Ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät saapuivat Ambomaalle nykyisen Namibian pohjoisosiin vuonna 1870. Nykyisin ylivoimaisesti kuuluisin näistä pioneeriläheteistä on ryhmän nuorin jäsen, Martti Rautanen. Hän työskenteli lähetyskentällä pisimpään, ihan elämänsä loppuun saakka. Muut tuon alkuperäisen lähettijoukon jäsenet ovat jääneet Rautasen varjoon, sillä suomalaisen lähetystyön historiaa koskeva tähänastinen tutkimus on painottunut Rautaseen ja hänen perintöönsä. Ei siis ole kumma, että moni lähetysystäväkään ei tiedä, kuka johti ensimmäisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden työtä Ambomaalla. Tähän vaativaan tehtävään oli Suomen Lähetysseuran Helsingissä kokoontuva johtokunta nimittänyt nuoren Botolf Björklundin. Tämä käsillä oleva lyhyt teksti pyrkii pintapuolisesti valaisemaan Björklundin elämää ja tekoja muutaman hänen elämästään kertovan anekdootin kautta.
Hädässä annettu lupaus
Botolf Bernhard Björklund syntyi Snappertunassa länsi-Uudellamaalla vuonna 1844. Hän sai osakseen ankaran kasvatuksen ja kasvoi sen seurauksena hiljaiseksi ja vakavaksi. Nämä luonteenpiirteet pysyivät hänellä vallitsevina läpi elämän. Kiinnostus lähetystyötä kohtaan hänellä oli jo nuoruudesta lähtien, mutta varsinaisen henkilökohtaisen kutsun lähetystyöhön hän sai dramaattisella tavalla: kerran talvella hän putosi jäihin ja lupasi hädissään Jumalalle omistaa koko elämänsä lähetystyölle mikäli pelastuisi avannosta. Botolfin lupaus piti, vaikka tästä suoraselkäisyydestä seurasi hänelle lähetystyössä monenlaista vaivaa, harmia ja vaaraakin.
Snappertuna oli tuolloin, ja on suurilta osin edelleen, täysin ruotsinkielinen alue. Tavallisen puusepän poika Botolf Björklund ei siis Helsingin lähetyskouluun tullessaan vuonna 1863 osannut juuri ollenkaan Suomea, vaan sai Suomen kielen tukiopetusta muun opiskelunsa ohella. Tämä ei ollut kuitenkaan mitenkään tavatonta, sillä noin puolet ensimmäisistä suomalaisista lähetystyöntekijöistä oli suomenruotsalaisia. Oppilaat olivat syntyneet alempiin säätyihin, eivätkä opinnot olleet kaikille helppoja, mutta Botolf oli tunnollinen ja kuuliainen oppilas ja oppi lopulta Suomen kielen todella hyvin. Tämä käy ilmi hänen myöhemmin kotimaahan lähettämistään, kieliopillisesti lähes täydellisistä, suomenkielisistä kirjeistään. Kielellistä lahjakkuuta hänellä riitti muutenkin. Hänen kerrotaan osanneen elämänsä ehtoopuolella yli kymmentä kieltä.
Matka Afrikkaan
Björklund vihittiin lopulta opintojensa päätteeksi lähetyssaarnaajaksi vuonna 1868 Nikolain kirkossa, eli Helsingin nykyisessä tuomiokirkossa. Lähetyssaarnaajaksi vihkiminen antoi hänelle ja muille hänen kanssaan vihityille nuorille miehille täydet pappisoikeudet lähetyskentällä, mutta ei Suomessa. Juhannuksena samana vuonna nuoret lähetit matkasivat laivalla Saksan, Englannin ja Etelä-Afrikan kautta nykyisen Namibian alueelle. Pitkä matka Ambomaalle pysähdyksineen ja opintojaksoineen kesti kaiken kaikkiaan kaksi vuotta.
Lähetysseuran johtokunta asetti Björklundin ensimmäisen lähetystyöntekijöiden esimieheksi, kun ei kukaan muukaan läheteistä erottunut muita ansioituneempia. Hänen tehtäväkseen lankesi myös toimia taloudenhoitajana, sillä sekin risti oli jonkun läheteistä kannettava.
Vaimopulmia
Lähetyskentällä olot olivat karut sekä yksinkertaiset ja ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät kärsivät jopa nälkää. Ymmärrettävää siis on, että vaimoehdokkaitakaan ei nuorille lähettimiehille Ambomaalla ollut tungokseksi asti. Tuolloin oli tapana, että lähetystyöhön lähtevän miehen tuli mennä itse edeltä lähetyskentälle ja sen jälkeen lähetystyön johtokunta lähetti hänelle morsiammen seuraksi perästä, mikäli lähteneellä miehellä siis oli kihlattu valmiina.
Björklund oli ennen lähtöään Suomesta kosinut itseään vanhempaa Amanda Johanssonia, mutta kihlaus purkaui vuonna 1872, kun Amanda sai eräältä Ambomaalta palaavalta lähetiltä kuulla millaiset rasitukset häntä kentällä odottivat. Kihlauksen purkautuminen oli Björklundin kannalta jälkikäteen ajateltuna kenties onni onnettomuudessa, sillä välillä lähetit joutuivat odottamaan kihlattujaan luokseen vuosikaupalla. Tästä menettelystä surullisin esimerkki on Björklundin kollega Gustav Skoglund, joka odotti vaimoaan Suomesta saapuvaksi kymmenen vuotta. Morsiamen vihdoin saavuttua Skoglund kuoli vain muutaman viikon kuluttua askeettisen elämän riuduttamana.
Björklundille siunaantui onneksi kuitenkin hyvä ja uskollinen vaimo, Kitty Kleinschmidt, jonka kanssa hänet vihittiin vuonna 1873. Kitty oli lähetyssaarnaajan tytär, jonka sisko Frieda meni Martti Rautasen kanssa naimisiin. Lapsia Botolfille ja Kittylle syntyi kuusi, joista viisi saavutti aikuisiän.
Ambomaan arki
Kun ensimmäiset suomalaiset lähetit saapuivat Ambomaalle vuonna 1870, joukko päätettiin jakaa kahteen ryhmään, jotta Ambomaan useammasta kuningaskunnasta jo kaksi saisi heti lähetystyön alusta pitäen omat lähettinsä. Ensimmäinen ryhmä, johon Björklund kuului, jäi myöhemmin suomalaisen lähetystyön keskuspaikaksi muodostuneeseen Ondongan kuningaskuntaan. Toinen, johon mm. Martti Rautanen kuului, jatkoi matkaansa Uukuambin kuningaskuntaan.
Björklund kollegoineen aloitti lähetystyön rakentamalla itselleen talon. Myös koulutyö aloitettiin pikapuolin. Kaikki tuntui kuitenkin menevän pieleen: juuri rakennettua taloa oli jo seuraavana vuonna korjailtava mittavasti ja oppilaita ei koulunkäynti juuri kiinnostanut. Toimeentuloon liittyviä huolia ja töitä oli niin paljon, että varsinaiseen lähetystyöhön jäi vain vähän aikaa. Etäisyydet olivat pitkiä, liikkuminen paikasta paikkaan härkkävankkureilla tuskallisen hidasta. Myös päätöksenteko tärkeissäkin asioissa oli hankalaa, sillä lähetysseuran johtokunta oli pidättänyt itsellään oikeuden tehdä kaikki vähänkään suuremmat lähetystyötä koskevat päätökset ja linjaukset. Tämä aiheutti toistuvasti vaikeita tilanteita, kun nopeasti tarvittavia päätöksiä jouduttiin Ambomaalla odottamaan kuukausikaupalla Helsingistä, jossa ei edes kunnolla tunnettu kentällä vallitsevia olosuhteita.
Kun tarkastelee niitä vaivoja, jotka olivat ensimmäisten suomalaislähettien arkea, ei ole ihme, että useampi pioneeriläheteistä tympääntyi ja jätti lähetyskentän. Björklund kuitenkin pysyi uskollisena lupaukselleen, jonka oli nuorena antanut Jumalalle ja jäi lähetystyöhön niin pitkäksi aikaa kuin vain suinkin pystyi. Hänen ja muiden lähetystyöntekijöiden arki muodostui mm. jatkuvasta paikallisen kielen opiskelusta, Raamatun sekä virsien käännöstyöstä, saarnaamisesta ja köyhien auttamisesta erityisesti suurien nälänhätien aikana. Iso osa lähetystyöntekijöiden ajasta meni toki arkisissa askareissa ja oikukkaita heimokuninkaita lepytellessä, jotta lähetystyön työrauha saataisiin turvattua.
Alkuaikojen hankaluuksista huolimatta lähetystyö alkoi hitaasti tuottaa tulosta Ambomaalla. Ensimmäisissä jumalanpalveluksissa kävi Björklundin mukaan paikallisia noin 10-20 henkeä ja hänen palvelustyönsä loppuaikoina jo 100-150. Botolf Björklundin kohdalla kävi kuitenkin toteen Raamatun sana “Toinen kylvää, toinen korjaa” (Joh. 4:37). Näistä kylväjän osa jäi Björklundille, sillä ensimmäinen kastetuista paikallisista koostuva kristillinen seurakunta muodostui Ondongaan vasta Björklundin jätettyä Ambomaan.
Paluu Suomeen
Björklund perheineen joutui lopulta palaamaan Suomeen perheenpään jatkuvan sairastelun vuoksi vuonna 1887. Suomeen palattuaan Botolf Björklund ei saanut jakaa ehtoollista, kastaa tai suorittaa muitakaan Suomessa vain papille kuuluvia tehtäviä, joita hän oli menestykkäästi hoitanut vuosia lähetyskentällä, vaan toimi lähetysseuran palveluksessa erinäisissä matalapalkkaisissa tehtävissä kuolemaansa saakka vuonna 1902. Viiitoista vuotta hän piti lähetystilaisuuksia malarian murtaneen terveytensä niin salliessa, toimi johtokunnan sihteerinä, kirjoitti artikkeleita lähetyslehteen ja opetti kieliä lähetyskoulussa ja toimi aktiivisesti sen puolesta, että Suomen Lähetysseura sai avattua uuden työkentän Kiinaan.
Botolf Björklund on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin, jossa hän lepää vaimonsa Kittyn ja kahden lapsensa kanssa varsin vaatimattoman hautakiven alla. Hautakiven ovat kustantaneet heidän ystävänsä. Satunnaiselle ohikulkijalle hauta ei kerro, kuinka suurta vaivaa kestivät nämä uskossaan vahvat kristityt, jotta evankeliumin sanoma saavuttaisi Ambomaankin perimmäiset kolkat.
Kirjoittaja on Vantaan ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherra
Lähteet:
- Heininen, Simo: Afrikan kutsu, Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat, Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2024.
- Kilpeläinen, Irja: He lähtivät kauas – Piirteitä eräiden Ambomaan raivaajien elämästä, Suomen Lähetysseura, 1958.
- Peltola, Matti: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Suomen Lähetysseura, 1958.