”Jumalan rakkaus voi muuttaa ihmisiä”

Yksinkertaisina. Kauniina. Tunnelmallisina.

Sellaisina ovat piirtyneet lapsuuden joulut Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra Arto Viitalan muistoihin pienessä Keski-Pohjanmaan kunnassa, Vetelissä.

Noihin muistoihin hän aikuisena myös mieluusti palaa. Elämä oli lapsuuden joulujen aikaan ehkä nykymittapuulla niukkaa, mutta mitään ei silti tuntunut puuttuvan.

Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra sanoo, että pienessä maaseutupitäjässä elettiin tuolloin luontevassa vuorovaikutuksessa niin kanssaihmisten kuin luonnon ja eläintenkin keskellä.

– Sain elää lapsuuden varsinaisessa maaseutuidyllissä. Perheemme asui vuokralla rintamamiestalossa, jonka naapurustossa oli useita maalaistaloja ja niissä kotieläimiä.

Lapsuusmuistoissa maassa oli jouluisin aina lunta ja taivaalla loisti tuhansien tähtien valaisema tummentunut, avara taivas.

– Erityisen vahva joulun muisto on se, kun kuljimme pimeänä aattona lumen valaisemaa tietä pitkin kylpemään naapurin maalaistalon pihasaunaan, tunnelmoi Viitala.

– Muutoin elimme näitä pyhäpäiviä varsin perinteisin menoin. Kuuntelimme joulurauhan radiosta, söimme jouluaterian ja koristelimme kuusen. Kuusessa paloivat aina elävät kynttilät. Elämä taisi olla ainakin joissain asioissa ekologisempaa kuin nykyään.

Viitaloiden traditioihin kuului myös joulupäivän aamuna kello kuusi tai seitsemän pidetty joulukirkko. Lämmityksestä Vetelin puupyhätössä huolehti tuohon aikaan kamina.

– Voisin sanoa kuten runoilija Viljo Kojo runossaan Taas kaikki kauniit muistot, että ”äidin olkaan nojasin pääni ja tunsin pyhän tunnelman”. Täpötäydessä kirkossa oli harras ja levollinen olotila.

Toinen muistoihin jäänyt tapa oli osallistuminen seurakunnan diakonin mukana joulupakettien jakoon vähävaraisille perheille.

– Isäni oli seurakunnan luottamustehtävissä. Hän lähti kotikäynneille diakonin autokuskiksi ja minä pääsin joskus mukaan.

– Siitä on jäänyt elämään ajatus, että jouluun kuuluu olennaisena osana juuri lähimmäisistä huolehtiminen ja heidän muistamisensa.

Viitalan tie on sittemmin vienyt Vetelistä ja lapsuuden jouluista opiskelujen ja eri työtehtävien kautta Jyväskylän seurakunnan kirkkoherraksi.

Tulevan joulun jälkeen koittava uusi vuosi tuo hänen elämäänsä suuren muutoksen.

Kirkkoherra on suunnitellut pitävänsä lähtösaarnan toukokuussa, helluntaina. Kesälomien jälkeen kalenterissa siintävät virallisesti 1. syyskuuta alkavat eläkepäivät.

Viitala myöntää, että ajatus pappeudesta kävi joskus mielessä jo lapsuuden kirkkokäynneillä. Varsinaisesti teologia alkoi kuitenkin houkutella vasta lukiovuosina.

– Lainasin ahkerasti Vetelin kirjastosta teologista kirjallisuutta, sellaisia opuksia kuten Osmo Tiililän Teinien teologian. Nuorten toiminnassa pidin pieniä puheita.

– Ja kun armeijassa kysyttiin, kuka ha­luaisi pitää iltahartauksia, huomasin oman käteni nousevan, vaikken ollutkaan asiasta täysin varma, Viitala naurahtaa.

Ennen armeijaa hän oli tilannut haku­paperit myös maanmittausinsinöörin opintoihin, mutta päätyi lopulta hakemaan vain ja ainoastaan teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin.

– Myös yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat minua ja tein opintojen aikana töitä esimerkiksi kesätoimittajana Keskipohjanmaa-lehdessä. Siirtyminen varsinaiseen työelämään kirkossa askarrutti vielä jonkin verran tuossa vaiheessa.

Ensimmäinen papinpaikka löytyi Hämeen Vilppulasta vuonna 1989. Muutoin Viitalan työura on ollut vahvasti keskisuomalainen. Kierros on vienyt Toivakan sekä entisen Jyväskylän maaseurakunnan Tikkakosken ja Palokan kautta nykyiseen Jyväskylän seurakuntaan.

Työ Suomen suurimman seurakunnan kirkkoherrana on ollut kuormittavaa. Yllättävää kyllä, sitä puolta Viitala ei kuitenkaan millään tavalla korosta.

– Totta on, että kirkkoherran työssä ei ole määriteltyä työaikaa. Töitä on todella paljon. Mutta minulle se on sopinut oikeastaan oikein hyvin. Olen pitänyt siitä, että työ- ja vapaa-aika ovat ikään kuin sisäkkäin tai lomittain.

– Esimerkiksi aiemmin tänään olin vieraana erään yhdistyksen joulujuhlassa, jossa sain laulaa joululauluja ja jutella uusien ihmisten kanssa. Tuollaiset tilanteet ovat minusta hyvin voimaannuttavia. Pidän paljon toisten kanssa toimimisesta.

Viitala väittää oppineensa pitämään jopa pitkistä kokouksista. Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että hyvä yöuni ja liikunta ovat raskaan työn vastapainona elintärkeitä.

– Meidän perheessämme on ollut jo parisenkymmentä vuotta koira, jonka ulkoiluttaminen on ollut pääosin minun vastuullani. Tuollaiset hetket ovat tärkeää vastapainoa työlle ja sen tuomalle paineelle.

– Kun kävelen Palokkajärven rantatietä koiran kanssa, jäsentelen usein ajatuksissani työkuvioita ja mietin seuraavaa puhetta tai saarnaa. Tuollaiset hetket ovat tärkeää vastapainoa työlle ja sen tuomalle paineelle.

Tänä jouluna Viitalan ajatuksissa ovat paitsi yhteiskunnan vähäosaiset, myös sodat, joista suomalaisittain näkyvin ja koskettavin on edelleen jatkuva Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa.

Mitä meidän tätä taustaa vasten sitten pitäisi ajatella Luukkaan jouluevankeliumista? Siinähän nähdään enkelien rinnalla taivaallinen sotajoukko ylistämässä Jumalaa sanoen, ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”?

– Haluan ajatella, että tuossa kohdassa tarkoitetaan myös rauhaa kansojen ja ihmisryhmien välillä, joskin usein vasta tulevaisuuden mahdollisuutena, Viitala hahmottelee.

Usko Jumalaan ja Kristuksen armo ovat sellaisen toivon perusta, josta kannattaa pitää kiinni.

– Uskon, että jos rauhaa maailmasta löytyy, se löytyy yleensä sieltä, missä ihmisten sydämet alkavat muuttua. Rauha voidaan kyllä yrittää saada aikaan pakkokeinoin, mutta jouluevankeliumi kertoo, että lopulta vain rakkaus voi tuoda maailmaan lopullisen rauhan ja muutoksen.

Viitala kokee, että Jumalan rakkaus voi muuttaa ihmisiä. Sen avulla rauha voi tehdä murtautumisia yksilöiden ja yhteisöjen elämään.

– Meille kristityille rauha syntyy Betlehemissä jouluna, kapaloituna seimeen. Joulun lapsi Jeesus opetti vartuttuaan kuulijoilleen kaikkein radikaaleinta rauhaa, vihollisenkin rakastamista. Se on innoittanut monia rauhantyöhön. On hyvä huomata, että toisella puolellakin on ihmisiä, joiden kanssa voi tulla toimeen.

– Uskon, että Jeesuksen persoonassa ja elämässä meidän on mahdollista löytää sielunrauha. Ja sitä kautta pieniä alkuja kestävälle rauhalle maailmassa, sanoittaa Viitala joulun perimmäisiä merkityksiä.

Kun katsotaan joulun yli, millaisen perinnön vuodesta 2012 kirkkoherrana toiminut Viitala toivoo jättävänsä seuraajalleen ja samalla koko seurakunnalle?

– Toivon, että seurakunta pysyisi jatkossakin mukana arjen elämässä, osana muuta yhteiskuntaa.

– Olen koettanut luoda mahdollisuuksia sille, ettei seurakunta pääsisi eriytymään muusta elämästä. Että ei oltaisi oma kuppikunta, vaan yhteistyö pelaisi niin kaupunkiin, kuntiin, kouluihin, yliopistoon kuin muihinkin kumppanitahoihin päin.

Viitala myöntää, että kirkon sisäisessä yhtenäisyydessäkin on ollut, ja todennäköisesti tulee olemaankin tulevina vuosina, omia haasteitaan.

– Toivoisin, että jos suinkin mahdollista, eri teologiset ja eettiset painotukset voisivat toimia yhdessä. Että luotettaisiin, että traditiollamme ja Raamatun sanomalla on tälle ajalle ja tuleville vuosille paljon annettavaa, hän sanoo.

– Usko Jumalaan ja Kristuksen armo ovat sellaisen toivon perusta, josta kannattaa pitää kiinni, tiivistää Viitala näkemyksensä.

Entä mikä yksittäinen, hauska tilanne tai tapahtuma kirkkoherran vuosien varrelta on jäänyt hänelle aivan erityisesti mieleen? Puhe kääntyy tässäkin kohtaa, kuinkas muutoin, jouluun.

Viitala kertoo olleensa yhtenä vuonna jakamassa ehtoollista jouluyön messussa, kun hän huomasi yhtäkkiä, että etummaisena jonossa seisoikin joulupukki.

– Ehkä se oli tapa testata jotenkin pappien reaktioita. Mutta hoidin sen ehtoollisen jaon aivan normaalisti, kasvot peruslukemilla.

Jälkeenpäin Viitala on tapauksesta kertoessaan sanonut hersytellen iloitsevansa siitä, että joulupukki on näköjään luterilaisen kirkon jäsen.

Toivon, että seurakunta pysyisi jatkossakin mukana arjen elämässä, osana muuta yhteiskuntaa.

– Ehkäpä hänelle oli aaton menojen jälkeen helpotus, ettei ehtoollispöydässä enää kysellä, kuka on ollut kiltti ja kuka ei.

Jaa artikkeli: