Muusikko Samuli Putron Pienet rukoukset kutsuvat kuulijoita hiljentymään, vaikuttumaan ja saamaan elämäänsä jotain sellaista, jota he hädin tuskin muistivat kaivanneensa, hiljaista viisautta.
Helsinkiläisen Ateneumin taidemuseon sali on sakeana rukouksista konsertin alussa. Kaiuttimista virtaavien, kymmenien toisiinsa sekoittuvien rukousten purot yhdistyvät äänikollaasiksi – rukouksen mereksi.
Muusikko Samuli Putro on kerännyt yleisöltään äänitettyjä rukouksia, joista on koostettu myös keikan keskelle oma osionsa. Kokonaan luetun Isä meidän kyytipoikana on henkilökohtaisia huokauksia, huolen ja toivon ilmauksia.
”Moni rukoilija pelkää tulevaisuutta: ilmastonmuutosta, toimeentuloa, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Puhe suuntautuu jollekin Korkeammalle, joka tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu”, Putro analysoi rukousaineistoaan.
”Henkilökohtaisten rukousten jakaminen toisille on äärimmäisen intiimi ja erilainen kommunikaation muoto – paljon sitä lähemmäs ihmisen ydintä ei pääse.”
Kyky tulla kosketetuksi
Lauluntekijä ei usko, että kukaan lyyrikko on täysin kylmä suhteessa henkisyyteen tai hengellisyyteen.
Mies kirjoittaa toki itse laulunsa, mutta mysteerin paikka on siinä, missä kaikki koetut asiat, tavatut ihmiset ja kuullut tarinat yhdistyvät ja ottavat laulun muodon.
”Ehkä siinä kohdassa Korkeampi voima vaikuttaa.”
”On ihastuttavaa, kuinka yksinkertainen kolmen minuutin poplaulu voi yhdistää ihmisiä riippumatta heidän uskonnollisista lähtökohdistaan. Musiikilla on kyky osua suoraan tunnekeskukseen, joka reagoi välittömästi. Meillä on kyky tulla kosketetuksi. Se on osoitus sielun olemassaolosta.”
Kaiken kattavia totuuksia muusikko ei muutamaan minuuttiin kuvittele upottavansa. Kappale muodostuu monista pienistä kokemuksista, jotka jäsentyvät sekä tekijän että kunkin kuulijan päässä henkilökohtaisen moraalin, estetiikan ja kauneudentajun kautta tulkittuna.
”Kauneuden puoleen kurottuminen on totta kai lähellä myös Jumala-kokemusta. Se on kuin lapsenuskoinen näkemys Taivaan isästä, jota voi katsoa ylöspäin, ja joka on jossain muualla.”
”Varsinainen kokemus Jumalasta on kuitenkin kuin raikkaan ilman hengittäminen, jotakin, joka tapahtuu parhaillaan minussa. Se on fyysinen kokemus, joka tuntuu pääsääntöisesti rintakehässä.”
Kirkko tuo turvaa ja lohtua
Samuli Putro kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Hän oli aikanaan Raahessa aktiivinen seurakuntanuori ja isonen.
”Muutama tuttavani on vaikuttanut pitkään ja aktiivisesti kirkon toiminnoissa. Heidän kauttaan törmään käytännön kristillisyyteen, mikä ei aina näytä helpolta.”
”Ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita henkisistä tai hengellisistä asioista, eivät yleensä päästä itseään helpolla elämässä. Paini niiden kysymysten kanssa on heille arkea. Minulla on mielikuva, että niiltä jotka saavat uskosta paljon, vaaditaan myös paljon”, Putro pohtii.
Hän ei syytä kirkkoa siitä, että on ollut viime vuosina sen suhteen itse passiivinen.
”Luterilainen kirkko tuo minulle turvaa ja lohtua. Riittää, että tiedän sen olevan olemassa, vaikken ajattelisi sitä aktiivisesti. Se on yhden sortin patteri.”
Elämän hengellinen syväulottuvuus vilahtaa aina välillä Putron biiseissä kautta tuotannon.
” Siellä se hengellisyys on lauluissani ja on ollut aina, eikä siinä ole mitään hävettävää.”
Tuoreella Pienet rukoukset -albumilla uskosta puhutaan ihmisten ilon ja surun keskellä – kaikkien tunteiden ja kokemusten joukossa.
Ihmisyyden haurailla reunoilla
Putro varoo, ettei hänestä tehdä Pienten rukousten perusteella liian hurskasta.
”En kaipaa oloa, jossa alkaisin kuvitella itseäni pyhänä. Minulla on samat ongelmat, huonot ja hyvä puolet kuin ennenkin.”
Millainen on miehen oma rukous?
”En saa turvaa mantramaisesta Jumalan kanssa kommunikoimisesta, vaan tartun asiaan silloin kun minulla on siihen pakottava positiivinen tai negatiivinen tarve.”
”Rukous on myös päivittäiseen jaksamiseen liittyvä asia. En pelkää palavani loppuun, vaan pelkään sitä miten kohtelen muita väsyneenä.”
Samuli Putro näkee, että rukoileminen on ihmisyyden haurailla reunoilla olemista.
”Joskus rukous on viimeinen asia ennen surun saapumista tai pelon toteutumista, elämän ja kuoleman rajan ylittämistä. Rukoilija liikkuu rajaseudulla.”
Lue artikkelin pidempi versio Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan Kotikirkko-lehdestä.
Jaa artikkeli: