Isän puuttuminen perheestä merkitsee jatkuvaa huolta arjessa jaksamisesta ja lasten selviytymisestä. Se voi olla myös koko elämän jatkuvaa haikeutta ja kaipausta.
Syntipukki. Sellaiseksi nyt jo varhaisteini-ikään ehtineiden lasten yksinhuoltajana toimiva Tuija (nimi muutettu) tunsi itsensä pian lasten syntymän jälkeen. Siteet lasten isään ja sen puolen sukulaisiin katkesivat kaikista yrityksistä huolimatta.
– Minkäänlaista positiivista ajatusta en ole vuosien aikana osakseni saanut.
Siksi tämänkin haastattelun Tuija haluaa antaa nimettömänä kaikenlaisen hämmingin välttämiseksi ja lastensa suojelemiseksi.
Lapset ovat lahja
Yllätysraskaus oli shokki lasten isälle, joka ei kyennyt ottamaan vastuuta vanhemmuuden jakamisesta. Tuija leimautui valehtelijaksi, joka hankkiutui tahallaan raskaaksi.
– Vaikka lasten kasvattaminen yksin on ollut hirveän rankkaa, olen onnellinen, että olen uskaltanut haluta nämä lapset. Minulle lapset ovat lahja – maailman ihanin asia.
Lasten isä ei ole ollut mukana lasten arjessa. Satunnaiset tapaamiset kerran pari vuodessa ovat olleet lyhyitä, joskus vain muutaman minuutin mittaisia.
– Hän ei yksinkertaisesti osaa olla lasten kanssa, Tuija huomauttaa.
Suru ja huoli eivät ole vieneet pois kaikkea iloa
Tuija on kantanut jatkuvaa huolta siitä, miten isän puuttuminen perheestä vaikuttaa lapsiin.
– Kun lapset syntyivät, tunsin järkyttävän suurta surua, ettei isä ole pitämässä lapsia sylissään. Silti suru ja huoli eivät ole vieneet pois kaikkea sitä iloa, jota lapset ovat elämääni tuoneet. Mutta onhan tämä hirveän surullista. Mitä muuta se voisi olla, Tuija sanoo.
Lapset ovat suhtautuneet isän poissaoloon eri tavalla.
– Toiselle lapselle isä oli pienenä suuri sankari, joka tekee paljon töitä ja asuu ulkomailla, eikä siksi ehdi tavata. Toinen lapsi tokaisi saman ikäisenä tykkäävänsä vain mukavista isistä, Tuija muistelee.
Lasten kasvatuksesta olisi mukava jakaa vastuuta toisen vanhemman kanssa, keskustella rajoista ja pelisäännöistä. Nyt kaikki päätökset on tehtävä yksin.
Toisaalta lapset eivät Tuijan mielestä osaa kaivata sellaista, jota ei ole koskaan ollutkaan ja joka ei osaa ottaa kontaktia edes lyhyiden tapaamisten aikana. Isäksi lapset eivät ole isäänsä enää pitkään aikaan sanoneet.
Nyt lapset ovat siinä iässä, että asioista voisi jo jutella, mutta helppoa se ei ole vieläkään.
– Miten lapsille voi selittää, että isä ei kykene olemaan vanhempi ja että hänellä on omia ongelmia. Heidän velvollisuutensa ei ole pelastaa isää, Tuija pohtii.
Arjen pyörittäminen vaikeinta
Vaikeinta yksin jäämisessä on ollut arjen pyörittäminen. Kolme ensimmäistä vuotta kuluivat kuin sumussa. Konkreettista apua oli vaikea saada niin sosiaalitoimesta kuin mistään muualtakaan.
– Enemmän aikaa on kulunut siihen, että olen yrittänyt saada apua, kuin mitä olen sitä todellisuudessa saanut. Olisin tarvinnut tukihenkilön ajamaan asioita puolestani, Tuija sanoo.
Myös taloudellisesti elämä on ollut todella niukkaa. Voimia ovat syöneet ajoittaiset oikeusprosessit, jotka lasten isä on nostanut välttääkseen elatusmaksujen maksamisen.
Ympäristön suhtautuminen on ollut kahtiajakoista. Todelliset ystävät ovat jääneet, mutta pariskunnat ja sinkut ovat kaikonneet. Todella loukkaavilta ovat tuntuneet vieraiden ihmisten kommentit, joiden mukaan Tuija taisteli yksinhuoltajuuden itselleen vain, jotta isä ei saisi nähdä lapsiaan.
– Isällä on halutessaan oikeus tavata lapsiaan, mutta lapsilla ei ole oikeutta tavata isäänsä. Tunnen hirveän monta perhettä, joissa isä on lähtenyt pakoon lasten synnyttyä.
Iloinen ja elämänmyönteinen Tuija ei ole jäänyt valittamaan ja surkuttelemaan.
– Olen ottanut kaiken, mikä on annettu ja jatkanut eteenpäin. Olen onnellinen, vaikkakin hirveän väsynyt. Joskus olisi mukava vain istahtaa alas ja heittää vastuu kaikesta edes pariksi tunniksi jonkun muun kannettavaksi, Tuija sanoo.
Isä jäi Kanadaan
Lyyli Vassinen ei ole koskaan nähnyt isäänsä. Vassinen oli kolmivuotias, kun isä lähti metsätöihin Kanadaan hankkimaan hevosrahoja 1920-luvun puolivälissä. Neljä lasta, joista nuorin oli vain kolmen kuukauden ikäinen, jäivät äidin huollettavaksi.
– Isän oli tarkoitus vain käväistä Kanadassa, mutta siellä meni koko elämä. Ei näkynyt miestä eikä hevosta, 92-vuotias Vassinen kertoo.
– Isä kirjoitti kyllä säännöllisesti kotiin ja lähetti alussa rahaakin. Hän olisi halunnut koko perheen luokseen, mutta äiti ei uskaltanut lähteä.
Jossakin vaiheessa kirjeet loppuivat, eikä isästä enää kuulunut. Kanadaan myöhemmin muuttanut eno löysi Vassisen isän lopulta muistinsa menettäneenä sairaalasta. Kukaan ei tiedä mitä hänelle oli tapahtunut.
Kaipaus värittänyt elämää
Vassisen äiti jäi Amerikan-leskeksi vain 28-vuotiaana, eikä mennyt koskaan uudelleen naimisiin. Vassinen muistaa lapsuudesta, miten surullinen äiti aina välillä oli. Surun ja kaipauksen äiti hukutti työhön.
– Me lapset luotimme siihen, että äiti on vahva ja pitää meistä huolen. Hän olisi kuitenkin tarvinnut paljon enemmän tukea.
Lapsista äiti huolehti viimeiseen asti, silloinkin, kun Vassinen sisaruksineen oli joutumassa huutolaisiksi. Yhdestäkään en luovu, Vassinen muistaa äidin sanoneen.
Oma elämä on ollut hyvää isättömyydestä huolimatta. Jonkinlainen haikeus ja kaipaus on värittänyt elämää, mutta Vassinen on kiitollinen siitä, että äiti jaksoi olla sekä isänä että äitinä.
– Äidin ainoa toive oli, että meistä lapsista kasvaisi kunnon ihmisiä. Kaikista tulikin työtä rakastavia ja sosiaalisia ihmisiä. Minulla on ollut ihana elämä, Vassinen toteaa.
Jaa artikkeli: