Kiinnitin huomioni kolonisaatioon ensimmäisen kerran koulussa. Piirretty kuva oli varsin yksinkertainen ja pelkistävä: eurooppalaiset valloittivat maailmaa, veivät sivistystä, mutta samalla hallitsivat valloittamiaan alueita. Tämä kuulosti seikkailulta ja monenlaiset kolumbukset tuntuivat sankareilta. Sitten alettiin puhua imperialismista ja sankarikuva sai kolhuja. Kolonisoidut maat kuitenkin itsenäistyivät, osin melko nopeaan tahtiin. Miksi yhä puhutaan dekolonialismista ja vieläpä sen purkamisesta. Yksi oleellinen kysymys on, miten meidän tulisi kirkkona ja kristittyinä suhtautua tähän kaikkeen.
Kolonisaation pitkät varjot
Kolonisaatio ei ollut vain resurssien haalimista ja vallan käyttämistä uusilla alueilla. Siellä rakennettiin myös – eurooppalaisittain ajatellen – sivistystä. Tässä kirkoilla on ollut oma merkittävä roolinsa niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää olivat lukutaidon opettaminen ja koulujärjestelmän rakentaminen sekä usein myös terveydenhuollon kehittäminen – kirkkojen rakentamisesta ja kirkon henkilöstön kouluttamisesta puhumattakaan. Tätä kautta monet kansat saivat kasvupohjan oman identiteetin löytämiselle ja itsenäistymispyrkimyksille.
Pahaa oli se, että tuohon aikaan kristillisyyttä pidettiin ainoana oikeana kulttuurin rakentajana. Siksi perinteisiä tapoja karsittiin jopa väkisin ja tilalle istutettiin eurooppalaista ajattelutapaa. Lukutaitokin palveli pahimmillaan vain sitä, että eurooppalaiset saisivat riittävän hyviä palvelijoita. Koululaitos ja usein myös kristillinen usko perustelivat vallankäyttöä ja eurooppalaisten ylemmyyttä. Terveydenhuollossa menetettiin paljon sellaista luonnon tuntemusta, jota nykyaikana haikaillaan.
Nämä kaikki yhdessä – siis vallankäyttö, paikallisten perinteiden hävittäminen ja eurooppalaisten mallien istuttaminen sekä tämän kaiken perusteleminen koululaitoksen ja kirkon toimesta, synnyttivät aivan uudenlaista kulttuuria. Se on painunut syvälle yksilöiden ja yhteisöjen elämään. Tästä syntyvät niin sanotut pitkät varjot, joita kolonisaatio yhä heittää kansojen ja kansojen välisten suhteitten ylle. Nämä varjot näkyvät joskus yllättävissäkin tilanteissa.
Kirkkojen maailmanneuvosto on nostanut tätä näkökulmaa esille vahvasti viimeksi Karlsruhen yleiskokouksesta valmistelevissa asiakirjoissa 2022. Siellä todettiin:
Lähetystyöntekijöitä lähetetään eri kansakunnista, erityisesti globaalista etelästä. Kuitenkin monet etelän lähetystyöntekijät ovat edelleen kolonialistisen ajattelutavan vaikutuspiirissä, mikä tarkoittaa, että he ylläpitävät tiettyjä kristinuskon muotoja ja normeja. Vanhoja käytäntöjä käytetään edelleen näiden uusien lähetystyöntekijöiden evankeliointitaktiikoissa: taloudellisten kannustimien tarjoamista, johtajuuden etuoikeuksia, ‘rakkautta’, joka perustuu kääntymiseen, lupausta paremmasta tulevaisuudesta sekä ylivoimaisen uskon ja sivilisaation etuja. Näin ollen valkoisen ylivallan opetuslapseusparadigma on muuttunut ’kristilliseksi ylivallaksi’. Tämä varmistaa sen, että kristillinen opetuslapseus ja lähetystyö toimivat yhä kolonialistisen voiman välineinä. Vaikka kolonisaatioajan poliittinen valta on siirtynyt, aikaisemmin luodut rakenteet, ideologiat ja ajatusmallit ovat sitkeästi säilyneet. Tarve purkaa tätä kolonialistista perintöä ja sen vaikutuksia on yhä ajankohtainen. (Call to Discipleship 2021, 50)
Itsekritiikkiä ja jatkuvaa korjaavaa toimintaa
Toisinaan dekolonisaatiota pidetään jo päättyneenä tapahtumana. Tällöin viitataan siirtomaajärjestelmän purkamiseen sekä Aasian ja Afrikan maiden itsenäistymiseen erityisesti 60-luvulla. Tämä onkin merkittävä osa varsin läheistä historiaamme. Valtioiden itsenäistyminen ei kuitenkaan katkaissut kaikkea kolonisaation vaikutusta eikä edes eurooppalaisten valtioiden vallankäyttöä.
Globalisaation -käsite nousi 90-luvulla kuvaamaan maailmankaupan rakenteita. Ihmisten ja tavaroiden liikkuvuus maiden ja mantereiden välillä on luonnollisesti vanhempaa, eikä se ole pelkästään eurooppalaisten synnyttämää. Varhaisena merkittävänä vaikuttajana mainitaan Aasian silkkitie, joka kuljetti tavaroiden lisäksi myös kulttuurisia vaikutuksia.
90-luvulla vahvistui kuitenkin globalisaatiota koskeva tutkimus ja kritiikki. Kritiikki kiinnitti huomiota juuri siihen, että kansallisvaltioiden mahdollisuudet vaikuttaa maailmankaupan lieveilmiöihin oli kaventunut. Kolonisoivat ajatukset ja rakenteet olivat uusiutuneet, eikä niiden ajamiseksi enää tarvittu valtioita. Niinpä ajatusta ihmisten ja tavaroiden liikkumista ei sinänsä kritisoitu, vaan nimenomaan markkinavoimien tuhoavaa vaikutusta, ihmisoikeuksien polkemista ja sitä, että yhä suurempi osa raaka-aineista valui niiden tuottajamaiden ulkopuolelle ilman, että tuottajamaat juurikaan hyötyivät niistä. Päinvastoin näissä maissa kansalaiset saattavat yhä kärsiä puutetta elämän perustarpeista. Myöhemmin huomio on kiinnittynyt myös raaka-ainetuotannon yksipuolistavaan vaikutukseen valtioiden ravinnontuotannossa ja maankäytössä.
Dekolonisaation dekonstruktio viittaa prosessiin, jossa itse dekolonisaatioprosessin vaikutuksia, merkityksiä ja seurauksia kyseenalaistetaan, analysoidaan kriittisesti ja pyritään aktiivisesti muuttamaan näihin liittyviä rakenteita. Tämä voi sisältää useita näkökulmia. Ensinnäkin voidaan tutkia, miten kolonialismin aikainen tapa kuvata tapahtumien kulkua ja valtarakenteita ovat vaikuttaneet kulttuuriin ja identiteettiin. Tällöin tavoitteena voi olla alkuperäiskansojen kulttuuristen käytäntöjen ja näkökulmien arvostamiseen ja palauttamiseen.
Toiseksi voidaan analysoida, miten dekolonisaatio on vaikuttanut taloudellisiin rakenteisiin ja suhteisiin. Monet entiset siirtomaat kamppailevat edelleen taloudellisen riippuvuuden ja epätasa-arvon kanssa eivätkä maailmanlaajat rakenteet tue taloudellista itsenäisyyttä. Ei siis ihme, että kritiikki talouden ylivaltaa vastaan on toistuvaa. Niin kauan, kuin talous ei huomioi taloudellisten rakenteiden vaikutusta paitsi yksittäisten ihmisten elämään myös kokonaisten kansojen ruokaturvaan ja rauhan edellytyksiin, kolonisaation varjo pysyy tummana juonteena.
Mihin meitä haastetaan?
On tärkeää käsitellä sitä, kuinka itsenäistyneet valtiot ovat onnistuneet tai epäonnistuneet rakentamaan kestäviä poliittisia järjestelmiä. Tämän tulisi sisältää myös keskustelua uusista kolonialismin muodoista, kuten taloudellisesta, kulttuurisesta ja ekologisesta imperialismista.
Näihin kuuluu myös kristinuskon pitäminen ylivoimaisena muihin uskontoihin nähden. Tähän on erityisesti vaikuttanut kolonialismin aikaiset kokemukset, joissa ihmisten omaa kieltä, kulttuuria ja tapoja on pidetty vaarallisina tai ainakin vähempiarvoisena kuin isäntämaan vastaavia. Tämä on muovannut kansallista ja kulttuurista identiteettiä.
Edelleen on syytä kysyä, mitä tarkoittaa olla itsenäinen ja miten menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen, kuka itse asiassa hyötyi dekolonisaatiosta ja maiden itsenäistymisestä. Vieläkään kaikki kansanryhmät eivät ole yhdenvertaisia keskenään. Aikoinaan käyty dekolonisaatioprosessi muokkasi paitsi uusia, silloin syntyneitä yhteiskuntia, myös kolonisaatiota harjoittaneita. Nykyisin tarkoitus on ymmärtää syvemmin kolonisaation monimutkaisuutta ja pitkäkestoisia vaikutuksia, sekä avata keskustelua tulevaisuudesta.
Kirkkojen maailmanneuvoston rasismin vastaisen ohjelman johtaja, Zimbabwelainen Masiiwa Ragies Gunda puhui teemasta 2024 Suomessa käydessään. Hänen mukaansa kolonialistiset järjestelmät ja infrastruktuuri eivät luopuneet otteestaan maailmanpolitiikassa, maailman taloudessa eikä tietoteorioissa.
Kirkojen välisissä suhteissa tämä näkyy yhä sekä vallan epätasaisena jakautumisena, Euroopasta omaksuttuina rakenteina ja vaikkapa raamatuntutkimuksessa ja teologiaa tehtäessä. Eurooppalaista teologiaa ei vieläkään kutsuta kontekstuaaliseksi toisin kuin aasialaista, afrikkalaista tai eteläamerikkalaista. Liian usein eurooppalaista pidetään universaalina ja muut ovat siitä poikkeuksia.
Eniten hänen puheessaan pysäytti hänen kuvauksensa hengellisestä tuhosta: alkuperäiskansojen hengellisyys tuomittiin ja pyrittiin hävittämään, vaikkei se olisi ollut ristiriidassa kristinuskon kanssa. Samalla jätettiin sivuun lukemattomia mahdollisuuksia tuoda evankeliumi aidosti kontekstuaalisella tavalla ihmisten ulottuville tai jätettiin huomiotta ne tavat, joita heillä olisi ollut teologian tekemiseen. Tämä hengellinen tuho johti myös muihin ongelmiin, mukaan lukien ympäristön kunnioituksen ja suojelun katoamisen, kun yksilöt rohkaistuivat kristillisten opetusten myötä jättämään huomiotta perinteiset ympäristönsuojelujärjestelmät – ympäristötabut.
Samaa todistaa pastori Francois Pihaate, Maorien Protestanttisen kirkon (Etaretia Porotetani Maohi presidentti tuoreessa puheenvuorossaan:
Mitä tulee Mäòhi Nuihin (tunnetaan myös nimellä Ranskan Polynesia, Tahiti), ensimmäiset kolonialistit olivat Iso-Britanniasta. Lontoon lähetysseuran (LMS) nimissä, jotka saapuivat rannoillemme viides maaliskuuta 1797. Heidän tehtävänään oli levittää evankeliumia ympäri Tyyntämerta. Lähetyssaarnaustyönsä ohella he myös opettivat kansaamme uuteen elämäntapaan, joka oli heidän omansa, mitä tulee vaatetukseen, asumiseen, koulutukseen, kulttuuriin ja sosiaaliseen käyttäytymiseen. —
29. kesäkuuta 1880 Ranska julisti koko Mäòhi Nuin alueen liittämisen Ranskalle kuuluvaksi. Ranska asetti kaikki rakenteet ja lait. Ne eivät vastanneet meidän kontekstiamme ja elämäntapaamme Mäòhina. Meidät pakotettiin omaksumaan heidän elämäntapansa. Se oli sulauttamisprosessi ja hallintotapa, joka pakotettiin alueellemme koulutuksen kautta, jonka pääasiallinen opetuskieli oli ja on edelleen ranska. (Insight 1/2025, 18-19)
Kriittinen Itsetutkiskelu
Dekolonisaatio uskonnollisissa yhteisöissä on monivaiheinen prosessi, joka pyrkii purkamaan kolonialismin vaikutuksia ja palauttamaan alkuperäiskansojen ääniä ja käytäntöjä.
Uskonnolliset yhteisöt, kirkot ja järjestöt, voivat aloittaa dekolonisaation prosessin itsereflektiolla, jossa he arvioivat omaa historiaansa ja rooliaan kolonialismissa. Kansainvälisesti on havaittavissa, miten uskonnolliset yhteisöt pyrkivät integroimaan alkuperäiskansojen kulttuurisia ja hengellisiä käytäntöjä omiin rituaaleihinsa ja opetuksiinsa. Omien rituaalien ja symbolien käyttö auttaa vahvistamaan kulttuurista identiteettiä ja kunnioittamaan alkuperäiskansojen uskomuksia.
Uskonnolliset yhteisöt voivat myös kehittää uusia teologisia näkökulmia, jotka huomioivat kolonialismin vaikutuksia ja edistävät oikeudenmukaisuutta. Tämä tukee alkuperäiskansojen oikeuksien vahvistamista, ja se voi luoda uusia tapoja ymmärtää hengellisyyttä. Myös eettisiä periaatteita ja käytäntöjä voidaan tarkistaa tarkastelemalla sitä, miten ne vaikuttavat sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja antirasismiin: vahvistavatko ne sitä vai heikentävät.
Tärkeää on anteeksipyytäminen ja sovinto. Yhteiskunnan ja kirkkojen on tärkeää esittää virallisia anteeksipyyntöjä alkuperäiskansoille ja tunnustaa heidän kärsimyksensä. Suomessa tällainen prosessi on menossa suhteessa saamelaisten historiaan. Meillä on jossain määrin käyty myös vuoropuhelua namibialaisten kanssa suomalaisen lähetystyön vaikutuksesta ja sen antamasta Afrikka-kuvasta. Tässäkin suhteessa meillä on yhä painiskeltavaa. Turhan usein pidämme itsestään selvänä ajatusta, ettei suomalaisilla ollut kolonialistisia pyrkimyksiä. Vaikkei yksittäisillä työntekijöillä ollutkaan, emme voi väittää, etteivätkö hekin olisi olleet oman aikansa lapsia. Siten yleiset ajattelumallit sekä kristinuskon ja oman kulttuurin sekoittuminen tuottivat samankaltaisia vaikutuksia, kuin valtiollisessa kolonialismissakin.
Voisimmeko oppia jotain myös suhteestamme luontoon?
Olen jo viitannut siihen, miten kristinuskonkin nimissä eri kansojen luontosuhteeseen puututtiin kovalla kädellä. Tämän seurauksena menetettiin paljon sellaista osaamista, joka oli vuosisatojen aikana muovannut paikallista tapaa elää osana luontoa. Tähän liittyy luonnon sekularisointi, jonka myötä luontoa ei enää pelätty uskonnollisesti, mutta samalla kadotettiin oleellisia luonnon suojelun perinteitä. Tilalle on pitkällä aikavälillä tullut maaperän, kasviston ja eläinten näkemistä vain hyödyn näkökulmasta eli ns. ekokolonialismi.
Tehotuotanto, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ja näistä seuranneet ongelmat ovat selvästi nähtävissä. Mielestäni onkin ymmärrettävää, että luonnon monimuotoisuuden rinnalla on alettu puhua myös kulttuurien monimuotoisuudesta. Afrikkalaisessa tutkimuksessa – myös teologisessa – on alettu aktiivisesti etsiä niitä tapoja, joilla voisimme korjata omaa suhdettamme luontoon. Tämä on tuottanut uudenlaista teologiaa sekä kirkkona ja kristittynä elämisen muotoja.
Sambialainen teologian tohtori, pastori Kuzipa Nalwamba puhui tästä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyskumppanuusneuvottelussa syksyllä 2024. Nalwamba on tutkijanurallaan syventynyt afrikkalaisiin perinteisiin ja niiden välittämään luontokuvaan. Hän ammentaa niistä kirjoituksiinsa rohkeita näköaloja siihen, miten meidän kristillinen uskomme voisi olla vahvistamassa hyviä perinteitä ja miten voisimme käyttää profeetallista ääntä luonnon väärinkäyttöä ja arjen epäekologisia tapoja vastaan. Lähetyskumppanuusneuvottelujen aikana käydyssä paneelissa Nalwamba toi esiin muiden alkuperäiskansojen ohella maamme saamelaisten vahvan panoksen ekumeenisissa keskusteluissa. Mitä kaikkea me voisimmekaan oppia heiltä suhteessa siihen, miten lähetystyötä toteutetaan nykyaikana?
Hyviäkin esimerkkejä on olemassa
Hyvänä esimerkkinä pidetään Kolumbiassa, Sierra Nevadan vuoristossa asuvaa Kogi-heimoa. He ovat eläneet muusta maailmasta erillään vuosisatoja. He elävät tiiviissä vuorovaikutuksessa luonnon kanssa pitäen itseään maapallon suojelijoina. Luonnossa havaitsemiensa muutosten takia he ovat huolissaan pallomme nykytilasta. Eristyneisyyttä on vähitellen purettu nimenomaan sen takia, etteivät kogitkaan ole turvassa luontoa koettelevista muutoksista. Yhteistyöstä saattaa olla hyötyäkin. Silti he haluavat pitää päätöksenteon itsellään ja samalla luoda rakenteita omien perinteidensä säilyttämisessä. Tähän liittyvät lukutaito ja koulutus.
Kogien luontosuhdetta, viljelymenetelmiä ja luonnonsuojelun periaatteita pidetään varsin hyvinä. Ne perustuvat vuosisataiseen elämään yhdessä luonnon kanssa ja tästä nouseviin perinteisiin. Maailma ympärillä ei kuitenkaan ole jättänyt heitä rauhaan: Miguel Garavito Coronado, yksi heimon johtajista sanoo:
”Kun rooliamme luonnonsuojelijoina ei kunnioiteta, vaan luonnonvarojamme riistetään taloudellisen edun saavuttamiseksi, ei pian ole luontoakaan enää jäljellä. Meidän täytyy pystyä suojelemaan kulttuuriamme, jotta voimme tehdä tehtävämme maailmassa ja suojella luomakuntaa.” (Kogien elämäntehtävä on suojella luontoa, 2024)
Miten eteenpäin?
Rehellinen itsetutkiskelu, oman historian ja siinä tapahtuneiden kohtaamisten tarkastelu, syntien tunnustaminen, yhdessä oppiminen ja tulevaisuuteen kurottautuminen ovat välttämättömiä askeleita eteenpäin mentäessä. Kristinusko antaa tähän hyviä eväitä. Saamme tunnustaa yhdessä kaiken sen hyvän, jota lähetystyö on eri puolilla maailmaa saanut aikaan, mutta tarvitsemme myös rohkeutta tunnustaa, ettei edes suomalainen lähetystyö ole ollut vapaa kolonisoivista asenteista ja sen tuottamista haitoista. Nykyaikana on erityisesti syytä kysyä, millä tavalla olemme kolonisoineet luonnon ja yhä riistämme sitä näkemättä itseämme luonnon osana.
Luontosuhteemme ohella on selvää, että meidän on opeteltava yhdessä kumppaniemme kanssa tarkastelemaan sekä historiaa, nykyaikaa että tulevaisuutta yhdessä, kumppaneina. Meidän on purettava niitä rakenteita, jotka yhä tuottavat yksipuolista ajattelua, joissa emme kuule hiljaisia signaaleja tai kehtaa pyytää anteeksi kansana tai kirkkona tekemiämme vääryyksiä. Tulevaisuus on vielä – ainakin jossain määrin – avoin.
Aineisto
- Edit. 12.3.2025: Sain tänään luettua Kirkkojen maailmanneuvoston tuoreen seminaariraportin Indigenous Spiritualities, Land Rights, and Climate Justice. Teos suorastaan alleviivaa niitä näkökulmia, joita tässä kirjoituksessani yritän tuoda esiin ja tuo rohkeasti niitä näkökulmia, joita alkuperäiskansoilla olisi meille annettavana. Jospa vain ottaisimme ne vastaan. Vahva suositus.
- Call to Discipleship – Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace 2021
- Masiiwa Ragies Gundan esitelmä 19.1.2024 Helsingissä, julkaisematon
- INSiGHT January 2025 by Council for World Mission
- Intertwined Histories – 150 Years of Finnish – Namibian Relations
- Suomalainen lähetystyö ja historian muutosagentit
- Luonto toteuttaa Jumalan missiota – Lehteri
- Kuzipa Nalwamba: Creation in Changing Landscapes Tallenne Helsingin Sofiasta.
- Kogien elämäntehtävä on suojella luontoa – Heidän kulttuurinsa ja kielensä säilymistä tukevat myös suomalaiset
- What Colombia’s Kogi people can teach us about the environment | Health and wellbeing | The Guardian
- Lähetystyön asiantuntija: ”Meidän pitää oikeasti antaa päätösvalta Afrikkaan, Aasiaan – kirkoille ympäri maailmaa”