Elomaan talon värikäs historia 1800-luvun Terijoelta Kaipiaisten kokouspaikaksi yksien kansien väliin.
JUHLAVÄEN puheensorina Elomaan talossa vaimeni rikkumattomaksi hiljaisuudeksi, kun Pipa Pohjanpalo – Ida Elomaan hahmossa – astui valkoisissa vaatteissa kirkkosaliin:
– Tulin tänne taivaasta katsomaan, onko toiveeni ja rukoukseni kuultu. Te kaikki olette todiste siitä. Nyt voin rauhassa palata sinne mistä tulin, päätti Pipa elokuisena iltana koskettavan monologinsa. Esitykset jatkuivat myöhemmin neljästi eri puolilla seurakuntaa.
Diakonissa Idan rukous oli ollut, että hänen seurakunnalle lahjoittamansa entinen kotitalo Kaipiaisissa voisi palvella alueen asukkaita. Terijoelta Kouvolaan siirretyn hirsitalon historia osoittautui sittemmin niin värikkääksi, että 2024 Idan kuoleman 40-vuotismuistomessun jälkeen nähtiin tarpeelliseksi koostaa vaiheet kirjan muotoon.
Opuksen 44 sivua antavat selkeän vastauksen, miksi Myllykosken Hasunkulmalla lapsuutensa viettäneestä Idasta tuli aikalaisten rakastama, palvelualtis taivaan lähettiläs. Jo ennen rippikoulua Ida joutui seuraamaan sisarensa vaikeaa kamppailua sairasvuoteen äärellä. Sitten pimeys väistyi ja Idan omin sanoin ”Isä kuuli lapsensa hätähuudon. Valo Golgatan ristiltä lankesi ja ihana rauha sai sydämeen”. Diakonia-alalle päätymistään Ida kuvaili: ”Herra on siihen vienyt. Omasta aloitteestani en olisi koskaan tullut.”
Diakonissaksi sisar Ida vihittiin elokuussa 1931. Valmistumisen merkiksi hän sai pukea ylleen mustan kepsipuvun. Seurasi työelämän jakso muun muassa Pellaksen lastenkodissa ja sairaaloissa. Kotiseurakuntaan Sippolan Kaipiaisissa Ida palasi 1949. Eläkkeelle hän jäi 1961.
HISTORIAKIRJASEN toimittanut Marja Kytömäki kertoi osallistuneensa jo aiemmin Elomaan talon Kauneimmat joululaulut -tilaisuuteen. Siellä ilmeni, että Kello löi jo viisi -laulun säveltäjällä olisi jotain tekemistä talon kanssa…
– Muistin omasta lapsuudesta tädin kertomana, että tässä talossa on asunut sekä Gulineja että Sarlineja. Kotoa löytyi myös Tampereen piispa Elis Gulinin muistelmateos, jossa Elomaan talo mainittiin.
Kytömäki on ollut jo pitkään kiinnostunut kylän vaiheista ja tehnyt ensimmäisen haastattelun 1980. Bymanin perheestä hän sai arvokkaita tietoja Terttu Venäläiseltä, Ida Elomaan vaiheista puolestaan Anne Kautiaiselta.
Kytömäki muistaa itsekin, miten hän on käynyt tädin kanssa ostamassa käsikauppalääkkeitä Ida Elomaan lääkekaapista, joka sijaitsi silloin seurakunnan tiloissa Elomaan talon lähistöllä. Silloin ihmetytti, miksi Ida kääri tavallisen laastaripaketin silkkipaperiin.
– Kirjassa on kuva hautajaisista, joihin Ida saapui ilmeisesti opettaja Könöseltä ostamallaan potkurilla. Olin silloin maaliskuussa nelivuotias.
Kytömäki arvostaa suuresti Elomaan talossa järjestettyä Idan kyökki -toimintaa yli kymmenen vuotta SPR-vetoisena ja sen jälkeen muutaman vuoden diakoniatyön kautta.
Erkki Alatalo muistelee Idan kohtaamista nuorena poikana. Jalkapallokentällä oli tullut haavoja jalkaan eikä rahaakaan ollut mukana. Silti Ida antoi kaiken tarvittavan avun. Kauko Ylätalo pistäytyi Idan luona useita kertoja, kun sairautta ilmeni. Ida oli kuin kylän äiti. Hän tunnisti myös heti karpalomehusta aiheutuneen happovaivan.
Pipa Pohjanpalolle Ida edusti maailman lämpimintä, herttaisinta ja ihaninta ihmistä. Ida puhui samaa kieltä lasten kanssa. Päällä oli usein harmaa virttynyt villatakki, jonka taskuun oli hakaneulalla varmistettu kodin avain.
Pipan vetämän varttikerhon käsitöitä myymällä on voitu hankkia muun muassa ilmalämpöpumppu. Kirkkosalin seinällä komeilevan Isä meidän -seinävaatteen Pipa valmisti kiitokseksi, kun talo sai jatkoajan.
Marja Ylätalo toivoo, että Elomaan talolla olisi hienon menneisyyden lisäksi hyvä tulevaisuus. Matka Sippolan kirkkoon on edelleen pitkä, joten noin 50-paikkaista taloa tarvitaan messujen, kerhojen, kasteiden, kinkerien, lauluiltojen, syntymäpäivien ja erilaisten muistotilaisuuksien pitopaikkana.
Ylätalolle Elomaan talo on tullut parhaiten tutuksi kälyn, Maija Ylätalon, kautta. Hän on muistellut Idaa ahkerana pyhäkoulun pitäjänä ja puutarhan hoitajana. Ida muisti aina kysyä kotikuulumiset ja lähetti terveisiä. Lappu ovessa viestitti, mistä Idan tavoitti. Omat muistot ajoittuvat vasta 70-luvulle.
SEURAKUNNAN sanan juhlahetkeen tuonut Helena Lorenz kiitteli, miten ”täällä todellisuutta on se, mitä muut tavoittelevat. Mihin ryhdytään, se myös tehdään”. Ennen juhlakahveja paljastettiin pihalla Kaipiaisten leijonaklubin lahjoittama muistolaatta.
Historiikkityöryhmän muodostivat Erkki Alatalo, Marja Kytömäki, Pipa Pohjanpalo, Kauko Ylätalo ja Marja Ylätalo.
Jaa artikkeli: