Uusi tutkimus Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijäkoulutuksesta vuosina 1944–1960 avaa näkökulmia vallan, sukupuolen ja toimijuuden kysymyksiin. Miten Suomen Lähetysseura rakensi lähetystyöntekijäkoulutustaan tilanteessa, jossa paikalliset kirkot Afrikassa olivat kehittymässä? Keitä olivat koulutukseen osallistuneet ja sitä toteuttaneet henkilöt? Tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, millainen suhde Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijäkoulutuksella oli kolonialismiin sekä kuuluiko paikallisten kristittyjen ääni koulutuksessa.
Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life) kuvaa lähetystä alhaalta ylöspäin suuntautuvana liikkeenä, jossa lähetys avaa mahdollisuuden ymmärtää kirkon olemusta dynaamisella tavalla. Lähetystyö toimii muuttuvassa toimintaympäristössä, jota muovaavat sen historiallinen, poliittinen ja sosiaalinen konteksti.
Kuluneen vuosisadan aikana lähetystyö on muuttunut sanoman yksisuuntaiseen välittämiseen perustuvasta mallista yhä enemmän kohti jaettua toimijuutta, yhteistä kontekstuaalista kääntämistä ja paikallisten toimijoiden johdolla tapahtuvaa työskentelyä. Monikeskuksisen lähetystyön suuntaukset kulkevat aikanamme niin maiden ja maanosien sisällä kuin niiden välilläkin. Tämän kehityksen ymmärtämiseksi on tärkeää tuntea lähetystyön historiaa sekä niitä prosesseja, jotka ovat luonnehtineet sen muutosta.
Lähetystyöntekijöiden koulutus ammatillistuu
Suomen Lähetysseura käynnisti vuoden 1945 lähetystyöntekijöiden koulutuksen sodan runtelemassa köyhässä Suomessa, jossa yhteiskunta kohtasi monia haasteita. Globaalit valtarakenteet olivat muuttumassa ja länsimainen lähetystyö eli murrosvaihetta. Sota-aikana matkustusreitit olivat olleet suljettuina ja monet Suomen Lähetysseuran työntekijät olivat levon ja virkistyksen tarpeessa ulkomailla.
Tutkimus osoittaa, että Suomen suurimpana luterilaisena lähetysjärjestönä Suomen Lähetysseura vastasi aikansa tarpeisiin uudistamalla ja profiloimalla lähetystyöntekijäkoulutustaan. Monivuotisten mies- ja naislähetyskoulujen tilalle Lähetysseura kehitti erikoistumiskoulutuksen, johon hakeutuvilla tuli olla valmiina ammatillinen tutkinto jo koulutukseen tultaessa. Merkittävä vaihe koulutuksen ammatillistumisessa oli psykologisten soveltuvuustestien käyttöönotto vuonna 1953.
Vuosina 1944–1960 Lähetysseura koulutti ja lähetti kentälle yhteensä 193 uutta lähetystyöntekijää, joista 77,2 prosenttia oli naisia ja 22,8 prosenttia miehiä. Heidät koulutettiin kahdellatoista lähetyskurssilla. Koulutettujen lähettien taustat olivat moninaisia. Heihin kuuluivat muun muassa Leena ja Alpo Hukka, Eeva-Annikki ja Päivö Parviainen, Kauko Kanervo perheineen, Bodil ja Henrik Smedjebacka, Kirsti ja Seppo Löytty sekä Marja-Liisa Swantz.
Kun naisista ei voinut tulla pappeja, heistä tuli lähetystyöntekijöitä
Naisten asema lähetystyössä oli pitkään epäselvä ja ensimmäiset lähetystyöhön osallistuneet naiset olivat lähetystyöntekijöiden puolisoita tai tyttäriä. Naisten rooli lähetystyön ammattilaisina tunnustettiin laajemmin vasta vuoden 1879 jälkeen, kun Hudson Taylor otti naimattomia brittiläisiä naisia mukaan China Inland Missionin työhön. Kun Suomen Lähetysseura perusti lähetyskoulunsa vuonna 1862, naisia ei vielä hyväksytty koulutukseen. Ensimmäisinä itsenäisinä suomalaisina naislähetteinä pidetään Martti Rautasen tytärtä Anna Rautasta sekä Hilja Maria Lindbergiä, joka työskenteli Ovambomaalla vuosina 1899–1901.
Naisten asema lähetystyössä vahvistui vähitellen. Vuonna 1946 lähetetyistä lähetystyöntekijöistä 27 oli naisia ja 7 miehiä. Väitöstutkimus osoittaa, että 1940- ja 1950-luvuilla monet naiset näkivät lähetystyön kutsumuksen lisäksi myös uramahdollisuutena. Monet naispuoliset teologit, joilla ei ollut mahdollisuutta saada pappisvihkimystä, lähtivät lähetystyöhön. Lähetystyö tarjosi naisille mahdollisuuden yhdistää ammatillinen osaaminen ja kristillinen vakaumus.
Opetuksen suhde kolonialismiin ja paikallisten kirkkojen syntyyn
Väitöskirjassa tarkastellaan myös ajankohtaisia kysymyksiä lähetystyöntekijäkoulutuksen suhteesta kolonialismiin sekä Afrikassa kehittyviin paikallisiin kirkkoihin. Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijäkoulutus oli sotien jälkeisinä vuosina vahvasti eurooppalainen. Se oli eurooppalaisten suunnittelema ja toteuttama ja myös suunnattu eurooppalaisille. Koulutus oli yhteydessä paikallisyhteisöjen kanssa ainoastaan välillisesti työalueilta palanneiden lähettien toimiessa koulutuksen opettajina.
Tutkimus osoittaa, että vaikka koulutus oli suhteessa paikallisyhteisöihin kolonialistista ja holhoavan paternalistista, siihen sisältyi kuitenkin myös vahva pyrkimys ja halu tukea paikallisten kirkkojen kasvua ja vahvistumista. Tarkastelujaksolla kontekstuaalisten aineiden osuus koulutuksen opetuksesta kasvoi. Vuosina 1945–1946 kontekstuaalisten oppiaineiden osuus oli 9 prosenttia kaikesta opetuksesta, kun taas kurssilla 1956–1957 niiden osuus oli noussut 15 prosenttiin. Lähetysseuran lähetystyöntekijäkoulutuksen painopiste säilyi 1944–1960 teologiassa ja kielten opiskelussa.
Kirjoittaja, TM Johanna Björkholm-Kallio väittelee Åbo Akademissa 23.10.2926 klo 13:15 kirkkohistorian alaan kuuluvalla väitöskirjallaan Finska Missionssällskapets missionärsutbildning i återuppbyggnadstidens Finland 1944–1960.
Väitöskirja on luettavissa netissä: Doktorsavhandlingar – Doria
Linkki väitöstilaisuuden etäosallistumiseen julkaistaan täällä: https://www.abo.fi/evenemang/disputation-i-kyrkohistoria-6/