Antti Rönkä kirjoitti koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä omakohtaisen romaanin Jalat ilmassa.
– Näin vaikeissa asioissa tarvitaan avoimuutta. Jos kiusaamisesta puhutaan, se voi helpottaa jotain nuorta kertomaan asiasta aiemmin. Haluan rikkoa vaikenemisen kulttuurin, kirjailija kertoo.
”Takaraivo iskeytyi betoniseinään. Jomottava kipu kiiri pitkin kalloa, ja luhistuin polvilleni. Reppu riuhdottiin selästäni, sininen Adidaksen reppu, jonka ostimme kesällä äidin kanssa 12-vuotislahjaksi ja joka tuoksui vielä uudelta. Tino ja Matias lappoivat repun täyteen mätiä hedelmiä ja homeisia leipiä.”
Antti Röngän, 23, vaikuttava esikoisromaani Jalat ilmassa on rankka kuvaus koulukiusaamisesta ja sen seurauksista.
Kirjailija ammentaa kiusatun Aaron hahmoon aineksia suoraan omista kokemuksistaan.
Lähes parimetrinen ja urheilullinen mies ei enää pelkää – järjen tasolla – turvallisuutensa puolesta, mutta selkäytimessä on sekä fyysisen että henkisen väkivallan uhka.
Perusturvallisuuden vaurioituminen tuottaa yhä häpeän, nöyryytyksen ja turvattomuuden tunteita.
– Minulla on tosi kriittinen katse omaan itseeni. Jokainen kohtaamani ihminen on mittari sille, kelpaanko ja olenko riittävä. Torjutuksi tulemisen mahdollisuus on koko ajan läsnä.
Kirjassa yksinäisyys syövyttää Aaroa sisältä, mutta ihmissuhteiden solmiminen on vaikeaa.
”Jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: ’Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole.’”
Hyi että sä olet ruma
Opettajat tiesivät, että Antti Rönkä joutui kiusatuksi.
– Kiusaamisen koko kuva, toistuvuus ja pitkäkestoisuus ei välttämättä valjennut heille. Kun joku yksittäinen tapaus oli sovittu ja pyydetty anteeksi, asia oli käsitelty. Ehkä se unohtuikin viikoksi.
– Kiusaamisen taustalla oleva ihmissuhteiden dynamiikka jää kytemään luokassa ja tulee taas esiin toisessa tilanteessa. Ongelmaa pahentaa se, että ihmisten roolit jäävät päälle.
Aikuisen Aaron päässä soi lapsuudesta tuttuja lannistuslauseita. ”Hyi että sä olet ruma. Miten sä voit näyttää noin tyhmältä?”
Röngällekin jäi kouluajoista alitajuinen tunne, että ihmiset eivät pidä hänestä. Hän asemoi yhä itsensä kohtaamisissa epäonnistujan rooliin ja jännittää.
Itsetunnon hauras pinta
Kirjoittaminen on ainoa tila, missä mies ei mieti, mitä muut ajattelevat hänestä.
– Kaikissa muissa tilanteissa yritän miellyttää muita.
Esikoiskirjailija luonnehtii häpeää varjoksi, joka seuraa häntä. Se on tunne siitä, ettei hän ole hyväksytty.
– Näen toisen katseessa hyvin herkästi jotain tuomitsevaa: olen huono. Kiusaaminen jättää jälkensä. Siitä syyttää itseään.
Heikkoa käsitystä itsestä ovat parantaneet pärjäämisen kokemukset lukiossa, yliopistossa ja työpaikoissa, mutta vanha rooli kulkee mukana.
– Itsetunnon pinta on hauras, ja pienikin isku saa sen rikkoutumaan.
Moni kiusattu on kertonut vuosia jatkuneista henkisistä oireista, jopa mielenterveyden tuhoutumisesta ja elämänhalun menettämisestä.
– Minäkään en ole vielä täysin selvinnyt. Se mitä pohdin kirjassa, kulkee mukana, niin kuin tarve paeta itseään lääkkeiden käyttöön, Rönkä tunnustaa.
Joku suojakerros on jo kasvanut.
– Lapsena ja nuorena otin kaikki iskut vastaan, en osannut sanoa takaisin. Tuntui turhalta tapella. Alistuin todella helposti.
Kiusaaja kasvaa kieroon
Kirjassa on tositapahtumaan perustuva kohtaus, jossa Aaro tapaa vuosien jälkeen pari entistä kiusaajaa. Vanha asetelma toistuu. Ilkeä naljailu jatkuu.
– Totta kai heidän käytöksensä satutti yhä, mutta osasin sanoa vähän takaisinkin. Ei tämä kirja ole mikään kostoretki kuitenkaan, Rönkä korostaa.
Kirjailija ei myönnä olevansa katkera.
– Ennemminkin olen surullinen kiusaajien puolesta – ja ärsyyntynyt ja turhautunut siitä, että keskuudessamme on tällaisia ilmiöitä ja ihmisiä.
Selän takana haukkuminen, valehtelu, mustamaalaus, porukan ulkopuolelle jättäminen ja sosiaalinen syrjäyttäminen…
Kaikissa yhteisöissä päiväkodista työelämään löytyy kiusaajia, mutta ilmiöön ei suhtauduta kyllin vakavasti.
Antti Rönkä uskoo, että kerran opitut ikävät ja inhottavat käytösmallit jäävät helposti päälle.
– Jos joku käytöstapa tulee normiksi, kukaan ei enää osaa muuttaa roolijakoa: joku on kusipää ja toinen kärsii.
Vanhemmat pelkäävät usein, tuleeko oma lapsi kiusatuksi. Harvemmin pelätään, että lapsi voikin olla kiusaaja, vaikka juuri siihen rooliin oppiminen ruokkii huonoja henkisiä taipumuksia ja saattaa kasvattaa koko ihmistä kieroon.
Koko maailma ei ole paha
Koulukiusaamisongelma on Antti Röngän mukaan tiedostettu viime vuosina paremmin.
– Vaikka väkivaltaiset mekanismit ovat syvällä luolamiesgeeneissä, ja vaikkei kiusaamisesta päästäisi kokonaan eroon, mikään teko kiusaamista vastaan taistelemiseksi ei ole turha.
– Jokainen meistä voisi aamulla katsoa peiliin ja kysyä, mitä voin tänään tehdä, että muilla olisi helpompaa. Empatian osoittaminen on ilmaista ja kaikilla on siihen mahdollisuus.
Entä mitä neuvoksi kiusatuille?
– Asiasta kannattaa kertoa opettajalle, vanhemmalle tai kenelle tahansa aikuiselle, vaikka kynnys on korkea. Mitä aiemmin, sitä parempi.
– Koulun pihalla tai luokassa tulee helposti harha, että koko maailma on näin paha, mutta se ei ole totta. Ulkopuolella odottaa se oikea maailma, jossa iso osa ihmisistä on kuitenkin yleensä hyvän puolella, Rönkä rohkaisee.
Klikkaa ja lue Antti Röngän pidempi haastattelu Kotikirkko lehdestä.
Jaa artikkeli: