun uskontotieteilijä Mari Pulkkinen tutki väitöstyössään suomalaisten surun kokemista, tulokset paljastivat, että moni toivoi erilaista osanottoa ja myötätuntoa kuin oli saanut. Kanssaihmisten kyvyssä kohdata sureva on parantamisen varaa.
Nykyisin puhutaan usein surutyöstä, mutta Pulkkisen mielestä termi ja siihen liittyvä ajatus surusta dynaamisena prosessina kuvaavat huonosti surun kokonaisvaltaisuutta. Suru jättää pysyvän jäljen, eikä siitä tarvitse yrittää päästä yli mahdollisimman nopeasti.
Raamatun roomalaiskirje kehottaa iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Miten professori Marja Kaunonen neuvoo kohtaamaan tuttavan, jolta on lähiomainen kuollut?
”Älä karkaa, älä pakene, älä sano, että kyllä se siitä kohta helpottaa. Kuuntele, anna surevan puhua, mene aina hänen ehdoillaan. Useimmiten kyse on hyvin pienestä – muutamasta sanasta, kosketuksesta, eleestä. Joku arvostaa halaamista, toinen ei sitä kestä, joten tunnustele tilannetta. Tärkeintä on, että yrittää. Menee lähelle, sanoo jotakin, ei jätä surevaa yksin.”
Kuin aaltoliikettä
Kuollutta ei saa takaisin, mutta elämä jatkuu. Arki asettuu uomiinsa, kun sureva on siihen valmis. Jokainen etenee omaa tahtiaan.
”Ulospäin emme näe, kuka on menettänyt rakkaan ihmisen. Hän voi istua vieressä bussissa tai kahvipöydässä.”
Moni haluaa palata töihin mahdollisimman pian, jotta päivät täyttyvät ja tuttu rytmi säilyy.
Suru muistuttaa aaltoliikettä: välillä helpottaa, sitten iskee taas musta hetki. Ensimmäinen vuosi on vaikein, koska silloin kokee ensi kertaa tärkeät merkkipäivät ja juhlapyhät ilman läheistään. Vuosia tietty tuoksu tai musiikkikappale yhdistyy kuolleeseen ja aktivoi surun uudestaan.
Itsemurhan tehneen läheiset saattavat lopun ikäänsä kysellä itseltään, olisinko voinut tehdä jotakin, miksi en huomannut tai tajunnut.
”Syyllisyyteen kiinni jääminen katkeroittaa mielen. Tunnetasolla täytyisi päästä siihen, ettei aikaa voi kääntää taaksepäin. Ulkopuolisena on tietenkin aina helppo sanoa, miten olisi hyvä tehdä. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä”, Kaunonen tietää.
Surematta jäänyt suru on tutkitusti vaarallista.
”Sairastuvuus ja kuolleisuus ovat isompia kuin muilla. Kun suru jää päälle, ei näe tai ymmärrä sitä hyvää, mitä elämässä on jäljellä.”
Kaunonen muistuttaa, että jokaiseen kuolemantapaukseen liittyy muitakin kuin ydinperhe. Vuosittain Suomessa menehtyy 250 lasta, ja suru heidän kuolemastaan koskettaa moninkertaista joukkoa.
Hiljaiset hautajaiset ovat yleistyneet ja saattoväki vähentynyt.
”Voi olla, ettei vainajalla ole paljon sukua tai ystäviä. Voi olla, että vainaja on toivonut pienimuotoista tilaisuutta. Hautajaiset on kuitenkin paikka, missä on lupa surra. Siellä saa muistella ja juhlia elämää, joka on ollut. Se on hyvin hoitavaa.