Unelmatyö löytyi läheltä

Sairaalapastori Asta Airaksinen löysi unelmatyönsä työskenneltyään ensin vuosia fysioterapeuttina. Työn raskaudesta huolimatta hän ei muista päivää, jolloin olisi ollut ikävä lähteä töihin.

Sairaalapastori Asta Airaksiselle Keski-Suomen keskussairaala kävi jo pienenä tutuksi. Hän asui koko lapsuutensa ja nuoruutensa sairaalan välittömässä läheisyydessä Kukkumäessä.

– Muistan alakouluikäisenä koputtaneeni synnytysosaston ikkunaan, jotta hoitajat näyttäisivät minulle pientä vastasyntyneen kapaloitua nyyttiä.

Airaksinen valmistui alun perin fysioterapeutiksi 90-luvun alussa ja työskenteli vuosia yksityisen lääkäriaseman palveluksessa. Vuosituhannen vaihteessa hän päätti lähteä opiskelemaan teologiaa ja tähtäimessä olivat alusta alkaen sairaalapapin tehtävät.

Airaksinen vihittiin papiksi helluntaina 2006. Heti seuraavana päivänä hän aloitti sairaalapapin työt tutussa sairaalassa.

– Tavallisesti papit tekevät ensin seurakuntatyötä, mutta koska minulla oli jo sen verran ikää ja elämänkokemusta, niin uskalsivat ottaa minut tänne töihin.

Ensimmäiset kolme vuotta Airaksinen toimi puolittain sairaalassa ja puolittain seurakuntapastorin tehtävissä. Nyt hän on ehtinyt toimia päätoimisena sairaalapappina kohta kymmenen vuotta ja kokee olevansa unelma-ammatissaan.

– En muista sellaista päivää, jolloin olisi ollut ikävä tulla töihin.

Asta Airaksinen potkupyörineen on tuttu näky Keski-Suomen keskussairaalan käytävillä.

Sairaalapapilla ei ole kahta samanlaista työpäivää. Osa päivän työtehtävistä saattaa olla kirjattuna jo kuukausia aiemmin, mutta joka päivässä pitää olla sopivasti väljyyttä ennalta arvaamattomia tilanteita varten.

– Se on tämän työn rikkaus ja raskaus, että koskaan ei tiedä minkälaiseen tilanteeseen sinut kutsutaan vaikkapa teho-osastolle.

Kärsimys ei jalosta

Asta Airaksinen työskentelee paljon saattohoitopotilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Työssään hän on oppinut, että kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa, koska tahansa.

Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen hän ei usko, sen sijaan kärsimykset saavat ihmiset usein ajattelemaan elämänsä tärkeimpiä asioita ja muokkaavat sitä kautta kokemusmaailmaa.

– Sairasta ihmistä riisutaan pikkuhiljaa monesta asiasta. Jäljelle jäävät ne tärkeimmät, usein rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset.

Sairaalapappeja sitoo vaitiolovelvollisuus. He eivät kirjaa ylös mitään, mikä liittyy keskusteluihin joko potilaan, omaisten tai henkilökunnan kanssa. Heillä ei ole myöskään oikeutta lukea potilaspapereita, ellei potilas halua niitä omaehtoisesti näyttää.

– Se tuo vapautta. Voin keskittyä vain siihen hetkeen ja ihmiseen, jonka kanssa keskustelen. Saan paljon palautetta siitä, että potilaat kokevat tulleensa kohdatuiksi ensisijaisesti ihmisinä, eivätkä jonkun diagnoosin leimaamina.

“Se, mitä siinä hetkessä tapahtuu, on aina mysteeri”

Ihmisten kohtaaminen kahden kesken on työn suola. Airaksisen kokemuksen mukaan juttusille saattaa tulla täysin maansa myynyt ja sekavassa tilassa oleva ihminen. Keskustelun jälkeen on tapahtunut jokin liikahdus, ja sama ihminen saattaa poistua silmät kirkkaina.
– Se mitä siinä hetkessä tapahtuu, on aina mysteeri. Jumala on siinä mukana ja ihmeitäkin olen nähnyt tapahtuvan.

Ilonaiheita henkisesti raskaaseen työhön tuovat eri osastojen hyvät työkaverit. Vanhimmat heistä ovat tuttuja jo ajalta, jolloin Airaksinen toimi fysioterapeuttina. Hänelle syvin kutsumus sairaalapappina on ilon tuominen ehkä muutoin ankeaan ympäristöön ja toivon ylläpitäminen vaikeissakin tilanteissa.

– Joskus läheisensä menettäneet omaiset ovat muistaneet minua jälkeenpäin kortilla. Heille on jäänyt mieleen joku sanomani lause, joka on kannatellut heitä pitkään. Usein en välttämättä edes itse muista sanoneeni mitään niin hienoa.

Jaa artikkeli: