Viron kirkon tilanteesta sosiologin silmin

Sosiologi Liina Kilemit kirja kädessään.

Sosiologisessa tutkimuksessaan sosiologi Liina Kilemit tuo esiin muutamia syitä siihen, miksi lähetystyö on Virossa hidasta ja haastavaa. Hänen tohtorintutkimuksensa käsitteli teemaa “miksi minä olen kirkon jäsen”. Kilemit kirjoittaa seuraavassa pohdintojaan tutkimuksensa pohjalta.

Kristillisiin seurakuntiin liittyminen on tämän päivän Virossa harvinaista. Joskus liittyjän lähipiiri voi ihmetellä ja vierastaa tehtyä ratkaisua, erityisesti nuorten parissa. Neuvostovallan aikaisen ateistisen politiikan seurauksena kristillinen perinne ja lasten uskonnollinen kasvatus on valtaosassa perheitä katkennut. Jo useampi sukupolvi virolaisia on kasvanut saamatta lapsuuskodissaan minkäänlaista tietoa uskonnosta ja uskosta.

Mediassa ja internetin kommenttipalstoilla törmää siksi usein ennakkoluuloihin ja uskonnollisesta tietämättömyydestä johtuviin kirkon- ja kristinuskonvastaisiin asenteisiin. Samaan aikaan uskontomarkkinat pursuilevat uushenkisyyden tarjontaa. Uushenkisyyden ja esoteriikan näkemyksiä tulee usein vastaan myös valtavirtamedioissa, eikä niitä aina ymmärretä uskonnollisiksi. Tämän vuoksi monien on helpompi omaksua ne osaksi ajatusmaailmaansa samalla, kun kaikki kristinuskoon liittyvä halutaan torjua. Tämä tilanne panee evankeliumia kuuluttavan kirkon todellisen haasteen eteen.

Viron Kirkkojen Neuvoston vuonna 2015 teettämä kyselytutkimus ”Elämästä, uskosta ja uskonelämästä” paljasti, että kristittyinä itseään piti 25,8 % prosenttia virolaisista. Seurakuntiin kuuluvia virolaisia vastaajista oli vain 18,5 %, joista lähes 60 % oli luterilaisten seurakuntien jäseniä, 12,7 % ortodoksiseurakuntien ja loput monien pienempien tunnustuskuntien jäseniä. [Suom. huom. Luvut koskevat kansalaisuudeltaan virolaisia, suuren venäläisvähemmistön joukossa luvut ovat hieman suurempia ja valtaosa kristityiksi itseään pitävistä identifioituu ortodoksiksi.] 42 % virolaisista ajattelee, että ”suhteeni Jumalaan on hyvin henkilökohtainen, eikä se tarvitse kirkon tukea”, ja 50 % vastasi myöntävästi väitteeseen ”en kuulu mihinkään uskontoon tai kirkkoon, sillä minulla on oma uskoni”.

Sama tutkimus näyttää, että 55,6 % virolaisista ei ole saanut lapsuuskodissaan minkäänlaista uskonnollista tietoa, mikä paljastaa Viron uskonnollisen perinteen katkeamisen syvyyden. Mainittu luku on parantunut virolaisten keskuudessa viime vuosikymmenten aikana, mutta on edelleen huolestuttavan alhainen. Erityisesti luterilaisessa kirkossa kristillisen perinteen siirtymisen trendi näyttää negatiiviselta: vuosien 2000 ja 2011 väestönlaskennat osoittavat, että vanhemmat uskovat sukupolvet vähenevät vauhdilla ja nuorissa sukupolvissa kasvu on hyvin heikkoa.

Tutkimukset paljastavat myös, että vaikka virolaiset ovat historiansa vuoksi vieraantuneet kristillisestä kirkosta, eivät he suinkaan ole uskonnollisuudelle vähemmän avoimia kuin muut kansat: virolaisten joukossa kukoistavat kaikki mahdolliset kirkkojen ulkopuoliset uskonnollisuuden muodot kuten yksilökeskeinen uskonnollisuus (”minulla on oma uskoni”) sekä erilaiset uushenkisyydestä peräisin olevat opit ja käytännöt. Julkisessa keskustelussa ja mediassa on runsaasti esillä juuri nuo uskonnollisuuden suunnat ja kristillinen tiedotus isolta osin loistaa poissaolollaan. Siksi voimme olettaa, ettei tieto kristinuskosta tavoita uskonnollisesti etsiviä ihmisiä tai tavoittaa heistä vain pienen osan. Samaan aikaan etsijöiden joukko on melko suuri – em. tutkimuksen mukaan jopa 30 % (!) virolaisista vastasi: ”en pidä itseäni uskovaisena, mutta minua kiinnostavat kovasti erilaiset uskonnot, meditaatio, henkinen etsintä ja hengelliset harjoitukset”.

Kaikki edellä kerrottu osoittaa, kuinka laajan haasteen edessä olemme halutessamme viedä kristillisen sanoman ihmisille ja näyttää, että paljon siitä, mitä ihmiset tänään etsivät itseluodusta uskosta ja uushenkisyydestä, löytyy myös kristinuskosta – joka tarjoaa vielä enemmän ja parempaakin. Ihmiset eivät todennäköisesti vain tiedä sitä. Valtaosa Viron asukkaista suhtautuu luterilaiseen kirkkoon periaatteessa positiivisesti, mutta kosketuspisteet puuttuvat. Tämän ongelman voittaminen ei ole helppoa, ja se vaatii paljon aikaa, kärsivällisyyttä, ammattilaisia sekä materiaalisia resursseja.


Viron kirkon Lähetyskeskuksen johtaja Leevi Reinaru on kirjoittanut keskuksen toiminnasta ja Viron kirkon tilanteesta. Sen voit lukea tästä: Terveisiä Virosta

Jaa artikkeli: