Laitetaan onnistumaan

Joonas Aarnio, 27, ojentaa kätensä, katsoo avoimesti kohti ja toivottaa tervetulleeksi. Hänen hymynsä ulottuu silmiin. Se on aito, välitön hymy. Hänellä on päässään tumma lippalakki ja yllään valkoinen t-paita – kuin kellä tahansa ikäisellään, urheilua läpi elämänsä harrastaneella ja seuranneella miehellä. Erottava tekijä on pyörätuoli, josta tuli kaksi vuotta sitten merkittävä osa Aarnion elämää, ja jota hän on viime aikoina oppinut käyttämään itse.

– On kiva, että pystyy käyttämään tätä manuaalista, eikä tarvitse enää kulkea sähköpyörätuolilla joka paikkaan, jyväskyläläinen Aarnio iloitsee.
Hän on selkäydinvammakuntoutuja. Aarnio lähti heinäkuussa 2024 kokeilemaan ystävänsä innostamana alamäkipyöräilyä Laajavuoreen. Viimeiseksi jääneeseen hyppyyn kertyi liikaa vauhtia, minkä tuolloin 25-vuotias Aarnio huomasi heti pyörän irrottua maasta. Hyppy kantoi liian pitkälle, hän laskeutui huonossa asennossa etupyörä edellä, paiskautui hallitsemattomasti ohjaustangon yli ja jäi makaamaan niille sijoilleen.

– Kaikki toimii, mutta mikään ei toimi kunnolla, Joonas Aarnio kuvailee tämänhetkistä toimintakykyään Jyväskylässä sijaitsevassa palvelutalossa.

– Jalat kantavat sen verran, että sängyn reunalta pystyy nousemaan ylös, ja muutaman kerran olen pystynyt siirtymään itsenäisesti pyörätuoliin, hän kertoo.

Hän syö ja juo itse, ja on pystynyt välillä voitelemaan esimerkiksi leivän. Edistysaskeleet voivat näyttää pieniltä, mutta ovat arjessa merkittäviä.

Aarnion uuden asunnon seinillä on bändijulisteita: Pink Floyd, Deaf Havana, Twenty One Pilots. Hän on opetellut tekemään musiikkia perkussiopadilla ja jalkapallon MM-turnausta hän muistelee lievän harmituksen vallassa, koska omat suosikit putosivat yksi kerrallaan jatkosta.

Aarnio elää mahdollisimman normaalia nuoren miehen elämää, mutta kuntoutus on kovaa työtä: hän käy säännöllisesti fysio- ja toimintaterapiassa sekä kuntosalilla.

– Alussa toiminnot palautuivat itsekseen, mutta nyt mikään ei enää palaudu ilman työtä, Aarnio kuvailee.

Kuntoutus vaatiikin myös mieleltä paljon. Edistyminen on hidasta ja keho tottelee komentoja vaihtelevasti. Samaan aikaan ”pää toimii”, kuten Aarnio asian muotoilee. On väistämätöntä, että muistikuvien, odotusten ja toiveiden muodostama yhtälö törmää päivittäiseen todellisuuteen välillä kipeästi.

Joskus Aarniota turhauttaa sekin, että hänessä ja vastaavasti vammautuneissa nähdään niin helposti pelkkä pyörätuoli tai vamma. Hänkin on sama ihminen kuin ennen vammautumistaan. Hänen päänsä on toiminut koko ajan ihan normaalisti. Onnettomuudessakaan Aarnio ei menettänyt tajuntaansa.

– Onnettomuudesta ei enää jaksaisi koko ajan puhua. Joskus sitä miettii, että tarvitseeko aina kysyä, mitä minulle on käynyt. Kuntoutus on kokopäiväinen työ, eiväthän ihmiset jaksa omista töistäänkään koko aikaa jauhaa, hän huomauttaa.

Turhautuminen on ymmärrettävää. Huomautus pysäyttää. Se saa palvelutaloon valokuvaajan kanssa höyrynneen kirjoittajan myös kyseenalaistamaan itsensä ja koko toimeksiannon mielekkyyden. Sillä vaikka tarkoitus on korostaa Aarnion tahtoa ja kykyä selviytyä, kuntoutua ja jakaa kokemuksiaan vertaistukena toisille, on tällaisessa lehtijutussa lopulta väistämättä kyse myös tirkistelystä. Ja siitä, että me ”tavalliset ihmiset” tahdomme nähdä vaikeasti vammautuneessa positiivisuutta ja valoa yksinkertaisesti siksi, että asia on helpompi kohdata niin. Elämän arvaamattomuuden, epäreiluuden ja särkymisherkkyyden äärelle joutuminen on helpompi käsitellä niin. On mukavampaa, kun vammautunut on hyvällä mielellä.

– On se totta, että välillä positiivisuus tulee tavallaan ulkopuolisten odotuksista. Sitä ajattelee, että muille on parempi, kun puhun positiivisesti, Aarnio myöntää.

Voi olla, että positiivisuus on elämänasenne tai valinta, kuten usein tavataan sanoa. Joonas Aarniota on helppo pitää positiivisuuden suurlähettiläänä: hän ei halua voivotella kohtalonsa epäreiluudella, koska siitä ei olisi mitään hyötyä. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Aarnio tekee Instagramiin videoita, joiden tarkoitus on tarjota tukea vertaisille ja auttaa toisaalta muita ymmärtämään vammautuneen arkea. Seuraajia hänen tilillään on yli 7 000. Kyseessä ei kuitenkaan ole yksisuuntainen tie, eikä kukaan pysy aina valoisana.

Somenäkyvyyden kautta hän saa itsekin vertaistukea. Aarniokin on käynyt syvällä.

– Ensimmäinen synkempi jakso oli ensimmäisenä jouluna, kun siirryin sairaalahoidosta ja kuntoutusyksiköstä Kyllöön osastolle odottamaan omaa kämppää. Se oli minulle ihan väärä ympäristö. Eikä tilannetta helpottanut palveluasumiseen siirtyminenkään – se on monille vaikea saranavaihe, kun sairaalakupla jää taakse, hän sanoo.

Syy on looginen: kuplassa on helppo uskoa oman, äkisti muuttuneen tilanteen väliaikaisuuteen, siihen, että kyllä tämä tästä ja kohta taas kävellään.

– Sitten kun sairaalasta tullaan kämpille, tulee tosi konkreettiseksi se, että ei selviä ilman apua oikein mistään, hän myöntää.

Synkimmillä hetkillä Aarnio kertoo olleensa toivoton. Elämässä ei ole näyttänyt olevan enää mitään järkeä. Nyt hän on ymmärtänyt, että noistakin tunteista on tärkeä puhua.

– Perheeltä ja kavereilta on tullut viestiä, että ei tarvitse aina olla positiivinen. Että saa sanoa, jos on vaikeaa. Ja olen minä sitä harjoitellut, olen opetellut sanoittamaan huonojakin fiiliksiä.

Tärkeintä on, ettei jää yksin. Aarnio kiittelee ystäviään vuolaasti siitä, miten luontevasti hänet on pidetty mukana porukassa onnettomuuden jälkeen.

– Oli yksikin pokeri-ilta, jona sanoin, että pelatkaa vain, minä katselen sivusta. Kavereiden vastaus oli, että totta kai tulet mukaan pelaamaan. Että laitetaan onnistumaan. Se kuvastaa heidän asennettaan.

Laitetaan onnistumaan. Sanapari tuntuu kuvaavan myös Aarniota itseään – tavoitteet vain ovat maltillisemmat kuin ihan alussa. Silloin hänen oli vielä vaikea ymmärtää, ettei vamma ole väliaikainen. Että toimintakyvyn rajoitukset ovat pysyviä niin kauan, kunnes toisin todistetaan.

– Kyllä minä joskus haluan vielä muuttaa ihan oikeasti omilleni. Mutta asiat tapahtuvat, kun on aika. Nyt paras on tämä, Joonas Aarnio sanoo.

Jaa artikkeli: