Suomen lähetysneuvosto (SLN) julkaisee vuosittain tilaston jäsenjärjestöjensä lähettämien lähetystyöntekijöiden määristä. Jäsenjärjestöjä on 31 ja ne edustavat eri tunnustuskuntia. Tilaston mukaan 18 järjestöistä lähettää omia työntekijöitä lähetystyöhön. Kansainvälisesti lähetystyöntekijöitten määrät ovat kasvaneet. Globaalista etelästä ja Aasiasta lähetetään enenevässä määrin työhön naapuri- ja länsimaihin. Suomesta käsin lähtevien määrä on ollut laskemassa käytännössä koko 2000-luvun, mikä on herättänyt huolta lähetystyön asemasta seurakunnissamme. Miten tätä kehitystä voi tulkita erityisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kohdalla?
Suomen lähetysneuvoston tiedotteessa korostetaan laskevaa kehityslinjaa. Tiedotteessa todetaan jopa, että lähettien määrän muutos näyttää korreloivan hyvin vahvasti kristillisen kirkon terveyden ja elinvoimaisuuden kanssa. Oman kirkkomme lähetyksen peruslinjauksessa Yhteinen todistus 2023 todetaankin: Kirkon on perustehtävä eli missio on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakuntaa. Kaiken kirkon toiminnan tulee olla missionaarista. Voiko siis lähetystyöntekijätilastosta tehdä johtopäätöstä kirkon terveydestä ja elinvoimaisuudesta? Ei ehkä kuitenkaan.
Lähetystyön tekemisen tavat ja kumppanuus
Lähetystyöhön liittyvät muutokset ovat vahvistunee 60-luvulta lähtien. Globaalin etelän valtioiden itsenäistyminen herätti kysymyksiä saman alueen kirkkojen itsenäisyydestä. Monie kirkkojen kohdalla taloudellinen riippuvuus muista kirkoista tai niiden lähetysjärjestöistä on yhä ongelma. Tämän rinnalla keskusteluun on noussut myös teologinen ja hengellinen riippuvuus. Dekolonisaatio valtioitten osalta on kenties päättynyt, mutta yhä kolonisaation vaikutukset tuntuvat monikerroksisesti sekä valtioitten että kirkkojen välisissä suhteissa.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyön osalta olemme nähneet ja iloinneet siitä, miten osa kumppanuuskirkoistamme ovat kasvaneet sekä jäsenmäärältään meidän ohitsemme että taloudellisesti, hengellisesti sekä teologisestikin meistä riippumattomiksi. Tätä on edesauttanut se, että näillä kirkoilla on myös muita kumppanuuksia: ne voivat jopa valikoida, kenen puoleen kääntyvät silloin, kun tarvitsevat tukea.
Näiden kehityslinjojen yhtenä puolena on jo pitkään ollut se, että me emme voi yksin päättää, kuinka monia tai minkälaisiin tehtäviin lähetämme lähetystyöntekijöitä. Ruohonjuuritason tehtävät – kuten evankeliointi tai kristinuskon perusteiden opettaminen – ovat monin paikoin siirtyneet paikallisten kirkkojen ja seurakuntien vastuulle. Meiltä kaivataan asiantuntijoita, konsultteja tai kouluttajia.
Lähetysresurssien kohdentamisesta
Viime vuosina on ollut kaksi tekijää, jotka suoraan ovat vaikuttaneet käytettävissä oleviin resursseihin. Koronapandemia ja osittain sen seurauksena, mutta muutenkin maailmantaloudessa on ollut epävakautta, jopa arvaamattomuutta. Kaiken lisäksi kehitysyhteistyömäärärahoja on leikattu. Tämä on näkynyt selkeästi lähetystyöhön palkattujen määrissä, vieläpä niin, että eniten lähettävillä pudotus on ollut suurinta. Järjestöjen talous on ollut tiukoilla, vaikka esimerkiksi Kirkkohallitus antoi ylimääräistä tukea koronan tuomaan vajeeseen.
Lähetystyötekijöitten määrän ohessa on syytä seurata myös lähetystyöhön käytettyjä muita resursseja. Näistä talousvarat ovat merkittävin. Tässä suhteessa on myös tapahtunut jonkin verran laskua, muttei mitenkään merkittävästi, kun ottaa huomioon muun talouskehityksen.
Lähetysjärjestöjen puolelta on muistutettu, että niiden kautta kulkevilla varoilla palkataan jatkuvasti enenevässä määrin paikallisia työntekijöitä. Kirkot saavat siis suoraa toimintatukea, jota ne voivat käyttää juuri siihen ruohonjuuritason työhön, johon eivät enää kaipaa ulkopuolisia tekijöitä. Tämä kuvaa myös kumppaneiden työssä tapahtuvia muutoksia. Samalla, kun kirkot kasvavat, niillä on usein pulaa osaavista vapaaehtoisista ja palkatuista työntekijöistä. Vapaaehtoisia ne osaavat rekrytoida usein paremmin kuin me, mutta työntekijöiden kouluttamiseen ja valmentamiseen ne kaipaavat sekä oppilaitoksia että asiantuntijoita. Kaikkien kirkkojen kotimaassa ei myöskään ole oppilaitoksia, jolloin esim. pappeja joudutaan lähettämään ulkomaille koulutukseen. Sekään ei ole ihan halpaa, vaikka koulutus tapahtuisikin omalla mantereella.
Mielenkiintoinen yksityiskohta SLN:n tilastokatsauksessa on tieto siitä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyöntekijät sijoittuvat suurelta osin ns. 10/40 ikkunan alueelle – jopa runsaat 65 %. Kyse on sosioekonomisesti maailman köyhimmistä osista ja samalla alueista, joissa mahdollisuus kuulla evankeliumia on vähäistä. Kun tähän lisää vielä Kirkon Ulkomaanavun työn maailman hauraimmissa valtioissa, on syytä olla ylpeä siitä, että panostukset näyttävät suuntautuvan varsin oikein.
Entä kirkon elinvoimaisuus?
En mittaisi kirkon terveyttä ja elinvoimaisuutta pelkästään lähetystyöntekijöiden määrällä. Kysymys on ehkä sittenkin siitä, elääkö seurakunta missionaarisesti omalla alueellaan, vai jäämmekö omien seinien sisälle.
Kirkkomme jäsenmäärä on kieltämättä vähentynyt sekä reaalisesti että suhteellisesti vuosikymmen vuosikymmeneltä. Tämä on kulkenut linjassa sen kulttuurisen muutoksen kanssa, jossa yhä harvempi sitoutuu instituutioihin. Instituutioiden arvojen kanssa voidaan olla samaa mieltä, mutta itse instituutiot eivät vedä puoleensa.
Tähän liittyy myös se kehitys, jossa suhde uskomiseen ja erityisesti uskontoon muuttuu. Yhä harvempi selittää uskonnollisesti elämäänsä ja sen tapahtumiin liittyviä asioita eivätkä ole edes kiinnostuneita senkaltaisista tulkinoista. Sen sijaan kysellään, miten usko vaikuttaa arjessa ja sen valinnoissa. Tuottaako usko hyvää ja merkityksellistä elämää?
Yhteisissä keskusteluissa ja päätöksenteossa pelkästään uskoon tai Jumalaan vetoaminen on mielekästä vain sisäpiirissä, uskonyhteisön omien kesken. Missionaarisina toimijoina meidän on opittava perustelemaan asioita tavoilla, jotka eivät edellytä raamatuntuntemusta tai uskosta nousevaa luottamusta tuonpuoleiseen. Opettelemalla tällaista kielipeliä, meille tarjoutuu mahdollisuuksia vaikuttaa yhteisiin asioihin – jopa politiikkaan olematta puoluepoliittisia – ja joskus myös tilaisuuksia siihen, että kerromme, mitä usko meille merkitsee eri ilmiöiden kohdalla. Jotain on tehty myös oikein, sillä ilahduttavan moni kirkkoon kuulumatonkin luottaa yhä kirkon diakoniaan ja kansainväliseen työhön.
Lopuksi
Enemmän kuin lähetystyöntekijöiden määrästä, olen huolissani lähetystyöhön ja kirkon kansainväliseen vastuuseen liittyvästä osaamisesta seurakunnissamme. Toiseksi huolettavat näihin liittyvät asenteet.
Poliittinen ilmapiiri on muuttunut selkeästi sisäänpäin kääntyneeksi. Tähän otetaan valitettavasti mallia muualta maailmasta, vaikka Suomi on perinteisesti ollut puhumassa yhteisen vastuun puolesta. Kirkkojen on maassamme syytä pitää tässä asiassa kynttilää reilusti korkealla. Omaa esimerkkiä voimme näyttää panostuksilla, joita kohdennamme maailmanlaajan Kristuksen kirkon toimintaan. Jo kuusikymmentäluvulla kirkolliskokouksessa viitattiin silloiseen prosenttikeräykseen ja todettiin, että jos omat seurakuntamme eivät liity siihen käytännön toimilla, emme voi myöskään vedota kansalaisiin yleisissä keskusteluissa tai valtiovaltaan kehitysyhteistyömäärärahojen korottamiseksi.
Iloitsenkin evankelis-luterilaisten piispojen suosituksesta osoittaa verotuloista kolme prosenttia lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan. Se on tuntuva korotus nykyiseen noin kahden prosenttin keskiarvoon. Siinä on myös perusteltu tavoite seurakunnille tehdä suunnitelmia tulevaisuus silmälläpitäen.
Osaamisen suhteen huoli nousee siitä, että yhä harvemmassa seurakunnassa on henkilöitä, joiden työnkuvaan kuuluu kansainvälinen vastuu. Vuoden 2024 tilaston mukaan vain 111:ssä seurakunnassa on henkilö, jonka nimikkeessä tällainen vastuu näkyy. Pudotusta viiden vuoden takaiseen tilanteeseen on 51 eli lähes kolmannes. Heidän lisäkseen on toki palkkiotoimisia tai vapaaehtoisia, mutta isossa kuvassa osaamisen vähentymistä voi pitää huolestuttavana.
Talouden tulevaisuuden näkymien valossa ei ole todennäköistä, että virat tai toimet lisääntyisivät. Siksi on syytä miettiä, miten muiden seurakunnassa palkkasuhteessa toimivien tai vapaaehtoisten osaamista voitaisiin kehittää. Kirkon henkilöstökoulutus on tärkeä, mutta varsin hidas tie. Oleellista on, että seurakunnissa mietitään yhdessä kansainvälisen vastuun toteuttamista ja tehdään riittävän konkreettisia päätöksiä sen suhteen.
Maailmanlaaja kirkko on meille rikkaus, ei kuluerä.
Jaa artikkeli: