Millaisia ajatuksia herää, kun Jyväskylää tulkitsee sen horisonttia katsoen? Mitä siluetti paljastaa Jyväsjärven ja taivaan väliin puristetun kaupungin eilisistä ja huomisista?
– Täältä kun katsoo, tästä tulee aika paljonkin Tampere-fiilis. Uusia rakennuksia on paljon ja tornitalot rannassa, mutta sitten on kuitenkin myös vanhoja taloja ja punatiilisiä tehdasrakennuksia. Ja tuo ihme vihreä Tetris-palikka tuolla, joka ei kuulu mihinkään.
Nainen puhuu miehelle ja osoittaa sormellaan alaviistoon, missä suorissa kulmissa toisiinsa nähden makaavat laatikot heijastavat pinnoiltaan kevätaurinkoa. Laatikot ovat Jyväskylän keskustan taloja. Luultavasti Vesilinnan näkötornissa puhuva nainen tarkoittaa vihreällä palikalla Matkakeskuksen vieressä seisovaa toimistorakennusta.
Kun katseen nostaa ylemmäs, kaupunkia ympäröi joka suunnassa horisonttiin katoava pyöreiden vihreiden aaltojen meri. Valkeat vaahtopäät meressä ovat avohakkuita jossakin Toivakan suunnalla.
Mutta näkötornin mies ja nainen eivät katso olevia tai hakattuja metsiä, vaan kaupunkia. He ovat tamperelaisia, lomamatkalla Jyväskylässä. Heille Jyväskylä tuntuu olevan ainakin vähän uusi ja vieras. He katselevat kaupunkia yläviistosta, sen keskeltä, koko kaupungin siluettia hallitsevasta pisteestä.
Metsien läsnäoloa ei Jyväskylässä voi kuitenkaan välttää. Sillä kun laskeutuu alemmas ja tutkii maisemaa esimerkiksi Ainolanrannasta tai Kuokkalan sillalta käsin, Vesilinna on käytännössä ainoa kohta, jossa horisontin nouseva ja laskeva, epäsymmetrinen sahalaita väistyy ihmisen rakentaman suorakulmaisen objektin tieltä. Se on ainoa kohta, jossa taivaan ja maan raja ei ole puiden latvojen piirtämä.
”Ensimmäisen kerran hän näki kaupungin ääriviivat taivasta vasten, vieraan profiilin, torninhuipuista ja kaunokoukeroista muodostuvan, arkailevan ja haaltuneen kuin jossain Euroopasta tulleessa vanhassa postikortissa.”
Näin Tove Jansson kirjoitti vuonna 1974 ilmestyneessä romaanissaan Aurinkokaupunki. Romaani käsittelee ihmisen ikääntymistä, ja edeltävän sitaatin voi helposti lukea metaforana peiliin katsomisesta jonakin kipeän kirkkaana hetkenä. Kirjaimellisesti luettuna sen voi ajatella vaikka ensimmäisenä kertana, kun näkökulmahenkilö katsoo kotikaupunkiaan kunnolla.
Kulunut vuosi on pakottanut meidät katselemaan enemmän lähellä olevia asioita – niin ihmisiä, huoneita, rakennuksia kuin maisemiakin.
Kulunut vuosi on pakottanut meidät katselemaan enemmän lähellä olevia asioita – niin ihmisiä, huoneita, rakennuksia kuin maisemiakin. Kotikaupunkiin pätee sama silmälääkärin neuvo kuin näyttöpäätetyöhön: kannattaa katsoa muutama sekunti horisonttiin ja sulkea silmät hetkeksi. Silmä lepää, kun katsoo kauas. Sen jälkeen on helpompi nähdä myös lähelle.
Siksi kotikaupungin ääreen pysähtyminen on ajankohtaista juuri nyt. Ja siksi Jyväskylän rantaraitti on melkein tungokseen asti täynnä ulkoilijoita heti, kun sunnuntaille osuu aurinkoinen kevätpäivä.
Kuokkalan sillan pienet näköalalevikkeet ovat mainio paikka kaupungin katseluun.
Sieltä näkymää hallitsee tietenkin etummaisena seisova Lutakko, maamerkiksi 1990-luvulla suunniteltujen tornitalojen alue, jonka ansiosta Vaajakosken moottoritien suunnasta tuntuu kuin saapuisi isompaankin metropoliin.
Muuten Jyväskylä näyttää levolliselta ja tiiviiltä, rinteeseen rakennetulta pikkukaupungilta, jollainen se onkin. Koska rakentamisessa uusi tuntuu aina olevan vanhaa suurempaa, erottuvat aikakerrostumat kaukaa katsottuna huonosti. On vain tasakorkuisten, pääasiassa vaaleiden kerrostalojen massaa.
Vaikka ihminen on Jyväskylässäkin siirtänyt järvien rantoja ja jokien uomia, ja tekee sitä vastakin, ovat vedet ikuisia.
Poikkeuksen tekevät punatiiliset tehtaanpiiput, jotka puhkovat maisemaa Lutakossa, Tourulassa ja Kankaalla. Ne ovat matkamuistoja kaupungin matkalta ajassa, kulttuurihistoriallisina kerrostumina säilytettyjä.
Paljon niitä korkeammalle kohoavat kauempana Keljon suunnassa antennimastot. Ne kertovat viestintäteknologian vallankumouksesta, mutta säilytetäänkö niitä muistoina sitten, kun ovat enää kuriositeetin omaisia merkkejä menneestä?
Kaukaa katsottuna kaikki näyttää pieneltä, ja Jyväskylän koko kantakaupunki vain järven ja taivaan väliin puristetulta raidalta.
Koulutuksesta, teollisuudesta ja urheilusta puhutaan kaupungin kivijalkoina, mutta niin tehdään muuallakin. Loppujen lopuksi Jyväskylä poikkeaa keskimääräisestä suomalaiskaupungista vain yhdellä tavalla: sillä, että se on ahdettu järven ja harjun väliselle kaistaleelle, suhteellisen jyrkkään rinteeseen. Suomen Ateenaksi sitä kutsuttiin alkujaan siksi, että rautatien varresta kohonnut vaaleiden puutalojen muodostama kaupunki todellakin saattoi muistuttaa vuosikymmenten takaisia mielikuvia Ateenasta.
Nykyään ajatus tuntuu kaukaiselta, mutta sijainnista johtuu myös monien surema puu-Jyväskylän tuho. Kaupungit kasvavat ylöspäin, kun tilaa muualla ei ole. Kalevankadulle keskustan koillislaidalle alkaa pian nousta kaupungin korkein, 16-kerroksinen asuintalo, joten trendi jatkuu. Vaikka ihminen haluaa muistoissaan takertua vaikka Kauppakadun kuorma-autoliikenteen liehuttamiin kesähousun lahkeisiin, on kaupunkien dynamiikka luonnostaan vanhaa syövä. Koko idea kaupungista perustuu tehokkuuteen, mahdollisimman monen ihmisen ja palvelun tuomiseen mahdollisimman lähelle toisiaan. Se on fakta, vaikka siitä ei pitäisikään: vanhaan jäävät ne kaupungit ja kaupunginosat, joissa elämä pysähtyy. Jotkut niistä löydetään myöhemmin uudestaan.
Kaupungissa eläessä ja liikkuessa sitä keskittyy enimmäkseen ihmisen aikaansaannoksiin. Siis katujen nimiin, maamerkkirakennuksiin, siihen kauppaan, toimistoon tai asuintaloon, johon kulloinkin on matkalla. Kun kaupunkia katsoo etäisyyden päästä ja siitä poistaa kerroksia yksi kerrallaan, pääsee lähemmäs sitä, missä oikeastaan on. Pois Lutakon tornitalot ja niitä edeltävät metsäteollisuuslaitokset, pois Mattilanniemen toimistorakennukset ja kaatopaikka, pois Kaupunginkirkkoa ympäröivät kuusi- ja seitsemänkerroksiset kivitalot, pois niitä edeltävät kaksikerroksiset kivirakennukset ja puu-Jyväskylä.
Järviä, järviä, järviä, tämän takia mä tykkään Jyväskylästä.
Jää järveen viettävä maanpala soraharjun rinteessä, keskellä järvien, jokien ja metsien muodostamaa sattumanvaraista maisemaa.
Näin sitä pysähtyy yksinkertaiseen, ikuiseen ajatukseen: mikä kaupunki oikeastaan on? Joukko ruutukaavaan sommiteltuja rakennuksia vai ihmiset, jotka elävät elämänsä niissä ja niiden väleissä? Vai ihmisten ja rakennusten ja ruutukaavojen kerroksia tietyssä kohdassa planeettaa, tiettyjen maaston oikkujen välissä?
– Järviä, järviä, järviä, tämän takia mä tykkään Jyväskylästä, Jyväsjärven, Päijänteen ja Palokkajärven suuntiin viittilöivä tamperelaisnainen sanoo matkakumppanilleen Vesilinnan näkötornissa.
Niin yksinkertaista se voi olla. Vaikka ihminen on Jyväskylässäkin siirtänyt järvien rantoja ja jokien uomia, ja tekee sitä vastakin, ovat vedet ikuisia. Ja vaikka sitä ei näe kaupungin siluettia katsoessa – ei ehkä näkötornistakaan – makaa kaupungin halkaisevalla ratapihalla tänäkin sunnuntaina parikymmentä junanvaunullista kuusitukkeja matkalla sinne, missä korkeat savupiiput edustavat paitsi eilistä, myös tätä päivää, ja missä niissä edelleen seisoo usko huomiseen.
Teknologiset saavutuksemme ovat kuusesta ja männystä veistettyjä, emmekä metsien liikahakkuita kritisoidessamme ota kantaa vain metsänomistajien tekemisiin vaan myös omaan historiaamme, omaan elämäntapaamme. Sekin on joskus hyvä muistaa.
Kerroksia ja vuosirenkaita, paksuja ja ohuita. Syitä ja seurauksia. Kaikkea sitä on kaupunki. Optimismin, mutta ehkä myös kotiseuturakkauden oireita on se, että ympärille katsellessaan näkee aina parempaan suuntaan menossa olevia asioita, tai ainakin mahdollisuuksia parempaan huomiseen.
Jyväskylän historiaa lukuisissa kirjoissaan esitelleen Jussi Jäppisen Oodi Jyväskylälle -teoksessa on kaunis utuinen valokuva, jossa lentokone lentää korkealla tehtaanpiipusta tupruavan savupilven yläpuolella. Kuvan alle on taitettu Toivo Laakson säe: Katseesi yli purjehtii airut, ikuisuus hieraisee silmiään.
Kannattaa katsoa muutama sekunti horisonttiin ja sulkea silmät hetkeksi.
Artikkelia varten on haastateltu Suomen historian professori Kustaa H. J. Vilkunaa. Kirjalliset lähteet: Jussi Jäppinen & Toivo Laakso: Oodi Jyväskylälle (Oy Sisä-Suomi Kirjapaino, 1987), Jussi Jäppinen: Oletko koskaan nähnyt kauniin kaupungin (Minerva, 2006), Tove Jansson: Katse horisontin yli – sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta (WSOY, 2020, toim. Katariina Heilala). Maria Stenroos: ”Lääkärin neuvo: Näytön tuijottaja, katso välillä horisonttiin” (Yle.fi, 13.10.2016).
Jaa artikkeli: