Itse ideoimansa pappiskävelyn Tuija Nuutinen veti ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Silloin mukaan lähti yksi kulkija.
– Mitä se on, että papin kanssa kävelylle, mietin ja kääntelin Raamattua. Itse en osannut valita jakeita, joten Jumala antoi minulle kolme, kertoo Tuija Nuutinen ennen kuin lukee yhden: ”Sinua, Herra, minä huudan, minun kallioni … Kaitse ja kanna heitä, nyt ja aina.”
Psalmi 28 kolahtaa kaikkiin. On elokuu, ja Suomi on juuri kokenut ensimmäisen terrori-iskunsa, eikä mikään ole ennallaan. – Jumala on, muistuttaa pastori Nuutinen, seisoessamme Urajärven rannalla, tuulta vasten tukevalla kalliolla.
Itse ideoimansa pappiskävelyn Tuija Nuutinen veti ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Silloin mukaan lähti yksi kulkija. Tämän vuoden toukokuussa Palomäen valaistua latua kiersi jo 15 kävelijää. Tällä kertaa meitä on lähes kymmenen, kun mukaan laskee koiran, kuvaajan ja toimittajan.
Paavo Pylkkäsen seitsenvuotias airedalenterrieri Stella on innokas lenkkeilijä, hyvä seuralainen, ja ilmeisesti isäntänsä viimeinen koira. – Näin olen päättänyt. Ikä tulee jo vastaan.
Pappiskävely sopinee mainiosti meille suomalaisille, jotka olemme vielä, enimmäkseen, tottuneet liikkumaan luonnossa. Siellä ehkä olemme avoimimmillamme.
Loppukesän luonto on kauneimmillaan. Vastaan tulvahtaa viljantuoksu. Tuollahan ohrapelto jo lainehtiikin meren lailla.
Metsäpolku patistaa vaeltajat jonoon, mutta enimmäkseen kuljetaan Tuija-pastorin toiveesta pareittain, uuteen kanssakulkijaan tutustuen. Mikä mahdollisuus kiehtoviin kertomuksiin ja virvoittaviin keskusteluihin!
Lyhyelläkin polulla ehtii sukeltaa syviin vesiin ja kurkottaa kirkkaisiin taivaisiin.
Lammaskallion uimarannalla kiipeämme kiville kuulemaan seuraavaa sanaa. – Rukoilin vesi- ja kallioteemoja. Tämä tärähti, paljastaa pastori.
Matteuksen evankeliumi 8: 23-27 palauttaa mieliimme Kiira-myrskyn, joka taisi olla vahvimmillaan juuri Iitissä. – Varmasti moni taas tuolloin tajusi, miten pieni on ihminen luonnonvoimien keskellä.
Niin kävi Jeesuksen opetuslapsillekin myrskyn kourissa veneessä.
”Miksi olette niin pelkureita? Eikö teillä vieläkään ole uskoa”, Jeesus nuhteli heitä.
Tuija-pastori muistuttaa kaikkien aika ajoin kamppailevan omissa elämänmyrskyissään, joutuen kysymään itseltään: Miksen jo usko?
Vaihdos metsäpolulta maantien reunaan autoja väistelemään muistuttaa, että elämän varrelle mahtuu monenlaista matkantekoa. Askel on sovitettava kunkin mukaan, ja luotettava perillepääsyyn. – Mehän olemme kuin pyhiinvaellusporukka, pastori huokaisee vaeltajia katsellessaan.
Kävelyvauhti on armollinen. Tahti tosin tihenee, kun sadekuuro taas kerran yllättää kulkijat.
Evästauko pidetään Kirkkojärven Kalmusaaressa, kunnan laavupaikalla, jonne mennään – taas jonossa – pitkospuita pitkin. Nimi juontaa entisajoilta, jolloin saaressa säilytettiin talviaikaan vainajia, eristyksissä kauempana kirkonkylästä.
Nuotion ääressä juttu luistaa lupsakkaasti. Eväät unohtaneellekin on tarjolla kaakaota ja korppua. Hiljaisuus tuntuu hyvältä. Kaukana kavala maailma, me täällä turvassa Isän kämmenellä.
Kouvolan suuntaan lähtijöitä saattelevat Isä meidän ja Herran siunaus.
– Ilman muuta lähtisin uudelleen, vakuuttaa Myllykoskella asuva Pia Redsven.
– Tällainen yhdessä kulkeminen tuntuu hyvältä.
– Maisemat, Tuijan puheet ja vielä hyvä ilmakin. Hieno juttu, Paavo Pylkkänen tiivistää.
Jaa artikkeli: