Uudessa testamentissa todistaminen liitetään sekä ylösnousseesta että ylösnousemuksesta todistamiseen. Todistaminen ei ole vain sanallinen lausunto, vaan koko elämää koskeva, kokonaisvaltainen suuntautuminen Kristukseen ja hänen ylösnousemukseensa. Hiljainen viikko ja pääsiäisaika korostavat juuri tätä: Kristuksen kärsimyksen ja ylösnousemuksen todellisuutta, joka näkyy ja kuuluu kristityn ja seurakunnan elämässä.
Viimeisten vuosikymmenien aikana on voimistunut ajatus todistamisen kokonaisvaltaisuudesta. Raamatussa tähän liittyy neljä ilmaisua, jotka viitoittavat sitä, mistä kokonaisvaltaisessa todistamisessa on kysymys. Julistus (kerygma), todistus (martyria), palvelu (diakonia) sekä yhteys (koinonia).
Todistaminen muistina ja kertomuksena
Läpi Raamatun kulkee juonne muistamisesta ja muistin välittämisestä. Vanhassa testamentissa muistamisen keskeinen tapahtuma oli vapautus orjuudesta. ” Muista, että itse olit orjana Egyptissä, kun Herra, sinun Jumalasi, kohotti voimakkaan käsivartensa ja johdatti sinut sieltä pois.”
Uudessa testamentissa muistaminen liittyy samalla tavalla Jumalan ja Jeesuksen tekoihin, mutta myös empatiaan. ”Muistakaa vangittuja kuin olisitte itsekin vankilassa. Muistakaa kidutettuja kuin olisitte itse heidän nahoissaan.” (Hepr. 13:2) Paavali kehottaa muistamaan hänen työtään evankeliumin eteenpäin viemisessä ja toisaalta kaikkia sisaria ja veljiä eri seurakunnissa.
Muistaminen on kertomista, tarinointia ja julistamista. Evankeliumin sanallista esillä pitämistä ja sen voiman välittämistä tekojen kautta. Ennen kaikkea tulee kuitenkin muistaa ylösnousemuksen todellisuutta. Siitä käsin avautuvat monet näkökulmat kristittynä elämiseen eli opetuslapseuteen.
Todistaminen seurakunnan elämäntapana
Ylösnousemuksen muistaminen synnyttää toivon, joka ylittää pelon, kyynisyyden ja väkivallan. Meidät on kastettu Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan, mutta myös ylösnousemukseen. Tämä muuttaa meitä ja elämäämme. Uskossa voimme suuntautua sitä kohti, mitä Jumalan valtakunta parhaimmillaan on jo tässä elämässä: anteeksiantoa, rohkeutta, toivoa ja toisen hyväksi toimimista.
Ylösnoussut ilmestyi ennen kaikkea yhteisölle. Hän osoitti sanojaan myös yksittäisille seuraajilleen, mutta silloinkin osana yhteisöä. Siten meidän todistuksemmekaan ei ole vain yksittäisiä puheenvuoroja, vaan kyse on yhteisöstä, jossa Kristuksen elämä, kärsimys ja ylösnousemus näkyvät yhteydessä, armossa ja palvelussa.
Seurakunta ei elä itseään vaan maailmaa varten. Kristuksen kärsimys meidän puolestamme vie meidät muistamaan ja samaistumaan kaikkien kärsimykseen. Se vie meidän myös toimimaan kaikkien kärsivien puolesta. Siten diakonia on alusta asti ollut oleellinen osa seurakunnan olemusta. Diakonia ei ole vain ammattilaisten ominaisuus, vaan koko seurakunnan. Siitä käsin jokainen voi muistaa, ettei kukaan ole tarpeeton. Tästä Paavali opettaa hienosti 1. kirjeessään korinttilaisille: ”Kristus on kuin ihmisruumis: kokonaisuus, joka muodostuu monesta eri jäsenestä. Meidät kaikki on kastettu samassa Hengessä yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita. Kaikki me olemme juoneet samaa Henkeä.”
Vahvin tämän yhteyden, muistamisen ja todistamisen tapahtuma on ehtoollisen vietto. Siinä Kristus antaa itsensä meille ja meitä varten. Ateria lahjoittaa anteeksiannon ja yhdistää meidät paitsi Kristukseen, myös kaikkiin pyhiin kaikkina aikoina. Ehtoollinen muistuttaa Jumalan teosta Jeesuksen ristinkuoleman ja hänen ylösnousemuksensa kautta.
Todistaminen haavoittuvuudesta käsin
Risti on luterilaisille erityisen tärkeä juuri ristinteologian takia. Usko ei ohita kärsimystä, vaan käy sen läpi ja saa siihen uuden suunnan. Epätoivo ei ole toivosta luopumista, vaan toivoa, joka näkee mielekkyyden ja tarkoituksen siinäkin, missä ilman uskoa on vaikea jaksaa.
Risti ei tuota ylösnousemusta eikä kärsimys jalosta. Ylösnousemus on ihme. Se ei pakene kärsimystä haavekuviin tai turhaan lohdutukseen. Ylösnousemuksen voima on suurimmillaan heikkoudessa. Se todistaa Jumalan voimasta ja hänen antamistaan mahdollisuuksista.
Siksi nykyisin on alettu puhua evankeliumista, joka nousee marginaaleista. Liian usein evankeliumimme on voitokkaiden evankeliumia: ”olin suuressa ahdingossa, mutta selvisin ja siksi todistan”. Tämän sijaan rististä ja haavoittuvuudesta nouseva evankeliumi todistaa toisin: ”suuressa ahdingossa käännyn Jumalan puoleen – vaikka olen kaiken kauheuden keskellä, tiedän etten ole yksin. Kärsivä Kristus on minun kanssani.”
Tähän sisältyy myös sen muistaminen, että lunastus ja vapautus ei koske vain ihmistä. Myös luomakunta odottaa tätä Jumalan lasten vapauteen pääsemistä. ”Meillä on toivo pelastuksesta. Mutta toivo, jonka voi jo nähdä toteutuneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoisi tulevaksi sitä, mikä on jo näkyvissä! Sen sijaan toivomme sitä, mitä emme näe. Odotamme sitä malttamattomina mutta kärsivällisinä.” (Room. 8:24–25)
Todistaminen rakkauden ja palvelun tekoina
Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa. Hän kietoo valtakunnan ja todistamisen yhteen kutsumalla opetuslapsia elämään nöyrästi ja palvellen, rakastamaan vihollisia, kantamaan toisten taakkoja, etsimään oikeudenmukaisuutta ja sovintoa. Nämä eivät ole pelastuksen ehtoja vaan Jumalan valtakunnan voimaa, joka tulee näkyväksi elämässä. Näistä voi puhua ja näitä toteuttaa, sillä olemme saaneet anteeksi ja Jeesus on meidän kanssamme. ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” (Joh. 20:21)
Kristitty todistaa ylösnousemuksesta elämällä toivon varassa, odottamalla uutta maailmaa ja toimimalla sen merkkien puolesta jo nyt.
Jaa artikkeli: