Näinä raskaina, sotaisina aikoina Mari Parkkinen – meidän oma, Mikkelin hiippakunnan piispamme – tahtoo levittää toivon sanomaa.
Emme voi antaa periksi!
Näinä raskaina, sotaisina aikoina Mari Parkkinen – meidän oma, Mikkelin hiippakunnan piispamme – tahtoo levittää toivon sanomaa. Vaikka maailma ympärillä myllertää ja turvallisuuden tunne katoaa, voi sielulleen löytää rauhan.
Syvin rauha löytyy Jumalasta. Ja näin joulun alla, Jeesuslapsesta.
– Pienessä lapsessa näemme maan ja taivaan. Siinä on ihmisyyden ydin: että asetumme viattoman lapsen äärelle; lapsen, joka ei pärjää ilman hoivaa ja luottaa aikuiseen. Ja toisaalta, olla aikuinen, johon luotetaan.
Vaikka pääsiäinen on kirkkomme suurin juhla, liittyy jouluun enemmän odotuksia, usein ylimitoitettuja. Lahjoja, kohtaamisia, yltäkylläisyyttä. Hyvää, lämmintä ja hellää yhdessäoloa. Rauhaa kaikille kansoille!
Parkkinen kertoo olevansa jouluihminen, mutta muistuttaa, että arki on tärkein. Se jatkuu juhlan jälkeen, ja myös sodan keskellä. Jossakin muodossa sen on jatkuttava. Lapset on saatava kouluun ja leipää pöytään.
Mekin, sodan ulkopuolella, voimme vain jatkaa arkeamme ja tehdä maailman eteen sen, minkä pystymme.
– Oli se kuinka pientä tahansa.
Syyskuussa 2023 piispaksi vihitty Mari Parkkinen vieraili tänä syksynä kaksi kertaa Kouvolassa. Lokakuisella käynnillään hän kohtasi Elimäellä seurakunnan työntekijöitä ja luottamushenkilöitä, joille puhui paitsi arjesta, myös kiitollisuudesta.
– Kiitollisuus lähtee sydämestä, joka näkee ympärillään hyvää. Tässä ja nyt sydämeni täyttyy muistoista, kohtaamisista ja kiitoksesta. Kannan teitä kaikkia sydämessäni.
Parkkisen sydämessä on erityinen paikka Elimäen Takamaalla, missä hän asui perheineen kolme vuotta. Mari ja Sami Parkkinen vihittiin avioliittoon vuonna 1996 Elimäen kirkossa. Siellä myös kastettiin heidän esikoisensa. Elimäellä syntyivät perheen molemmat lapset.
– Se oli meille merkittävää, elämänmakuista aikaa.
Takamaa löytyi sopivaksi puolimatkankrouviksi pääkaupunkiseudulla ja Kotkassa työskennelleille Parkkisille. Nytkin piispana Parkkinen tulee tänne kuin kotiseudulleen. Täällä asuvat yhä rakkaat naapurit, Helena ja Antti Raanoja, joiden kanssa jaettiin hyvää arkea.
– Minut, kaupunkilaisen Helena opetti leivinuunin käyttöön ja mehuntekoon, Antti taas tervehtimään kaikkia – koska niin täällä on tapana.
Elimäen Takamaalta Parkkiset muuttivat maailman takamaalle. Keski-Amerikan Belizessä he osallistuivat vapaaehtoisina Mayalapsille koulu -hankkeeseen.
– Olen aina halunnut rakentaa parempaa maailmaa. Innostus kansainvälisyyteen syttyi jo Vatialan alakoulussa Kangasalalla, Ambomaan lähetin vierailusta 80-luvun alussa.
”Voi kun joskus pääsisi tuollaiseen työhön!” tuumasi tuolloin 10-vuotias. Haave toteutui kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, kun Mari Parkkinen perheineen muutti Jerusalemiin lähetystyöhön. Tänä syksynä lapsuuden haaveet saivat kruununsa, kun Mikkelin piispa valittiin Suomen Lähetysseuran johtoon.
Parkkisen polku on poukkoillut radio- ja tv-toimittajasta teologian opintoihin ja pappisvihkimykseen, Imatran kirkkoherran virasta Mikkelin hiippakunnan 11. piispaksi.
– Olen iloinen, että Jumala aikanaan otti nuorta ja mustavalkoista niskasta kiinni ja ravisteli. Kouli niin, että saatoin vain sanoa: Jumala, tässä nyt olen.
Parkkisen päätyminen toimittajaksi tuntuu loogiselta.
– Maailman epäoikeudenmukaisuus vaivasi minua jo varhain. Koulun uskontotunneilla kritisoin jyrkästi kirkon virheitä. Äiti Teresa teki minuun suuren vaikutuksen. Toimittajana pääsin tekemään juttuja kehittyvästä maailmasta. Ja etsimään ”totuutta”.
– Olemme myös perheenä tehneet useita isoja, ehkä rohkeitakin ratkaisuja.
Kristinuskon armon ja rakkauden sanoma alkoi puhutella ruuhkavuosia elävää kahden pienen lapsen äitiä, jota eivät uskonto tai usko aiemmin juurikaan koskettaneet.
– Silloin oli aikaa miettiä. Totesin, että uskoon pitää suhtautua samalla rehellisyydellä ja vakavuudella kuin toimittajuuteen.
Teologian opinnot avasivat upean kristillisten perinteiden aarrearkun, jota Parkkinen toimittajan aivoillaan alkoi pilkkoa itselleen ymmärrettäväksi. Hän kiersi myös maailmalla, kirkoissa ja luostareissa.
– Minulle oli aina täysin selvää, että luterilainen kirkko on kotini, mutta voin silti käydä muilla kylässä, tutustumassa.
Nyt syyskuussa Myö- ja työ-hiippakuntapäivillä Mikkelissä piispa ihastui satavuotiaan mummon lausahdukseen:
– Elämä on pyhää ja pökerryttävää. Sitä maailmakin on, hyvässä ja huonossa.
– Kaikesta selviää, sanotaan. En tiedä, tarvitseeko elämästä selvitä. Ehkä ennemminkin tulla sinuiksi elämän kanssa.
Vuosina 2014-2017 Jerusalemissa hän näki, miten väkivallan läsnäolo arjessa vaikuttaa ihan kaikkeen. Ihminen ei ole luotu elämään sellaisessa levottomuudessa, joka maailmalla näyttää yhä vain pahenevan.
– Me suomalaisetkin maksamme vielä omien sotiemme hintaa. Edesmenneen veteraaniystäväni Hannes Hynösen sanoin: ”Kun ei ihminen koskaan ryhtyisi sotaan!”
Nuorena mustavalkoisena Parkkinen syytti maailman pahuudesta Jumalaa, kunnes ikä vapautti jyrkkyydestä:
– Ymmärsin, etteivät pahuus ja ahneus tulleet Jumalasta, vaan ihminen tekee tämän kaiken ihan itse.
Silti me saamme Jumalalta rakkauden, ilman omaa ansiota tai tekoja. Tänä suorittamisen, kilpailun ja selviytymisen aikana tuppaa unohtumaan, että ihminen on luotu olemaan, ei tekemään – englanniksi Human being, ei Human doing. Elämä menee koko ajan kovemmaksi, äärilaitoja hipoen. Muutos on kuitenkin mahdollista, ja se lähtee meistä kaikista.
– Kännykkä kiinni ja kahville kaverin kanssa kasvokkain, ei someen jakamaan ilkeitä huomioita muista, piispa haastaa.
– Kymmenen käskyä on yhä hyvä perusta, esimerkiksi: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
Piispana Mari Parkkinen on toiminut nyt reilun vuoden. Hän naurahtaa yhä edelleen miettivänsä, että miten tässä näin kävi.
– Palaan usein arkkipiispa Tapio Luoman rohkaiseviin sanoihin piispanvihkimyksessäni Mikkelin tuomiokirkossa 3.9.2023: ”Saat olla levollisella mielellä, sillä sinua kannetaan. Mukanasi on kaikissa vaiheissa itse Jumala.”
– Tämä on ollut mukava vuosi, täynnä ihania kohtaamisia. Ihmiset ovat eläneet mukana, työ on monitahoista ja -tasoista.
Rukoukseenkin on tullut lisää ulottuvuuksia.
– Piispana rukoilen hiippakunnan puolesta ja kahden lapsenlapsen mummina tietysti läheisteni puolesta. Maailmankansalaisena rukoilen rauhaa.
Tunnuslauseekseen jo aikoja sitten löytämänsä Pikkuprinssin ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin” piispa toteaa sanomaltaan vain vahvistuneen.
– Kerta kaikkiaan! Meidän on opittava elämään yhdessä, on vain jaksettava uskaltaa, toivoa, rakastaa. Ja katsoa pientä Jeesuslasta.
Hän lainaa Suvi Teräsniskan laulua Pilvipeiton alla:
”Jossain pilvipeiton alla, moni lapsi maailmalla.
Yksin nukkuu taivasalla.
Taivaan Isä suojaa heitä miljoonia nääntyneitä.
Enkeleiden siivin peitä heidät nukkumaan, nukkumaan.”