Marginaali on vanhastaan ollut se paikka, johon tehdään huomioita varsinaisesta tekstistä. Joskus marginaalissa oleva huomio on avannut myöhemmän lukijan havaitsemaan jotain oleellista itse tekstistä, jotain sellaista, joka muuten olisi jäänyt tajuamatta. Kolmannen adventin evankeliumi on marginaalien, syrjässä elävien vahva kommentti, jota ei kannata sivuuttaa.
Vahvojen vai väsyneiden oikeudet?
Kuluneen vuoden aikana on vahvistunut puhe, jonka mukaan tärkeintä on pitää huolta omista ja toisaalta ajatus siitä, että vahvimmilla ja rikkaimmilla on sellaisia luonnollisia oikeuksia, jotka ylittävät tavallisten ihmisten oikeudet. Molemmat ajatukset ovat räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Raamattu puhuu köyhistä, asemaa vailla olevista ja syrjäytetyistä. On suorastaan hämmentävää, miten vähän meillä luterilaisessa kirkossa on puhuttu näistä raamatullisista näköaloista. Onneksi sentään diakoninen ajattelu on alkanut laajentua pelkästä diakoniatyön ammattilaisten tekemisestä koko seurakunnan ominaisuudeksi ja myös vaikuttamistoiminnaksi.
Johannes Kastaja ja muut syrjästä katsojat
Jeesuksen puheet Matteuksen evankeliumissa ovat joskus aika hankalia ymmärtää. Ei tuo kolmannen adventinkaan puhejakso (Matt. 11:11–19) ole niitä helpoimpia. Poimin siitä kuitenkin tänä vuonna ajatuksen syrjässä olevista.
Jeesukselta on juuri kysytty, mitä Johannes Kastajalle pitäisi kertoa Jeesuksesta itsestään. Vastattuaan hän alkaa puhua Johanneksesta, sukulaisestaan ja ikätoveristaan. Johannes on vankilassa, koska hänen sanansa häiritsivät vallanpitäjää. Jeesus tekee yllättävän rinnastuksen. Johannes on suurin ihmisistä, mutta pienempi kuin yksikään taivasten valtakunnassa. Miksi? Koska hänen mukaansa taivaiden valtakunta se on hengeltään köyhien ja vainottujen. Jeesus ei siis sano, että Johannes olisi vähäarvoinen. Kyse on siitä, että taivaiden valtakunnassa arvojärjestykset ovat toisin.
Jeesus vertaa sukupolveaan torilla toisilleen huutaviin lapsiin:
’Me soitimme teille huilua,
mutta te ette tanssineet ilosta.
Me lauloimme valituslauluja,
mutta te ette halunneet surra.’
Tämä osuu myös meidän aikaamme, polarisoituneeseen yhteiskuntaan, jossa jokainen näyttää ajattelevan vain itseään. Tällaisessa ajattelutavassa voi aina osoittella syyttävällä sormella. On helppoa osoittaa toisen virhe, jos peilinä käytämme ääripäätä ja unohdamme kokonaan kontekstin. Paastoavaa ja erämaassa asuvaa Johannesta kutsuttiin demoniksi, koska hän ei syönyt. Jeesusta taas mässäilijäksi ja syntisten ystäväksi, koska hän söi ja joi syrjäytettyjen ja kultillisesti epäilyttävien kanssa.
Syntisten ystävä syntisten pöydässä
Syntisten ystävä Jeesus onkin. Hän ei osoittanut kovia sanoja kenellekään, joka eli yhteiskunnan tai uskonnon keskuksista syrjässä. Sen sijaan hän puhui suunsa puhtaaksi valtaa pitäville. Hän näyttää suorastaan torjuvan heidät, jotka katsoivat omistavansa totuuden. Tai vallan.
Kun uutiset täyttyvät vallan ja rahan tarinoista, Jumalan ääni kuuluu usein toisaalla: vapaaehtoisessa, joka jakaa ruokaa kodittomille, nuorissa, jotka puolustavat kiusattua koulussa, tai hiljaisessa rukouksessa sairaalan käytävällä. Jumala toimii siellä, missä emme osaa odottaa. Sielläkin, minne emme osaa edes mennä.
Jeesus suostui yhteyteen, jakamiseen ja syvään kanssakäymiseen kaikkien niiden kanssa, jotka olivat valmiita jakamaan elämänsä toisten kanssa. Juuri siksi tärkeimmät huomiot evankeliumista eivät nykyäänkään kuulu vallan keskuksista, vaan marginaaleista, yhteisen elämämme syrjäkujilta.
