Neljännen adventin jälkeinen viikko on täynnä tiivistynyttä odotusta. Joulu on jo aivan lähellä, mutta aivan vielä emme ole perillä. Elämme välitilassa, jossa katse on jo kohti seimeä, mutta sydän on yhä matkalla. Juuri tämä hetki kutsuu meitä pysähtymään ja kysymään, millaisessa mielen asennossa odotamme Jeesuksen syntymää – ja millaiselle todellisuudelle olemme valmiit avaamaan itsemme.
Oikeassa olemisesta riisuutuminen
Meissä ihmisissä elää syvä tarve olla oikeassa. Se on inhimillistä ja usein myös ymmärrettävää. Oikeassa oleminen tuo turvaa, hallinnan tunnetta ja kokemuksen siitä, että tiedämme, missä seisomme. Mutta samalla siihen kietoutuu vaara: oikeassa olemisen tarve voi sulkea korvamme ja kovettaa sydämemme. Keskitymme puolustamaan itseämme, näkökulmaamme ja asenteitamme sen sijaan, että pysähtyisimme kuuntelemaan, mitä toinen todella sanoo – tai mitä Jumala saattaa yrittää meille sanoa toisen kautta.
Tämä omavoimaisuus ei aina näytä kovalta tai hyökkäävältä. Se voi pukeutua huolellisesti muotoiltuun kieleen, vakuuttavaan retoriikkaan ja vilpittömäänkin haluun tehdä hyvää. Silti sen ytimessä on usein itsekkyys: tarve säilyttää oma totuus koskemattomana. Neljäs adventti kutsuu meitä riisumaan nämä kerrokset yksi kerrallaan ja kysymään, mitä jää jäljelle, kun emme enää nojaa omaan varmuuteemme.
Jeesuksen syntymän odotus ei kutsu meitä terävöittämään argumenttejamme tai vahvistamaan omiemme asemia. Se kutsuu meitä tekemään tilaa. Ilosanoma ei kasva adventtiajan loppumetreilläkään melussa vaan hiljaisuudessa, ei itsepuolustuksessa vaan avoimuudessa. Se rohkaisee löytämään sydämen, joka uskaltaa kuulla enemmän kuin puhua ja ihmetellä enemmän kuin hallita.
Itseämme suurempaa
Odotamme valoa, mutta emme sellaista valoa, joka syntyy etuoikeuden keskeltä tai enemmistön turvasta. Kristuksen valo syttyy hauraana, härkäin ja juhtien keskellä. Betlehemin lapsi ei syntynyt vallan keskukseen vaan sivuun, sinne missä ei ollut varmuutta eikä näkyvää voimaa. Juuri siellä valo syttyi, ja juuri sellaiseen tilaan valo yhä haluaa tulla.
Evankeliumin vastaanottamiseen emme tarvitse retorista itsevarmuutta. Emme tarvitse valmiita lauseita tai viimeisteltyä ymmärrystä. Tarvitsemme jotain paljon syvempää: kykyä kuulla ja rohkeutta ihmetellä. Kykyä olla hetken tietämättä ja kestää keskeneräisyyttä. Rohkeutta kyseenalaistaa oma totuutemme ja tunnistaa, kuinka usein katsomme maailmaa ensisijaisesti oman etumme ja kokemuksemme kautta.
Neljäs adventti asettaa meidät kahden sisäisen liikkeen väliin. Toisaalta se kutsuu rohkeuteen luopua itsekkyydestä ja omavoimaisuudesta, jopa niistä osista itseämme, joita olemme pitäneet erityisen oikeina ja tarpeellisina. Toisaalta se kutsuu nöyryyteen vastaanottaa jotakin itseämme suurempaa – Jumalan lahjaa, jota emme voi hallita emmekä ansaita. Tämä nöyryys ei ole itsensä vähättelyä, vaan avointa suostumista siihen, että Jumala toimii myös siellä, missä emme ole varmoja tai vahvoja.
Valo syttyy sittenkin
Tässä odotuksessa nousee väistämättä kysymys: millaista valoa me itse Kristuksesta heijastamme maailmaan? Heijastammeko valoa, joka kutsuu, kuuntelee ja luo tilaa, vai valoa, joka sokaisee ja sulkee? Ja uskallammeko nähdä Kristuksen jokaisessa vastaantulijassa – erityisesti niissä, jotka haastavat meitä, horjuttavat varmuuttamme tai pakottavat meidät kuuntelemaan uudella tavalla? Valo laajenee kyvystä kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on – ilman valmiita vastauksia, ilman tarvetta määritellä tai korjata Jumalan luomaa.
Päivän rukouksen sanoin:
Armon ja rakkauden Jumala.
Joulun odotus tiivistyy näihin päiviin.
Sielumme kaipaa pyhää hiljaisuutta
ja todellista rauhaa ja riemua.
Jumala, armahda meitä.
Avaa silmämme näkemään,
mitä sinä olet meille valmistanut.
Opeta meitä jakamaan joulun iloa keskenämme
ja antamaan yltäkylläisyydestämme niille,
joilla on tyhjät kädet
ja joiden elämä huutaa lähimmäistä.
Tätä pyydämme rakkaan Poikasi Jeesuksen nimessä.
Aamen.
Jaa artikkeli: