Katolinen kirkko on viimeistään viime paavin valinnan yhteydessä näyttäytynyt maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Se lienee Euroopan vanhin yhtäjaksoisesti toiminut instituutio, jolla on varsin paljon uskonnollista, kulttuurista ja yhteiskunnallista valtaa – toki alueesta riippuen. Mitä me luterilaiseksi kasvatetut oikein tiedämme tästä kirkosta, vainko huhupuheita ja lööppitietoa? Esittelen tässä Petra Kuivalan, Mikko Ketolan ja Jyri Komulaisen toimittamaa kirjaa Roomasta maailman ääriin – Globaali katolisuus (Gaudeamus 2025). Itseäni kirja puhutteli monella tapaa.
Kirjan toimittaneilla Ketola, Komulainen ja Kuivala on yhteisesti erinomaiset lähtökohdat toimitustyölleen. Jokainen on omalta osaltaan paneutunut katolisen kirkon historiaan, mutta vielä enemmän nykyaikaa. Heidän lisäkseen artikkelien kirjoittajat ovat kukin saaneet kirjoittaa omasta erityisalastaan käsin ja se näkyy hyvin lopputuloksessa. Itse löysin monta sellaista puolta katolisesta kirkosta, jota en ole aiemmin hahmottanut.
Kirja jakautuu neljään päälukuun: I Rooman piispa globaalin katolisuuden symbolina, joka tuo erityisesti paavin vaalin ja Franciscuksen perinnön kautta näkyviin, ettei kyse ole vain symbolista, vaan tehtävästä, jossa käsin voi aidosti vaikuttaa. II Ylirajallinen katolisuus valottaa kirkon ekumeenista ajattelua ja toimintaa, mutta myös kirkon sisällä toimivien virtausten merkitystä katolista kirkkoa laajemmin. III Esimerkkejä monimuotoisesta katolisuudesta oli etukäteen itselleni odotetuin luku, enkä pettynyt. Tässä jaksossa korostui katolisen kirkon moninaisuus, mikä ei sinänsä yllätä, kun kyse on yli miljardin jäsenen yhteisöstä, joka levittäytyy kaikille mantereille ja lukuisten kulttuurien keskelle. IV Ajankohtaisia aiheita ja kirkon kohtalon kysymyksiä herätti ensin ajatuksen, että tarvittiinko tätä. Kirjoitukset ovat kuitenkin niin analyyttisia ja kiihkottomia, että ne välittävät tärkeää tietoa asioista, jotka helposti jäävät vain lööppien tai Hollywoodin varaan. Jo tässä kohtaa totean, että suosittelen kirjaa lämpimästi.
Ei ole helppoa olla paavi
”On tärkeää huomata, että Franciscusta arvostelevat paitsi hänen ajamiaan uudistuksia vastustaneet myös niiden mittakaavaan pettyneet.” (Kuivala, s. 34) Paavi Franciscus herätti monet huomaamaan, että paavin ajattelulla, teologialla ja toimilla on merkitystä laajemminkin kuin vain oman kirkkonsa kannalta. Franciscus loi omalla esimerkillään sellaista missionaarisuutta, että se on pistänyt monet muutkin – erityisesti valta-asemassa olevat – kirkot miettimään omaa toimintaansa. Samalla hänen persoonansa ja siihen kohdistuneen innostuksen ja toisaalta hyökkäykset tuovat näkyviin kirkon moninaisuutta. Tämä tuli vastaan myös niissä etukäteisarvioissa, joissa pohdittiin uuden paavin valintaa: tulisiko hän jatkamaan Franciscuksen linjaa vai peräti romuttamaan sen. Tähän mennessä kuullun pohjalta näyttää lupaavalta (jatkumo), mutta tulevaisuus sen paljastaa.
Katolinen eli maailmanlaaja kirkko
Vatikaanin ääntä tarkkaillaan erityisesti niissä maissa, joissa kirkolla on vahva asema. Onhan paavin lausumilla tai muilla opetusviran haltijoiden kannanotoilla suora kosketus ihmisten arkeen. Katolisen kirkon ääni tärkeää ottaa vähintäänkin huomioon laajemminkin ainakin ekumeenisissa yhteyksissä tai etiikkaa koskevissa asioissa. Äänen huomioiminen ei automaattisesti tarkoita sen tottelemista, mutta ilman keskusteluyhteyttä menetämme valtavan pääoman.
”Teologiseksi avainkysymykseksi Vatikaanin II konsiilissa muodostui, millä tavalla teologisesti ymmärretty universaali kirkko, jonka kautta ihminen pelastuu, suhteutuu kirkkoon konkreettisesti ajassa ja paikassa olevana todellisuutena.” (Hietamäki, s. 65) Selvää on se, että kaikista jäsenistä ei ole ymmärtämään, saati seuraamaan dogmatiikasta johdettavia opinlauseita. Niinpä on pakko kysyä, kuinka se elämä, jota ihmiset elävät kirkon helmoissa suhtautuu niihin lauselmiin, joita Vatikaanista esitetään. Vatikaanin II konsiilin merkitystä ja ihmisten arkea pohditaan useissakin kirjan artikkeleissa. Voiko kirkon opetus olla tukemassa ihmisten elämää siinä kulttuurissa ja niiden perinteiden mukaan, joihin he ovat kasvaneet? Tämä ei ole vain katolisen kirkon, vaan kaikkien kysymys.
Säröjä kauniissa kuvassa
Roomasta maailman ääriin ei ole vain myötäkarvainen kiiltokuva. Tämä tulee esiin erityisesti kirjan neljännessä osassa, mutta jo toisen luvun kirjoitukset painavat jalat tukevasti maahan.
Vapautuksen teologia on merkittävä voima, jolla on ollut yhteiskunnallista vaikutusta. Silti se ei ole saanut edes paavi Franciscuksen kirjoituksissa juurikaan tilaa, feministiteologiasta puhumattakaan. Monet vapautuksen teologit ovat joutuneet kärsimään rohkeudestaan olla uudelleen ajattelemassa profeetallisuutta ja kirkon roolia ihmisten elämässä. Silti ”(J)uuri kirkollisten perusyhteisöjen ja vapautuksen teologien mukanaolo demokratiapyrkimyksissä ja sotilasvallan vastustamisessa antoivat tälle liikehdinnälle marxilaisuudesta ja perinteisestä vasemmistosta poikkeavan vaihtoehtoisen kielen ja ideologisen kehikon”. (Vuola, s. 79)
Vapautuksen teologiasta ja sen perillisissä eri puolilla maailmaa, meillä on jatkuvasti opittavaa. Useinkin taidamme – jälleen kerran – tietää liian vähän oikeita asioita näistä liikkeistä ja liian paljon pitäytyä (vääriin) mielikuviin.
Vera La Mela kuvaa rikasta ja monipuolista kirkon sisäistä liikehdintää, joka antaa tilaa erityisesti maallikoiden tarpeille. Tässä kirjoituksessa oli itselleni eniten uutta tietoa. Samalla jäin pohtimaan, että omasta kirkostamme en löydä samanlaisia liikkeitä, lukuun ottamatta herätysliikkeitä. Kenties senkaltaiset ilmiöt, kuin Naisten Pankki tai ilmastonmuutokseen liittyvä liikehdintä omalta osaltaan täyttävät tätä vajetta.
Välskärin kertomuksista karkeille pinnoille
Katolisen kirkon monimuotoisuutta ja tämän monimuotoisuuden syvää teologista viisautta avaa hyvin kirjan kolmas luku. Komulaisen artikkelista poimin kaksi näkökulmaa. Ensimmäinen on uskontodialogin hitaan historian. Usein, etenkin protestanttisissa kirkoissa uskontodialogi nähtiin pitkään vain lähetystyön välineenä. Ajatuksena oli, että heittäytymällä dialogiin toisin uskovien kanssa, on mahdollista antaa todistus Kristuksesta ja sitä kautta saada keskustelukumppani ottamaan tuo sanoman vastaan. Käytännössä kyse ei siis ollutkaan dialogista, vaan tavoitteellisesta vaikuttamista, jolla oli dialogin muoto.
Nykyisin dialogisuus ymmärretään vastavuoroiseksi, avoimeksi ja monella tapaa myös rohkeaksi tavaksi oppia ymmärtämään elämää, Jumalaa ja uskoa. Katolinen kirkko on tästä kehityksestä hyvä esimerkki. ”Kun kristillistä läsnäoloa edustava katolinen pappi sekoittuu ja uppoaa Varanasin väkijoukkoihin, Vagneux´n mukaan pappi jatkaa Kristuksessa tapahtunutta jumaluuden inkarnaatiota ihmisyyteen.” (Komulainen, s. 115). Tämä esimerkki Intiassa vaikuttaneesta lähetystyöntekijästä on ehkä äärimmäinen, mutta pitää sisällään vahvan näkökulman. Asettumalla dialogiin – sekä puheissaan että elämässään – kristitty asettaa itsensä alttiiksi sille, että hän itsekin muuttuu. Uskon Kristukseen ei tarvitse ohentua eikä väljähtyä, mutta läsnäolevan dialogin kautta voi toteutua sellaista uskon todeksi tulemista, johon Jeesuksen oma esimerkki meitä kutsuu.
Samasta teemasta kertoo mielestäni myös Helteen artikkeli, joka rakentuu filippiiniläisen papin Daniel Pilarion ajatteluun. Keskeinen kysymys on, millä tavalla teologia ja ihmisten jokapäiväinen elämä suhtautuvat toisiinsa? Pilario on kehittänyt omaa teologiaansa ns. kaatopaikkaseurakunnan keskellä. Kyse on noin 140 000 ihmisen yhteisöstä, jotka elävät entisen kaatopaikan päälle syntyneellä asuinalueella. Pilarion väitöskirjan otsikossa viitataan elämän karkeaan maaperään:
”Pilarion teologisessa ajattelussa karkea maaperä viittaa ihmisten päivittäiseen elämään. Myös akateemisessa teologiassa tulee olla kosketuspintaa tähän ihmisten jokapäiväiseen elämään. Mikäli näin ei ole, teologia jää omaksi suljetuksi alueekseen, jonka ymmärrettävyys ja merkittävyys sen itsensä ulkopuolella on vähäinen. Tuloksena on sulkeutunutta teologiaa ja sulkeutunut kirkko.” (Helle, s. 124).
Helle sukeltaa suoraan kontekstuaalisuuden ytimeen: vain sellainen evankeliumi voidaan ottaa vastaan, joka välitetään niillä sanoilla ja symboleilla, jotka ovat vastaanottajalle ymmärrettäviä. Kirjoituksensa lopussa hän vielä muistuttaa: ”[I]hmisten seurassa on otettava kengät jalasta tai muutoin tulee tallanneeksi ihmisten unelmia ja toiveita. Tai vielä vakavammin: voi unohtaa, että Jumala on ollut heidän keskellään jo ennen kuin itse tulimme sinne.” (Helle, 131.
Kolmannen luvun artikkeleista eniten uutta tietoa itselleni tarjoisivat Petra Kuivala ja Minna Opas. Kuivalan kirjoituksen keskiössä on pohdinta kansanhurskauden sekä virallisen opin ja liturgian suhteesta. Kuubassa vaikuttaa vanhoja perinteitä, jotka helposti sekoittuvat ihmisten käytännön elämässä ja hengellisyydessä kristillisiin oppeihin (tai toisinpäin!). Tässä tilanteessa kirkko käy tasapainottelua opin ja elämän suhteen.
Opas puolestaan kuvaa hyvin niitä haasteita, joita kristillisillä kirkoilla on ollut ja yhä on suhteessa alkuperäiskansojen elämään ja perinteisiin. Liian paljon hyvää ymmärrystä luonnosta ja ihmisten suhteesta siihen on menetetty, kun kristillisyyden nimissä on raastettu ihmiset irti omista juuristaan. Katolinen kirkko on kuitenkin käynyt tärkeää dialogia Amazonin alueen ihmisten kanssa ja oppii pikku hiljaa luottamaan myös ihmisten ymmärrykseen ja taitoon soveltaa uskoa.
Tärkeä muistutus tulee Ketolan kirjoituksessa omassa maassamme vaikuttavasta katolisesta kirkosta. Topeliuksen Välskärin kertomukset yhtenä tekijänä vaikutti pitkään mielikuviimme katolisuudesta. Onneksi tässä suhteessa on päästy eteenpäin ja voimme iloita keskellämme elävästä pienestä katolisten joukosta.
Maailman ääret ovat sittenkin lähellä
Viimeinen luku käsittelee niin sanottuja vaikeita aiheita. Aiheet ovat olleet ja yhä ovat vaikeita siksi, että niihin sisältyy niin paljon vaikenemista, ihmisten ohittamista ja suoranaista salailua. Katolisen kirkon – kuten kaikkien kirkkojen – tulevaisuuden yksi ratkaiseva kysymys lieneekin se, kuin avoimesti uskallamme yhteisönä kohdata omat varjomme. Katolisen kirkon hyväksikäyttö skandaali nousi useimpien tietoisuuteen käsittämättömänä vyyhtenä, johon tuntui olevan sotkeutunut tavalla tai toisella kirkon hierarkian kaikki portaat. Suuri, historiallisesti parituhatvuotinen kirkko on oivallinen maali myös erilaisille salaliittoteorioille. Yhdessä nämä – totuuksineen ja harhaisine näkyineen – voivat herättää vastenmielisyyttä ja suoranaista pelkoa. Silti ilmiöt koskettavat enimmäkseen tavallisia ihmisiä. Silloin, kun varjot satuttavat, on asioihin puututtava myös näiden tavallisten vuoksi, inhimillisyyden ja suojelun vuoksi. Harhaiset kuvitelmat puolestaan voi jättää omaan arvoonsa. Paitsi että niillä pahimmillaan on poliittisia ja taloudellisia vaikutuksia ja silloin niihinkin on tartuttava.
Kyse on jatkuvasti paitsi Jumalasta ja kirkosta, myös ihmisten arjesta – maailman ääret ovat kaikkialla. Ihminen tarttuu joka tapauksessa niihin uskon piirteisiin ja ilmaisuihin, jotka tuntuvat läheisiltä. Jeesuksen äiti Marian merkitys kuvaa tätä hyvin. Maria on miljoonille katolisille – ja toki viimeisten vuosikymmenten aikana monille muillekin kristityille – tärkeä hahmo, jonka elämää ja sanoja tutkitaan. Niistä ammennetaan vastavoimaa paitsi arjen haasteisiin, myös vastustettaessa vääristyneitä käytänteitä ja teologisia itsestäänselvyyksiä.
Pisteiden huomaamisesta linjojen näkemiseen
Kirjan viimeinen luku ennen epilogia sisältää mielenkiintoista pohdintaa katolisen kirkon tulevaisuudesta. Penttinen katsoo asioita sisältäpäin ja tekee mielenkiintoisia havaintoja toisaalta paavi Franciscuksen vaikutuksesta, myös siitä pitkästä linjasta, jota Vatikaanin II konsiili merkitsee. Itse asiassa hän on vakuuttunut siitä, että kirkossa on meneillään pitkän jatkumon muutos, jota ei niin vain pysäytetä, vaikka joskus siltä näyttääkin.
Penttisen osuus herättää kysymyksen koko kirjoittajakaartista: miksi katolisesta kirkosta suomalaisen kirjan on kirjoittanut joukko, joka on pääasiassa luterilaisia? Tähän on varmasti useitakin syitä, joista yksi lienee se, että maassamme on paljonkin aiheita, joista akateemista tutkimusta on tehnyt vain pieni joukko, jotka tässä tapauksessa nyt vain sattuvat olemaan luterilaisia. Mielestäni tämä ei vähennä kirjan arvoa. Ehkä tätä kautta ilmiöt tulevat jopa paremmin ymmärrettäväksi luterilaisuuden kyllästämässä ympäristössä.
Kirjan lukemisen voisi aloittaa myös Komulaisen kirjoittamasta epilogista. Se on oikeastaan yleisesitys kirjan nostamista linjoista, mutta omalla tavallaan laajentaa niiden merkitystä. Marian merkitys, suhde alkuperäiskansoihin tai kirkon missionaarisuuden toteuttaminen kaduilla ja kujilla eivät ole yksittäisiä pisteitä katolisen kirkon elämässä. Ne näyttäytyvät uudistuksia tuottavilta juonteilta, joiden loppupäätä ei vielä näy. Tämä on tärkeää muistaa, ettemme sorru katsomaan laajaa katolisten yhteisöä vain jonkin ilmiön silmälaseilla.
Kirjan luettuani oma kysymykseni on, mitä kaikkea meidän tulisikaan huomata oman luterilaisen kirkkomme kehityslinjoissa?
Jaa artikkeli: