”He lähtivät soitellen sotaan, mutta huomasivat pian, että siivet eivät kanna. Uusi lähetysseura teki useimmat aloittelijan virheet, mutta selviytyi niistä huolimatta. Tätä on pidetty osoituksena Jumalan suuresta armosta.” (Heininen, 210). Ihan konkreettisesti soitellen lähtivät sekä ensimmäiset työntekijät, että heitä soitellen lähettäneet lähetysseuran edustajat. Kukaan ei vielä tiennyt, kuinka haastaviin olosuhteisiin lähdettiin. Kotimaassa ei aina myöskään oltu kiinnostuneita näistä olosuhteista, vaan päätöksiä tehtiin työpöydän takaa. (Simo Heininen: Afrikan kutsu – Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat. Suomen kirkkohistoriallinen seura, Helsinki 2025)
Kolme tärkeää näkökulmaa lähetystyön kertomattomasta historiasta
Simo Heininen jatkaa tutkimushanketta, jossa aiemmin ovat ilmestyneet kokoelma Martti Rautasen kirjeistä saksalaiselle lähetysjohtaja Hahnille sekä hänen päiväkirjansa vuosilta 1868–1870. Tunnustan, että pidän Heinisen tiiviistä tyylistä ja tavasta kuljettaa sekä asioita että tarinoita. Aiemmin julkaistut Martti Rautasen joskus varsin poleemiset kirjoitukset valmistivat tämän kirjan sisältöön. Kirjan antama kuva Rautasesta on huomattavasti rauhallisempi, harkitsevampi ja viisaampi, kuin mitä noista kirjeistä ja päiväkirjoista olisi voinut kuvitella. Ei ihme, että hänestä tuli Namibiassa tehtävän lähetystyön kulmakivi ja esimerkki. Kirja nostaa esiin sellaisia tärkeitä tietoja työn ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, joista tutkimuspohjaisesti luen ensimmäistä kertaa: siirtomaavallan kosketus, vahva torjuva asenne naisten mahdollisuuksiin lähteä lähetystyöhön ja lähetystyöntekijöiden keskinäiset jännitteet, jopa riidat työalueella.
Rheinin lähetysjärjestön merkitys
Saksalaisen sisarjärjestön merkitys kirkkomme lähetystyön alkutaipaleella on varsin ratkaiseva. Tsaari kielsi vasta perustettua Suomen Lähetysseuraa tekemästä lähetystyötä Venäjällä, koska ortodoksinen kirkko hoiti suomensukuiset kansat. Niinpä etsittiin toisia mahdollisuuksia. Rheinin lähetysseura esitti kutsun tulla Lounais-Afrikkaan, heidän työalueensa pohjoispuolelle.
Sama sisarjärjestö koulutti myös kaksi ensimmäistä lähetystyöntekijäksi valmistunutta, nimittäin Alexander Malmströmin ja Karl Emanuel Jurvelinin. Malmströmin vihittiin lähetyssaarnaajaksi 1866 ja oli tarkoitus jäädä seuran palvelukseen. Eräiden erimielisyyksien takia hän pyysi saada siirtyä Suomen Lähetysseuran palvelukseen ja niinpä hänet lähetettiinkin Eteläiseen Afrikkaan odottamaan Suomessa perustetun lähetyskoulun valmistuneita. Jurvelin vihittiin 1867 ja hän puolestaan palasi Suomeen lähteäkseen muiden kanssa Ambomaalle.
Saksalaisen sisarjärjestön keskeinen henkilö kirkkomme lähetystyön kannalta oli Carl Hugo Hahn, joka toimi Lounais-Afrikan työn johtajana. Hän oli vieraillut Suomessa jo aiemmin ja esitti sittemmin kutsun työhön ambolaisten keskuuteen. Hahnista tuli Martti Rautasen luottohenkilö, jonka kanssa hän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa.
Saksalaiset työtoverit avustivat ja opastivat Suomesta saapuneita kielen ja kulttuurin tuntemiseen ja lopulta työn alkuun Namibian pohjoisosissa.
Ristivetoa työalueella
Martti Rautasen päiväkirjat matkasta Ambomaalle toi jo esiin erilaisia jännitteitä työtovereina lähetettyjen kesken. Afrikan kutsu kuvaa niitä enemmän, valottaen eri osapuolten näkemyksiä ja jännitteiden vaikutuksia. Kyse oli varmasti persoonallisuuksienkin eroavuuksista, mutta myös periaatteista, moraalista ja työntekemisen tavoista, joista kaikista vallitsi erimielisyyksiä. Yksi jännitteitä synnyttänyt asia oli lähetyssaarnaajien ja maallikkoveljien kesken jo lähetysseuran puolesta synnytetty kahden kerroksen ajattelu.
Suomalaiset olivat jaksoivat myös ahkerasti valittaa seuran johdolle toinen toistensa laiskuudesta tai huonoista tavoista. Näyttää siltä, että suomalaisten kokemattomuus ja tietämättömyys elämästä toisenlaisen kulttuurin ja elämänpiirin keskellä nosti esiin monia täyttymättömiä toiveita ja niiden myötä syntyneitä hankaluuksia. Paikallinen kuninkuus hallintomallina oli outo, samoin erilaiset siirtymäriitit, joita lähetystyöntekijät katsoivat karsastaen.
Poikkeuksena Heinisen kirja tuo esiin Rautasesta jonkinlaisen sisäsyntyisen kyvyn asettua toisten ja toisenlaisten tilanteeseen. Niinpä hän oli usein sovittelijan ja neuvottelijan paikalla. Vielä tärkeämpää lienee ollut kärsivällisyys, jolla hän suhtautui kuninkaitten oikkuihin. Tätä viisautta ja kärsivällisyyttä tarvittiin erityisesti silloin, kun saksalainen siirtomaavalta armeijan muodossa kolkutteli ovelle.
Siirtomaavallan kosketus
Saamme olla ylpeitä tavasta, jolla erityisesti Martti Rautanen luovi tilanteessa, jossa Saksan keisarikunta ulotti siirtomaavallan aivan Lounais-Afrikan pohjoisosiin, suomalaisten lähetystyöntekijöitten porteille. Tapa, jolla saksalaiset ottivat alueen ”haltuunsa”, on kuvaava koko siirtomaavalta ajatukselle. He saapuivat saksalaisen lähetystyön oikeuttamana huolehtimaan alueen turvallisuudesta, kuten he sen ilmaisivat.
Niin suomalaiset, kuin Rheinin lähetysseurankin työntekijät arvostelivat suojelualueen hallintoa ja sen kuvernöörejä. Hererot taivuteltiin sopimukseen, jossa saksalaisella kuvernöörillä oli valta alueen asioihin ja ennen kaikkea alueen luonnonrikkauksiin. Suomalainen Roiha kirjoittikin varsin selväsanaisesti oman näkemyksensä: ”Niin hyvä kuin tuo valkoisten valta näissä maissa yhdeltä puolelta olisikin, näyttää se kuitenkin toiselta puolelta, ainakin alussa saattavan näissä alkuasukkaissa suurta levottomuutta aikaan, sillä he näkyvät ainakin aavistavan, jos ei selvään ymmärtävän, että he siten ennemmin tai myöhemmin kadottavat vapautensa ja joutuvat tavallaan valkoisten orjiksi.” (s. 148) Tilanne johti myöhemmin 1904 hererojen kansannousuun ja kansanmurhaan. Tältä ambolaiset välttyivät ehkä suurelta osin Martti Rautasen neuvottelutaitojen ansiosta.
Naiset ja lähetystyö
Olen kasvanut tietoisena ensimmäisestä lähetyslääkäristä Selma Rauniosta ja hänen merkityksestään. Samalla olen pitänyt jotenkin itsestään selvänä sitä, että ensimmäiset lähetetyt olivat miehiä. Heininen kuitenkin paljastaa, että jo ensimmäiselle lähetyskurssille oli tarjolla naisia. Heitä ei kuitenkaan otettu vastaan vielä vähään aikaan, sillä lähetyskurssin rehtori ei nähnyt naisilla olevan edellytyksiä lähetystyöntekijäksi.
Heininen nostaakin näkyviin lähetyssaarnaajiksi lähettyjen puolisot. Heidän keskeisenä tehtävänään oli olla mahdollistamassa se, ettei miesten tarvinnut omassa kodissaan olla ”mies ja nainen samassa persoonassa” eli hoitaa muun ohessa siivousta, vaatehuoltoa ja ruoanlaittoa. Näistä huolehtimisen lisäksi nämä vaimot osoittivat monenlaista osaamista suhteessa paikalliseen väestöön, erityisesti naisten ja lasten elämään. Vaimoista oman lukunsa saa Ida Weikkolin, joka tuli ikään kuin jälkikäteen työalueelle ja pisti siellä tuulemaan: hän perusti lastenkodin ja hankki sille tarvikkeita ja kannatusta Suomesta. Ida oli myös aktiivinen kirjoittaja ja havainnoin ihmisten elämää omaehtoisesti. Suomeen tultuaan hän ”ilman miehensä ja johtokunnan lupaa” julkaisi kokemuksistaan kirjasen.
Tilanne muuttui nopeasti vuosituhannen vaihtuessa. Selma Raunion kanssa samoihin aikoihin lähti Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen ensimmäinen Japanin lähetystyöntekijä. Hän oli nainen, Namibiaan ensimmäisten mukana lähteneen Pietari Kurvisen tytär. Kurvinen puolusti naisten mahdollisuuksia ja kutsumusta lähetystyöhön. Myöhemmin hänen poikansa puolusti yhdistyksessä naisten pappeutta niin, että joutui syrjäytetyksi johtokunnasta.
Naislähetystyöntekijöistä on onneksi kirjoitettu muidenkin kuin Heinisen toimesta.
Kokonaisuuksia ja yksityiskohtia
Kirja muodostuu toisaalta teemoista, toisaalta lyhyistä henkilökuvauksista. Molemmat nivoutuvat hyvin yhteen. Teemojen kautta kokonaiskuva piirtyy paremmin, mutta henkilöhistoriat valottavat arkea, sen kamppailuja ja ihmisten välisiä suhteita.
Henkilöhistorioiden kautta kuvataan myös Namibian ulkopuolisia tapahtumia. Erityisesti lähetystyöntekijöiden vaikutus kotimaahan ja muutaman seikkailut Yhdysvalloissa enemmän ja vähemmän kirjavissa olosuhteissa. Yllättävän paljon näistä seikkailuista tihkui myös Suomeen ja täällä tehtäviin päätöksiin.
Kaikista tapahtumista ja henkilöistä on varmasti kerrottu aiemminkin, mutta en ole saanut tartutuksi lähetyshistorian paksuihin opuksiin. Siksi olen iloinen Heinisen kirjasta ja suosittelen sitä sukellukseksi kirkkomme lähetystyön varhaisvaiheisiin. Se houkuttanee lukemaan myös laajempia selvityksiä, tutkimuksia ja kuvauksia.
Kirjansa lopussa Heininen lupailee kirjottavansa vielä erillisen teoksen lähetystyöhön lähteneistä naisista. Sitä jään odottamaan.
Esittelut Simo Heinisen aiemmista, samaan tutkimussarjaan liittyvistä julkaisuista:
- Sydämellisin terveisin meiltä kaikilta sinulle ja rakkaillesi (Martti Rautasen kirjeet Carl Hugo Hahnille) – Lehteri 1.4.2019
- Simo Heininen: Matka Afrikkaan – Martti Rautasen päiväkirja 1868–1870 (Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 2021) – Lehteri 19.1.2022