Muuan mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, sano veljelleni, että hän suostuisi perinnönjakoon.” ”Mitä?” kysyi Jeesus. ”Onko minut pantu teidän tuomariksenne tai jakomieheksenne?”
”Perintöriidat ovat paisuva ongelma”, otsikoi iltapäivälehti viime vuonna. Perinnön jaossa pintaan nousevat helposti ihan muut asiat kuin raha. Perinnön kautta luetaan sitä, minkä verran kukin on saanut huomiota perittävän eläessä.
Jeesuksen luo tuleva mies ei kuitenkaan ole tällä asialla. Tuohon aikaan perintö jaettiin toisin, kuin meidän aikanamme. Perintöosuutta saattoi käyttää sovitusti ikään kuin se olisi omaa, vaikkei ositusta olisi tehtykään. Kyse oli kuitenkin yhteisen omaisuuden käytöstä. Nyt kysyjä haluaa erilleen, ”oman” omaisuutensa hallitsijaksi.
Jeesus reagoi sähäkästi. Hän ei kuitenkaan vastaa siihen, mitä kysyjä vaatii eikä kysyjän vaatimuskaan ole ihan tavanomainen. Rabbeja saatettiin hyvinkin pyytää välittäjäksi ja neuvottelijaksi suvun asioihin – myös perinnön jakoon. Mies ei kuitenkaan kysy Jeesusta neuvottelijaksi, vaan käskee tätä toimimaan omaksi edukseen: ”sano veljelleni, että hän suostuisi perinnönjakoon”.
Kenties tämä sävy saa Jeesuksen vastaamaan tiukasti ja suuntaamaan huomionsa ahneuden vaaroihin. Sen myötä Jeesus antaa yhden esimerkin kertojantaidoistaan. Lyhyessä tarinassa miehestä, joka halusi jatkuvasti kasvattaa omaisuuttaan ja varastoida sitä näyttävästi, Jeesus piirtää kuvan sekä ahneuden turhuudesta, että elämän realiteeteista.
Tarina tuo mieleeni monet viime vuosien keskustelut yhteisvastuusta, kansainvälisestä solidaarisuudesta, heikoimpien puolustamisesta, mutta myös ja erityisesti ahneuden ansasta. Tuomas Akvinolainen varoitti 1200-luvulla ahneuden todellisuudesta pääteoksessaan Teologian summa. Akvinolaisen mukaan meidän ei ole pakko antaa toisten hyväksi siitä, mikä on itselle välttämätöntä. Heti perään hän huomauttaa, että ihmisellä on taipumus kasvattaa sen määrää, mitä pitää itselleen välttämättömänä. Siksi olisi hyvä joskus antaa myös välttämättömästä, jotta oppisi rajan. Jeesuksen vertauksen typerä rikas ajautui juuri tähän ansaan. Jatkuvasti lisäämällä omaisuuttaan hän unohti jotain oleellista, sen, että elämä ei rakennu vain näkyvästä.
Perinnönjakoa tivaava veli ja typerä rikas toimikoot meille esimerkkeinä, joita voi käyttää sekä omaan talouden pitoon että yhteisöjen taloussuunnitteluun. Pelkkä varastointi ei liene kenenkään etu sen enempää kuin tuhlailukaan. Kieltäytymällä antamasta yhteiseen kassaan tai haluamalla yhteisestä omaisuuden hallinnasta jalat oman pöydän alle voivat olla yhtä huonoja ratkaisuja. Jakamalla ja yhdessä toimimalla pääsee pitemmälle. Siitä pohjoismainen hyvinvointimalli on ollut selvä osoitus.
Seurakuntien missionaarisuuteen on alusta asti kuulunut jakaminen ja vastavuoroisuus. Ensimmäiset kristityt sukupolvet olivat pääasiassa köyhiä ja/tai omassa yhteiskunnassaan syrjittyjä. Niinpä onkin merkillepantavaa, millaisen todistuksen Paavali kirjoitti korinttilaisten naapureista organisoidessaan ensimmäistä yhteisvastuukeräystä: ”Veljet, tahdomme teidän tietävän, millaisen armon Jumala on suonut Makedonian seurakunnille. Vaikka vaikeudet ovat raskaasti koetelleet niitä, uskovien ilo oli niin ylitsevuotava, että he äärimmäisessä köyhyydessäänkin osoittivat runsasta anteliaisuutta. Voin vakuuttaa, että he antoivat voimiensa mukaan, jopa yli voimiensa.” (2. Kor. 8:1-2)
Jaa artikkeli:Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Ensi sunnuntain tekstit on luettavissa kirkkovuosikalenterista.