Kiireestä voi opetella pois

Olli Hirvanen on yhdistänyt työn ja intohimon musiikkiin.

Kuvassa: Olli Hirvanen opiskeli Jyväskylän ammattikorkeakoulussa kitaransoiton opettajaksi ja Sibeliusakatemiassa musiikin maisteriksi. Opetustöitä saattoi tehdä jo opintojen ohessa. 

Olen Olli Hirvanen, 40. Asun perheeni kanssa Jyväskylässä kaupunkialueella, mutta kuitenkin luonnon lähellä. Rintamamiestalossa tekemistä riittää sisällä ja ulkona. Puuhailemme paljon pihalla kukkien, marjapensaiden ja omenapuiden keskellä.

Viisivuotiaana pääsin sellotunneille ja opettelin myös pianonsoittoa. Valitsin kuitenkin kitaran, ja sillä tiellä olen. Kavereiden kanssa laitettiin pystyyn oma rokkibändi jo siinä vaiheessa, kun emme kunnolla osanneet soittaa. Kitara on todella monipuolinen soitin.

Opetan päätyökseni kitaransoittoa Gradialla. Nuorimmat oppilaani ovat viisivuotiaita ja vanhimmat eläkeläisiä. Opetukseen ei ole olemassa yleispätevää tapaa tai taikatemppuja. Toinen oppii paremmin korvakuulolta, toinen alkaa lukea nuotteja.

Mielelläni kyselen opiskelijoiltani, millaista musiikkia he haluavat soittaa. Nuoret tuntevat monesti nykybändit ja uusimmat virtaukset paremmin kuin minä.

Ajoittain on tullut haalittua liikaa tehtäviä opetustyön oheen. Kokemus on opettanut pyrkimään kiireestä pois, koska rauhassa tekeminen on paras vaihtoehto. Kulttuurin ja taiteen parissa työn ja vapaa-ajan raja on häilyvä. Jos illalla soitan kotona kitaraa, onko se työtä?

Keikkailen muusikkona, ja olen mukana esimerkiksi The Hot Box -taideprojektissa. Se on kahdeksan kuution kokoinen, koottava ja siirrettävä esitystila, josta tuotamme suoria lähetyksiä nettiin. Kutsumme eri alojen esiintyjiä miettimään, mitä laatikon äärellä voisi tehdä ja missä.

Parhaillaan suunnittelen keikkoja ja valmistelen uutta levyä, jossa yhdistyvät musiikki ja runous. Levylle tulee mukaan myös säveltämäni soolokitarakappale. Kun oma konsertti lähestyy, paineet kasvavat, ja ne pitää jollakin tavalla purkaa.

Harrastan nykytanssia, lenkkeilen ja talvisin käyn avannossa. Tosin joka kerta veteen pulahtaessani mietin, että onko siinä mitään järkeä. Etenkin syyspimeällä avanto virkistää.

Meillä on kolme poikaa, vanhin 10- ja nuorin kuusivuotias, joten pienten lasten aika alkaa olla ohi. Nuorin opettelee juuri lukemaan, ja vanhin tietää lentokoneista jo uskomattoman paljon. Täytyy yrittää elää täysillä ja tallentaa muistiin ohikiitävät hetket.

Jaa artikkeli: