Kouvolassa asuva Anna Vuolasto, 78, muistaa lapsuudestaan Kaavilta, miten hän istui isän olkapäillä ja kuunteli, kun tämä luki ääneen Raamattua. Kirkkoon oli matkaa kolmekymmentä kilometriä, joten sinne mentiin hevoskärryillä harvemmin kuin usein.
Sodanjälkeisen sukupolven tie sivistykseen oli pitkä ja kivinen. Viisilehmäisiä tiloja oli harvassa ja koulut kaukana, joten Anna muiden mukana lähti matkalaukku kainalossa piikomaan Helsinkiin. Herrasväen perheessä hän oppi kodin- ja lastenhoitoa – sekä silakanperkuun.
Ehti Anna myöhemmin toki sivistymään useilla koulunpenkeillä ja valmistui vuonna 1964 Järvenpäässä diakoniksi, mutta kutsumuksen palo johdatti hänet yhteiskunnallisiin tehtäviin, muun muassa päihde- ja sosiaalityöhön.
Armon syvin olemus kirkastui Annalle Helsingin evankelisen kansankorkeakoulun apulaisjohtaja Anna Koskiniemen sielua hoitavissa miitingeissä. Armollista oli myös vapaus: Etsi se hengellinen koti missä itse viihdyt!
Armoa Anna on kokenut aina jumalanpalveluksissa, joissa saa tunnustaa uskon ohella omat virheet ja kuulla armonvakuutuksen. Yhteyden kokemus kantaa.
Rukouskouluksi Anna kutsuu sitä puolta vuotta, minkä hänen puolisonsa sairasti syöpää ennen kuolemaansa. Arvokas muisto jäi elämään, kun mies kerran katsoi makuuhuoneen ikkunasta ulos ja sanoi: ”Minun aikani on ohi”. Jokaisella on oma aikansa, ja ne päivät ovat Hänen kirjassaan jo ennen kuin on henkäystäkään eletty.
Vanhetessa asiat pelkistyvät, ja ajatusmaailma kiepsahtaa helposti nurjalle puolelle. Siksi syntisen luonnon kanssa joutuu aina kilvoittelemaan. Kun sydämestään kaiken tunnustaa, saa armon.
–Oikea opetuslapsena oleminen on sitä, että voi osoittaa Kristuksen rakkautta vähimmille veljille, jotka eivät aina täytä samaa mittaa. Armo kuuluu heille ja ennen kaikkea heille, Anna tiivistää Kallis hunajanpisara -vihkosen viisauksia.
Jaa artikkeli: