Pekka Nättinen leikkaa saksilla mehupilliin reikiä ja painelee sormilla pillin pään litteäksi. Sitten puhallus.
”Prööt!”
Mehupillin loihtiminen soittimeksi on yksi Aalto2-museokeskuksen Loiskis-lastenorkesterista kertovan näyttelyn aktiviteeteista. Jyväskyläläisorkesterin synnystä on tänä vuonna tullut kuluneeksi 25 vuotta.
Pitkän päivätyön orkesterissa tehnyt Nättinen loihtii soittimen melkein mistä vain. Mehupilli-oboeenkin löytyvät alkutöräytyksen jälkeen juuri oikean suuruiset reiät oikeille paikoille. Sen jälkeen se soi kuin soitin.
Nättinen on ainoa Loiskiksessa yhä soittava alkuperäisjäsen.
– Unelmahommaa tämä on ollut. Lastenorkesteri soittaa päiväsaikaan ja kivoissa ympäristöissä. Ei tarvitse esiintyä keskiyöllä ja matkustaa vielä päälle, Nättinen sanoittaa selvästi onnellisena.
Aalto2:lla yhtyeen pitkä kaari avautuu videoesityksin ja tekstein sekä soitinvalikoiman ja yhtyeen kanssa paljon yhteistyötä tehneen, klovni Dodoa esittävän Jari Siljamäen taiteen avulla.
Sammakon hypyn lätäkköön aikaansaamasta läiskähdyksestä nimensä saaneen Loiskiksen syntysanat lausuttiin Jyväskylässä vuonna 2000. Asialla olivat Nättisen kollegat Markku Rinta-Pollari ja Pentti Rasinkangas.
– Ensin Markku ja Pentti astelivat kaupunginjohtaja Pekka Kettusen puheille, joka innostui ja ideoi seuraavista askelista. Sittemmin EU-rahastosta saatiin taloudellista tukea perustamisen alkuvaiheeseen.
Hangosta Inariin on kuljettu.
Siitä lähtien kaupunki ja myöhemmin myös opetus- ja kulttuuriministeriö ovat tukeneet orkesterin toimintaa ja mahdollistaneet musiikin ilon viennin kymmenien tuhansien lasten keskuuteen.
Alunperin Nättinen tuli Loiskikseen sähkökitaristiksi. Sittemmin soitinvalikoima on monipuolistunut ja sähköisestä ilmaisusta siirrytty akustisempaan.
– Olemme kokeneet, että hektisen ja äänekkään nykyajan vastapainoksi akustisempi maailma on miellyttävämpi, sekä yleisölle että meille, Nättinen tuumaa.
Syntyvaiheen idea, jonka mukaan soitetaan syrjäkylienkin lapsille, jotka eivät konsertteihin muuten pääse, on pitänyt. Aalto2:n näyttelyhuoneen seinällä Suomen ja vähän maailmankin karttaan on nuppineuloin ja langoin pistelty kaikki keikkapaikkakunnat.
– Hangosta Inariin on kuljettu. Ja jonkin verran soitettu ulkomaillakin, kuten Baltiassa sekä Luxemburgissa ja Saksassa.
Vuosien varrella kymmenet tuhannet lapset ja aikuiset ovat käyneet orkesterin keikoilla nauramassa, laulamassa, liikkumassa ja liikuttumassa.
– Juuri he ovat parasta koko touhussa. Meillä muusikoilla on yleisön kanssa käynnissä ikään kuin jatkuva peli. Me annamme jotain heille ja he vastaavasti meille.
– Vuorovaikutus, siihen jää koukkuun, myöntää Pekka Nättinen.