Oman lapsen kuolema on suruista suurin. – Vaikka kipu on välillä kestämätöntä, ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä eteenpäin, sanoo tyttärensä menettänyt Terhi Ojala.
Valokuvassa hymyilee kaunis, nuori nainen – Ojalan kolmilapsisen perheen hartaasti odotettu kuopus, avoin ja rohkea oman tiensä kulkija.
Mimmi kuoli tapaturmaisesti kaksi vuotta sitten toukokuussa. Vain muutama viikko aikaisemmin Mimmi oli muuttanut uuteen omaan kotiin. Elämä haki vielä suuntaansa, mutta tulevaisuus oli toivoa täynnä. Mimmi oli kuollessaan 21-vuotias.
Kestämätöntä kipua
Terhi Ojalalle oman lapsen menettäminen on ollut pitkä ja kipeä tie pimeydestä pienin askelin takaisin valoon.
– Vaikka sydämestä on amputoitu palanen, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin, hän sanoo.
Matka on ollut äärettömän raskas. Kipu on ollut välillä kestämätöntä, jotakin sellaista, jota kukaan toinen ei osaa kuvitella.
– Alussa tuntui kuin minut oli heitetty mereen, kylmään ja pimeään, painot jaloissa ja käsissä. Tunsin vajoavani koko ajan alaspäin, en saanut henkeä, en nähnyt mitään.
Heti Mimmin kuoleman jälkeen Terhi Ojala hakeutui lääkäriin. Hänellä oli pakottava tarve varmistaa, että saa nukuttua.
– Tuntui, että sekoan, jos en pysty nukkumaan.
Ensimmäiset kuukaudet olivat pieniä muistikuvia sieltä täältä.
– Olo oli kummallinen, kun ei jaksanut tehdä mitään. Kaikki energia kului hengittämiseen. Suru teki niin kipeää, että itselle oli pakko takoa, että hengitä nyt.
– Jossakin kohtaa vajoaminen pysähtyi. Jostakin kaukaa näkyi yksi valonsäde, jota kohden halusin pyrkiä.
Suru mukana jokaisessa päivässä
Suru on läsnä jokaisessa päivässä. Mimmin tavarat ovat yhä omilla paikoillaan lapsuudenkodissa Kinkomaalla.
– En ole pystynyt hävittämään mitään, Terhi Ojala sanoo.
Toisena päivänä olo on parempi, toisena surullinen ja alakuloinen. Jatkuva ikävä kalvaa mieltä.
– Rankimpia ovat kaikki juhlapyhät, varsinkin äitienpäivä ja isänpäivä, jolloin Mimmi on syntynyt. Jonkinlaista joulua on ollut pakko viettää lapsenlasten vuoksi.
Pahimmillaan suru on tuntunut myös fyysisenä kipuna. Vasen olkapää oli vielä kahden vuoden jälkeen niin kipeä, että Terhin oli pakko mennä lääkäriin.
– Ajattelin, että suruni on olkapäässä, koska se on niin lähellä sydäntä. Onneksi kohtasin lääkärin, joka ymmärsi. Suru voi tuntua myös fyysisenä kipuna.
Terhi on kiitollinen kaikille niille läheisille, ystäville ja kollegoille, jotka ovat kannatelleet vaikeimpina aikoina. Heidän tukensa on ollut korvaamatonta. Ja onneksi on perhe: aviomies, kaksi jo aikuista lasta sekä lapsenlapset, Terhi Ojala huomauttaa.
– Mieheni Esan kanssa juttelemme Mimmistä päivittäin. On suuri lahja, että olemme pysyneet yhdessä.
Luonto on lohduttanut
Olohuoneen ikkunasta avautuu kaunis metsämaisema ja kun oikein tarkasti katsoo, voi mäntyjen välistä nähdä pilkahduksen Päijänteen rantaa. Luonto on ollut toipumisessa valtava voimavara. Samoin Mimmin Nestori-koira, jonka kanssa oli ja on yhä pakko lähteä liikkeelle.
– Luonto on ymmärtänyt ja auttanut. Olen saanut henkistä vahvuutta ja voimaa milloin auringonpaisteesta, tuulen henkäyksestä ja veden liikkeestä. Kun satoi, tuntui, että luontokin itki kanssani.
Tärkeää vertaistukea ovat tarjonneet KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n sekä nuoren lapsensa menettäneiden Facebook-ryhmät. Jyväskylän seurakunnan järjestämässä sururyhmässä saattoi jakaa asioita samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa.
– Ryhmien sisällä olen voinut purkaa asioita ja huomata, että muut ymmärtävät mistä minä puhun ja miltä minusta tuntuu.
Elämä on hetkissä
Mimmin kuoleman jälkeen Terhi Ojala on joutunut pohtimaan itseään uudelleen niin naisena, äitinä kuin ihmisenä.
– Toivon, että olen muuttunut hyvään suuntaan. Olen aikaisemminkin yrittänyt olla läsnä tässä hetkessä, mutta nyt arvostan hetkessä elämistä vielä enemmän. Elämän kunnioittaminen on lisääntynyt, mutta toisaalta en pelkää enää kuolemaakaan.
Vertaisryhmissä Terhi on huomannut, miten paljon on vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Oman surun keskellä ei tarvitse jäädä yksin.
– Olen oppinut tuntemaan kiitollisuutta, että minulla oli Mimmi 21 vuotta. Kaikki eivät ole saaneet pitää lastaan näinkään kauaa.
Jotain vanhasta minästä on tullut pikku hiljaa takaisin.
– Tänä keväänä huomasin ensimmäistä kertaa, että oli kiva lähteä kavereitten kanssa syömään.
Yksi pieni valonsäde kasvaa vähitellen suuremmaksi ja suuremmaksi.
– Haluan vahvasti kulkea siinä valossa ja löytää kaikesta hyvää ja positiivista.
Sydän on rikki
Terhi Ojala on monta kertaa miettinyt, mitä vastata, kun joku kysyy mitä kuuluu.
– En voi sanoa että voisin hyvin. Ehkä todeta, että paremmin kuin eilen tai viime kesänä. Voinko ikinä enää sanoa, että voin tosi hyvin. En voi, kun sydän on rikki.