Useammassakin sketsisarjassa on viime vuosina irvailtu joulu- todellisuudella, joka lienee osittain totta monessa kodissa: ensimmäistä yhteistä jouluaan suunnitteleva pari riitelee
siitä, kumman jouluperinteitä noudatetaan.
Kumpikaan ei ole valmis luopumaan omistaan. Lopputulos voi olla erilaisilla velvollisuuksilla täyteen buukatut joulunpyhät, joita suoritetaan minuuttiaikataululla. Joulutunnelmaa kun ei voi saavuttaa ilman omia vanhoja perinteitä. Joulun jälkeen vannotaan, että ei enää koskaan tällaista joulua, ja kuitenkin sama toistuu vuodesta toiseen.
On totta, että joulu on useimmille meistä enemmän kuin vain juhla toisten joukossa. Jouluun liittyy jotakin erityistä. Emmehän yleensä muiden juhlien yhteydessä puhu tunnelmasta, jouluntunnusta, jonka haluamme saavuttaa. Tunne siitä, että on joulu, koostuu paljolti niistä kokemuksista, joita elämän varrella olemme tottuneet jouluun liittämään. Jos jotakin sen aineksista jää puuttumaan, emme saavuta oikeaa mielentilaa.
Parin välillä riita jouluperinteistä ei olekaan riitelyä siitä, mitä ruokia syödään, kenen luona vieraillaan ja katsotaanko joulurauhanjulistus livenä, vaan siitä, mikä on itselle arvokasta, luovuttamatonta ja mikä koskettaa koko olemassaoloa, turvallisuutta ja erityisyyden kokemusta.
Pinnan alla on siis kysymys suuremmasta. Kun sen oivaltaa, ymmärtävä keskustelu on mahdollista. Olemmekin tekemisissä omien ja toisen syvien tarpeiden, haavoittuvuuden, ehkä myös vaille jäämisen kanssa.
Keskustelu kivusta ja kaipauksesta antaa aivan toisenlaisen pohjan rakentaa oman perheen näköistä jouluperinnettä.
Ja katso: yhtäkkiä olemmekin joulun keskeisimmän sanoman – armollisuuden ja toinen toistamme armollisesti katsomisen äärellä.
Jaa artikkeli: