Suomen seurakuntien esineistöstä on tähän mennessä inventoitu vähän yli puolet. Kouvolan seurakuntayhtymässä esineiden luettelointi kesti puolitoista vuotta.
Historian tutkija Mikko Salo, 54, sujauttaa käteen valkoiset hansikkaat astuessaan työmaalle vanhojen esineiden pariin. Käsineet suojaavat kohteen ohella myös ihoa haitallisilta metalleilta.
Mikon voi tunnistaa tutkijaksi ilmeestä, kun hän kohtaa arvotaulun, jonka pintaan on isketty suuremmin ajattelematta aiheesta kertova metallilaatta. Tai kauniisti asetellun kokoelman 1700-luvun virsi- ja evankeliumikirjoja, jotka ovat vuosia lojuneet auringon armoilla lasivitriinissä.
– En ole aarteenetsijä, vaikka monilla esineillä voi olla paljon arvoa: käyttöarvo, uskonnollinen arvo, esteettinen arvo, symbolinen arvo, taloudellinen arvo, muistoarvo ja myös kulttuurihistoriallinen arvo.
Mikko lisää vielä, ettei pyhäkköihin kannata kenenkään murtautua. Esineillä ei ole suurtakaan rahallista jälleenmyyntiarvoa. Kauniilta näyttävät alpakkaesineet ovat hopeoitua messinkiseosta. Käyttöesineet ovat myös kaiverruksista tunnistettavissa, joten niitä on lähes mahdoton myydä. Puhtaan metallin arvokin jää vaatimattomaksi.
Usein historiallisesti arvokas esine on sijoitettu kiinteistön kassakaappiin tai siirretty eteenpäin paikkaan, jossa monet voivat sitä turvallisesti ihailla.
KOUVOLAN seurakuntayhtymän työntekijöistä monet tuntevat Mikon, sillä hän aloitti toukokuussa 2021 kirkkohallituksen ohjeiden mukaan esineistön inventoinnin viiden seurakunnan alueella. Vierailu yhdessä seurakunnassa kesti parisen kuukautta. Työ valmistui seuraavan vuoden elokuussa. Kokemuksia projektista purettiin alkuvuodesta Kouvolassa. Ilta keräsi salin täyteen innostunutta väkeä. Aika näyttää, saadaanko vanhojen esineiden ympärille luotua virtuaalinen kirkkomuseo.
Suomen seurakuntien esineistöstä on tähän mennessä inventoitu vähän yli puolet. Kirkon kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto kertoo, että esinerekisterissä on tällä hetkellä 65 000 esinettä, kun kokonaismääräksi arvioidaan 100 000–120 000. Takarajana pidetään strategiakauden loppua eli vuotta 2024. Jos inventointi sen jälkeen puuttuu, seurakunta ei voi hakea konservointiavustusta, jota viime vuosina on voitu myöntää jopa 70 prosenttia kokonaiskustannuksista.Selvitys antaa myös hyödyllistä tietoa turvallisuus- ja pelastussuunnitelmiin.
SUURI osa seurakuntien ”aarteista” on Mikko Salon mukaan löydetty siksi, että 1800-luvun lopulla kansallisen heräämisen aikaan ylioppilaat kolusivat ahkerasti seurakuntien ullakoita ja veivät muun muassa keskiaikaisia patsaita Kansallismuseoon ja 1900-luvun alussa Seurasaareen. Toki joskus voi käydä niin kuin Pohjois-Savossa, jossa huolella konservoitu alttaritaulu oli rullattu ja unohdettu varastoon.
Syy Suomen moniin kirkkopaloihin Eurooppaan verrattuna johtuu siitä, että muualla rakennetaan yleensä kivestä, täällä puu on yleinen materiaali. Joskus vahinkoa aiheuttavat myös puhdas ilkivalta tai tekijän mielen epävakaus.
– Saksassa elävät kynttilät palavat kirkossa ympäri vuoden, Mikko muistelee. Anjalassa aidot kynttilät luovat tunnelmaa kruunuissa, mutta niitä ei sytytetä.
MIKKO sai kipinää vanhoihin esineisiin jo nelivuotiaana ollessaan Hämeenlinnassa äidin mukana inventoimassa Fredrikssonien kauppahuoneen esineistöä. Taloa uhkasi purku. Äiti oli lukion historianopettaja, joten museot ehtivät tulla tutuiksi.
Mikko vietti opiskeluajoista parikymmentä vuotta Saksassa ja Puolassa. Kolminkertaisen maisterin osa-alueet olivat teologia, filosofia ja yhteiskuntatieteet, paljolti historia.
– Teologia ja historia ovat avuksi, kun lähteiden tulkintaa ja aitoutta pohditaan. Joskus vaikeutta tuottaa käsiala ja kieli. Muistitieto auttaa usein, mutta seurakuntayhtymien lisääntyminen on vähentänyt paikallista historiaa tuntevien suntioiden määrää. Todentaminen tapahtuu yleensä kirjallisten lähteiden, etupäässä pöytäkirjojen ja inventaariluetteloiden kautta. Niiden puuttuminen voi heijastella Matti Klingen toteamusta, että Suomessa 1600-lukua ei tunneta tarpeeksi.
Ummeljoen kyläkirkossa Mikko pääsi haastattelemaan kirvesmies Erkki Taskista, joka oli ollut veistämässä kirkonpenkkejä. Hän oli myös korjaamassa 1960-luvulla palanutta Regina-kappelia, jonka sisustus tuhoutui palossa.
Siihen, puhuvatko vanhat esineet jotain tutkijalle, Mikko osoittaa vieressä olevaa Anjalan kirkon lukupulpettia:
– Tämä kertoo, että se on yritetty tehdä 1700-luvun kalusteen näköiseksi, mutta koko pulpettivillitys keksittiin vasta 1960–70-lukujen vaihteessa. Penkissä katsoja tuskin eroa huomaa.
HILJAKKOIN Mikko osallistuiSievissä jumalanpalvelukseen, jossa oli paikalla vain viitisen ihmistä. Jos tulevaisuus jatkuu näin, se huolettaa tutkijaakin. Tulevaisuutta pohdittaessa vaihtoehtoja on lähinnä kaksi: pidetään kohde kirkkona tai museoidaan. Kompromissina sakraalista tilaa edelleen käytetään ja pyritään kunnioittamaan vanhoja ratkaisuja. Jos jostain on luovuttava, kirkon säilyminen on todennäköisempää kuin seurakuntatalon. Kaikilla ennen 1917 valmistuneilla kirkoilla on puolellaan lain antama suoja. Vuohijärven kirkko on harvoja, jotka on myyty muuhun kuin perinteiseen käyttöön.
Mikon mielestä historiallisia esineitä kannattaisi konservoida paljon nykyistä enemmän, puhdistaa ja kullata. Porkkanana on seurakunnan kirkkohallitukselta saama 70 prosentin avustus, mutta silti määrärahoista jää paljon käyttämättä.
HAASTATTELUA varten Mikko oli ajellut Pohjanmaan työmaalta Jyväskylän kodin kautta lauantaiaamuna Anjalan kirkolle. Ulkona paukkui pakkanen, joten kellotapuliin kiivetessä tarvittiin ylle lämmintä. Porraskuilun ahtaus, suljetut ikkunaluukut ja eri suuntiin risteilevät tapulin tukirakenteet pakottivat kuvaushetkessä luoviin ratkaisuihin.
Tapulin iso kello on valettu 1792, ja halkeamisen jälkeen korjattu 1816. Pieni kello koki saman ja siirrettiin läheiseen asehuoneeseen. Tilalle tuotiin 1950-luvulla Lokomolla Tampereella teräsvalettu kello. Alkuperäisten kellojen varat saatiin 1791 Kustaa III järjestämästä laajasta keräyksestä, jolla ilmeisesti hyviteltiin sitä, ettei Ruotsin husaarikomppania pystynyt estämään venäläisten kirkkoon tekemään ryöstöretkeä.
Asehuoneesta löydämme kellon ohella vanhan kirstun, joka toimi kirkon kassana siihen asti, kun pankkitili avattiin. Kirstuun oli kolmet avaimet, yksi kappalaisella, yksi kirkonisännällä ja yksi kuudennusmiehellä. Jalkapuu – aito tai sitten ei – asehuoneessa kiellettiin 1848 epäinhimillisenä rangaistusmuotona.
Jotain Mikon katseessa välähtää, kun hän kantaa sakastin kassakaapista kirkon puolelle öylättirasian ohella Ruotsin Örebrossa tehdyt ja 1792 valtakunnallisen keräyksen myötä lahjoitetut kynttilänjalat:
– Lieneekö kuningas Kustaa III itse nämä lahjoittanut, mutta tyyli on kustavilainen.
HISTORIALLISELLA aikajanalla Kouvolan yhtymän alue asettuu ”varhaisempaan” luokitukseen siitä huolimatta, että Kouvola ja Kuusankoski ovat vasta 1920-luvulla saaneet nykyisen mallinsa. Rautatien ja paperiteollisuuden kasvun myötä tulevaisuuden optimismi loiskui jopa hieman yli. Esimerkiksi Inkeroisissa 1960-luvulla kirjoitettiin seurakuntalehdessä, että ”tämä seurakunta kasvaa niin mielettömästi, että kohta tarvitaan toinen kirkko”. Ei tarvittu, mutta saatiin hetkeksi kolme ”omaa” seurakuntaa ja myöhemmin yhtymä.
Jaa artikkeli: