Kuinka sinusta tuli pysäköinnintarkastaja?
Ennen nykyisiä työtehtäviäni tein 27 vuoden uran rajavartiolaitoksella. Koin tarvitsevani vaihtelua ja se virkisti. Ajattelen, että siirtyminen pysäköinninvalvontaan oli ikään kuin luonnollista jatkumoa aiemmalle työlleni ja pidän nykyistä työtäni tärkeänä.

Mitä työnkuvaasi kuuluu, millainen on tyypillinen työpäiväsi?
Tavallisesti kierrämme työparini kanssa kaupunkia ja valvomme, että pysäköintiohjeistuksia noudatetaan. Annamme myös opastusta ja neuvontaa pysäköintiin liittyvissä kysymyksissä. Huomautuksia ja maksuja tehdyistä pysäköintivirheistä saa kirjoittaa päivittäin.

Mikä saa jaksamaan työssä?
Työssä parasta ovat ihmiset. Työpäivän mittaan tulee myös liikuttua ja ulkoiltua. Jyväskylässä riittää valvottavaa kaupungin hajautuessa Tikkakoski–Korpilahti-akselille.

Miksi pysäköinninvalvontaa tehdään?
Pysäköinninvalvontaa tehdään lain sanelemana. Tehtävänämme on huolehtia esimerkiksi jalankulkijoiden suojatieturvallisuuden säilymisestä niin, ettei ajoneuvoja pysäköidä liian lähelle suojatietä. Pysäköinninvalvontaa ei tehdä kiusalla.

Ammattikuntaanne suhtaudutaan usein negatiivisesti. Millaista palautetta saat työstäsi?
Palautetta tulee laidasta laitaan. Usein 60 euron suuruinen pysäköintivirhemaksu turhauttaa ja omaa virhettään voi olla vaikea myöntää. Jotkut kohtaamiset ovat ikäviä, mutta niiden aikana minun tulee muistaa rakentava asenne. Jonkun tätäkin työtä on tehtävä.

Millainen pysäköintikaupunki Jyväskylä on?
Jyväskylässä erityistä on, että koko keskusta on pysäköintikieltoaluetta, minkä vuoksi pysäköinti on sallittua vain erikseen merkityillä paikoilla. Eniten hämmennystä kaupunkilaisissa ja ulkopaikkakuntalaisissa herättävät pihakatuosuudet ja niiden pysäköintikäytänteet.

Kuinka pysäköintitavat ovat muuttuneet vuosien saatossa?
Pysäköintikiekkojen käytössä on tapahtunut konkreettinen muutos. Ennen pysäköinnin alkamisajan sai ilmoittaa vain kiekolla, nykyään sen voi kirjoittaa myös kynällä paperille. Myös lippuautomaattien rinnalle kehitellyt pysäköintisovellukset ovat helpottaneet pysäköinnin maksamista asiakasnäkökulmasta.

Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Oletko itse saanut parkkisakkoja?
Olen saanut parkkisakot muutamaan otteeseen ennen pysäköinnintarkastajana toimimistani. Ymmärrän siis ärtymyksen, minkä pysäköintivirhemaksu nostattaa.

Seuraavatko työt perässäsi kotiin?
Työpäiväni päättyy, kun riisun työvaatteeni ja suljen työpaikan oven. Tietysti kannan pysäköinnintarkastajan katsetta aina mukanani, mutta pystyn sivuuttamaan siviilissä näkemäni virhepysäköinnit.

Artikkeli ”Jonkun tätäkin työtä on tehtävä” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Petra Kataja-aho, Monika Saukonoja ja Heidi Tammelin tutustuivat toisiinsa viime syksynä Jyväskylän seurakunnan Syliin saapumassa -ryhmässä. Ensimmäistä lastaan odottaville äideille suunnatussa toiminnassa kolmikko sai vinkkejä ja vertaistukea silloin käynnissä olleeseen odotukseen sekä synnytyksen jälkeiseen vauva-arkeen.

– Muistan, kuinka neuvolan terveydenhoitaja vinkkasi minulle ryhmästä, ja miten se alkoi heti kiinnostaa minua, Saukonoja kertoo.

Tieto ryhmästä tavoitti myös Kataja-ahon neuvolassa, ja Tammelinille toiminta tuli vastaan Vauvan kaa -hyvinvointipäivässä. Kunkin äidin kohdalla päätöstä lähteä mukaan vahvisti tunne siitä, että ryhmästä saattaisi saada rinnalle ”äitituttuja” ja vastauksia mielessä pyöriviin kysymyksiin.

– Kokoonnuimme syksyllä kuuden kerran verran, joka toinen viikko parin tunnin ajan, Silmussa Kirkkopuiston laidalla, Kataja-aho avaa.

– Vapaamuotoisten keskustelujemme lisäksi saimme ryhmän kanssa synnytysvalmennusta ja muun muassa doulan kertomaan meille imetyksestä, Tammelin listaa.

Välillä väsyttää, mutta silti tätä ei vaihtaisi mihinkään.

Nyt vauvat ovat saapuneet äitiensä syliin. Kataja-ahon poika Niilo syntyi kolme kuukautta sitten ja Saukonojan tytär Ronja neljä kuukautta sitten. Tammelinin Taavi-poika on ehtinyt jo puolen vuoden ikään.

– Vauva-arjen alku oli osin aika rankka kokemus, mutta nyt elo on asettumaan päin. Esimerkiksi ihmisten ilmoilla liikkuminen on jo helpompaa, Tammelin ajattelee.

– Välillä väsyttää, mutta silti tätä ei vaihtaisi mihinkään. Se, miten vauvanhoito vie aikaa kaikelta muulta tekemiseltä, on yllättänyt, Saukonoja sanoo.

Viimesyksyinen Syliin saapumassa -ryhmä koottiin vielä kerran yhteen toukokuun lopussa vauvojen kera täydessä viiden äidin kokoonpanossa.
Sekä Kataja-ahon, Saukonojan että Tammelinin mielestä kokoontumisista saatu apu oli hyvin konkreettista ja erilaista kuin esimerkiksi omalta puolisolta saatu tuki.

– Yhtenä lukuisista esimerkeistä saimme synnytystemme lähestyessä paljon hyödyllistä tietoa ristiäisten järjestämistä varten. Koska olimme esikoisiamme odottavina äiteinä tietysti ensimmäistä kertaa järjestämässä juhlia, oli paljon sellaista, mitä ei välttämättä yksin olisi tullut huomioiduksi, Saukonoja kiteyttää.

Laskettujen aikojen ajanjaksona myötäelimme kaikki kunkin vuorossa olleen synnyttäjän mukana.

Äidit kertovat alkaneensa pitää keskenään yhteyttä myös tapaamisten ulkopuolella.

– Laskettujen aikojen ajanjaksona myötäelimme kaikki kunkin vuorossa olleen synnyttäjän mukana. Odotimme WhatsApp-ryhmässä, koska saisimme uutisia sairaalasta, Kataja-aho muistelee.

Nyt jo yli juhannuksen ehtinyt kesä näyttää kolmen perheen kohdalla rennolta ja leppoisalta. Niilo, Ronja ja Taavi viettävät vanhempineen ensimmäistä kesäänsä mummolassa, mökillä ja kummien seurassa.

– Syksyksi olemme ilmoittautuneet Taavin kanssa seurakunnan vauvamuskariin, Tammelin iloitsee.

– Me ehdimme Niilon kanssa jo toukokuussa käydä muutaman kerran Palokan kirkon vauvakerhossa, joka jatkuu jälleen syksyllä. Silloin Niilokin saa kokemuksesta jo vähän enemmän irti, Kataja-aho odottaa.

Tulevan syksyn Syliin saapumassa -ryhmään on mahdollista ilmoittautua syyskuun loppupuolelle saakka. Kokoontumiset alkavat lokakuun alussa.

Artikkeli Vertaistuen myötä syntyi ystävyys julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Uusia sukkapareja syntyy tuon tuosta, niitä on tekeillä koko ajan. Näiden sukkien junamalli on helppo, ja tuttu meille jo entuudestaan, Kokko sanoo.

– Yhdet sukat saa aikaan melko rivakastikin vireystilasta riippuen. Sukkapari päivässä on ihan hyvä tahti, Rutanen ajattelee.

Villasukkia neuloessa käsityöharrastajat kertovat ajattelevansa vauvoja, joiden jalkoja sukat lopulta pääsevät lämmittämään.

– Toivomme sukkien omistajalle hyvää elämää, Rutanen toteaa.

– Rukouksin ja vauvaa ajatellen me näitä teemme, Hynninen painottaa.

Kastesukat valmistetaan junasukkien ohjeella. Sukkien syntytarina kantaa kauas aina sotavuosiin saakka.

– Junalla sotaa paenneet äiti ja hänen kahden kuukauden ikäinen vauvansa saivat villasukat eläköityneeltä käsityönopettajalta, joka oli neulonut sukat junamatkalla purkamastaan villatakista, suntio Leena Mäki kertaa.

– Tämä äiti sitten neuloi elämänsä aikana useita satoja sukkia tällä samalla mallilla. Varren malli on sellainen, että sukka pysyy hyvin pienen ihmisen jalassa, Mäki jatkaa.

Nyt tehtävät kastesukat ovat väriltään valkoisia ja beigejä.

– Olemme pysytelleet neutraaleissa väreissä, jotta kaikki sukat sopisivat kaikille. Seurakunta kustantaa villalangat tekijöille, mikä on hienoa, Mäki avaa.

– Meillä on ollut valtavan ahkeria tekijöitä, joiden panoksesta olen kiitollinen. Sukkia on ollut ilo antaa kasapäin papeille mukaan kastetoimituksiin, Leena Mäki iloitsee.

Leena Mäki koordinoi Kässäiltaa Vaajakosken Wessissä yhdessä lastenohjaaja Johanna Leedin kanssa. Kässäiltaa on pidetty aiemmin Vaajakosken kirkolla, mutta nyt se toimii väistötiloissa. Toiminta jatkuu kirkolla jälleen syksyllä.

– Meitä kokoontuu maanantai-iltaisin aika lailla vakioporukka, joka on noin kymmenhenkinen. Illan aikana saa toteuttaa omia projektejaan tai ottaa osaa juuri tähän kastesukkahankkeeseen, Mäki luettelee.

Leila Hynninen, Pirjo Kokko ja Marja-Liisa Rutanen ovat Kässäillan vakio-osallistujia.

– Kässäilloissa käyminen tekee hyvää mielelle. Se on tapa viettää aikaa ja rentoutua, Rutanen summaa.

– Seurustelu sujuu hienosti käsitöiden tekemisen lomassa, Kokko mainitsee.

Kastesukkia tehtaileva kolmikko on viihtynyt käsityöharrastuksen parissa jo pitkään.

Kutsumme kaikki mukaan sukkatalkoisiin.

– Ison perheen kasvattina käsitöiden tekeminen oli tapa saada vanhemman huomio kiinnittymään itseen. Käsitöitä tekevän äidin viereen oli helppo istahtaa tekemään itsekin jotain käsillään, Rutanen muistelee.

– Käsitöitä syntyy tarpeeseen ja on hienoa, kuinka niitä tehdessä näkee heti työnsä tuloksia, Hynninen pohtii.

Leila Hynninen, Pirjo Kokko ja Marja-Liisa Rutanen muistelevat viime aikoina tehneensä kastesukkien lisäksi muun muassa koruja, timanttitöitä, ryijyjä ja pääsiäiskoristeita.

– Kastesukkien teko jatkuu, sillä uusia tarvitsijoita syntyy maailmaan koko ajan lisää. Kutsumme kaikki mukaan sukkatalkoisiin, Rutanen päättää.

Artikkeli Hyvää elämää sukkien omistajille! julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Laulaja-lauluntekijä Piia Viitanen on luotsannut Viitasen Piia -nimistä indie folk -yhtyettä nyt reilun kymmenen vuoden ajan, ja julkaissut yhteensä neljä kriitikoiden kehumaa pitkäsoittoa. Korona-ajan jälkeen Viitanen jäi hoitovapaalle, ja viime aikoina hän on päässyt kokeilemaan perhe-elämän sekä artistiuden yhdistämistä uudessa elämänvaiheessaan.

– Äitiyden ja musiikillisen minäni yhdistäminen on toistaiseksi sujunut hyvin. Heti lapsen syntymän jälkeen sitä oli tietysti sidottu vain äitinä olemiseen, mutta nyt satunnainen keikkailu jo onnistuu, ja se rytmittää kivasti kotona olemista, Viitanen aloittaa.

Laulut vaativat aikaa ja tilaa.

– Pohdin aluksi paljon, onko liian aikaista karata kotoa keikoille, mutta puolen vuoden keikkatauon jälkeen harvakseltaan musisointi on tuntunut virkistävältä ja muistuttanut siitä, kuka olen uuden äitiroolini lisäksi. Tämä on sitä, mistä nautin ja josta haluan pitää kiinni.

Uutta musiikkiakin on jo syntynyt pitkän hiljaiselon jälkeen. Viitasen tavoitteena on päästä julkaisemaan uusi albumi ensi vuoden puolella, ja ensimmäinen single olisi tarkoitus julkaista vielä tämän vuoden lopulla.

– Tällä kertaa levyntekoprosessi on ollut pitkä. Albumilla on nyt kappaleita kolmen vuoden ajalta, joista osan olen tehnyt odotusaikana ja osan lapseni syntymän jälkeen, Viitanen avaa.

– Sävellän ja sanoitan laulut itse ja huomaan niiden työstämisen olevan erilaista nyt, kun aikaa on aiempaa vähemmän. Laulut vaativat aikaa ja tilaa, eivätkä ne synny, ellei ole mahdollisuutta pysähtyä niiden äärelle.

Viitanen ammentaa teksteihinsä elämästä ja ympäröivästä maailmasta laajalla skaalalla. Viitanen näkee lyriikoissaan myös elämänvaiheet, joissa hän on kulloinkin elänyt.

– Laulujen tekeminen on olemiseni tapa ja väylä itseilmaisulle. Olen pohtinut kirjoittaessani lukuisia henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisiakin kysymyksiä elämästä. Myös aiempi työhistoriani sosiaalialalla kuuluu tuotannossani, Viitanen kertoo.

– Olen laulanut muun muassa luonnosta sekä sodan ja rauhan välisestä tematiikasta. On tavallaan surullista, miten ajankohtaisia aiheet ovat yhä. Ensimmäisten kirjoittamieni rauhanlaulujen aikaan sota ei ollut niin lähellä meitä kuin se on nyt.

Musiikillisista unelmista kysyttäessä Viitanen toivoo saavansa jatkaa valitsemallaan tiellä.

– Haaveenani on luoda uutta ja esittää sitä ihmisille. On pieni ihme, että olen saanut tehdä musiikkia päätoimisesti jo näin pitkään, Viitanen kiittää.

Yläkaupungin Yö on ihana juttu, jonne mielellään suuntaa nauttimaan ohjelmasta.

– Yhtyeemme ei soita valtavirtamusiikkia, eikä sitä siten soiteta esimerkiksi suurilla radiokanavilla. Indiellä on omat lainalaisuutensa, ja esimerkiksi taloudellisesti urapolku voi olla hyvinkin haastava.

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna Viitanen esiintyy Jyväskylän seurakunnan järjestämässä konsertissa Yläkaupungin Yö -festivaalilla. Monitaiteinen kaupunkifestivaali on pääkaupunkiseudulla asuvalle Viitaselle entuudestaan tuttu.

– Olen opiskellut aikoinaan Jyväskylässä, ja vanhempani asuvat siellä yhä. Yläkaupungin Yö on ihana juttu, jonne mielellään suuntaa nauttimaan ohjelmasta. Viime vuonnakin olin paikan päällä fiilistelemässä silloista tarjontaa, Viitanen muistelee.

Keikalla on luvassa lauluja kaikilta yhtyeemme aiemmilta levyiltä sekä jotain uutta.

Viitanen esiintyy soolona Kaupunginkirkossa tapahtuman avajaisiltana, perjantaina 26. toukokuuta.

– Keikalla on luvassa lauluja kaikilta yhtyeemme aiemmilta levyiltä sekä jotain uutta, vielä julkaisematonta materiaalia. Odotan iltaa jo nyt todella paljon, Viitanen paljastaa.

Kaupunginkirkkoa Viitanen kuvailee keikkapaikkana kauniiksi ja kotoisaksi.

– Olen esiintynyt kirkoissa jonkin verran ja ollut vaikuttunut niiden tunnelmallisuudesta kerta toisensa perään. Kirkkosalit ovat olleet niin hyviä ja sopivia paikkoja näille lauluille, Viitanen iloitsee.

Artikkeli ”Laulujen tekeminen on olemiseni tapa” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Kerran tulin kutsuneeksi morsianta vihkimisen aikana useamman kerran väärällä nimellä, ja tajutessani virheeni päädyin spontaanisti kiittämään Taivaan Isää siitä, että hän kyllä tuntee hääparin, vaikka pappi täällä tällä tavalla sekoileekin. Lausahdukseni sai koko juhlaväen nauramaan remakasti, Siistonen muistelee.

– Urani alkupuolelta mieleeni on jäänyt tilaisuus, jossa hääpari vihittiin vain papin ja todistajien läsnä ollessa, eikä edes kanttoria ollut varattu. Musiikki soitettiin jostain suoratoistopalvelusta kaiuttimen avulla, ja jossain kohtaa palvelun mainokset pärähtivät soimaan. Häihin tuli sitten mainostauko.

Myös Miika Mäkisen mieleen juolahtavat ensimmäisenä häät, jotka olivat hänen uransa ensimmäiset.

– Koska kyseessä oli ihan ensimmäinen vihkimiseni, keskityin toden teolla hääparin nimiin. No, sulhasen nimi meni tietysti väärin, ja morsiamen hämmentynyt katse osoitti sen.

Mäkinen ajattelee mokailun olevan lahja, joka toimii ikään kuin työn polttoaineena.

– Monet ihmiset jännittävät meitä pappeja etukäteen. Meidän luullaan käyttäytyvän tietyllä, asiallisella tavalla ja herkästi ajatellaan, että itsekin pitäisi käyttäytyä papin seurassa jotenkin pidättyvästi ja virallisesti, Mäkinen kuvailee.

– Kun sitten menemme ja mokaamme, jää murtuu. Olen saanut palautetta, että on kiva, kun vähän mokasit ja hoidit tämän jotenkin normaalisti.

Kirsi Pohjola ja Eeva-Kaisa Rossi ovat olleet todistamassa ristiäiskommelluksia.

– Eräissä ristiäisissä kastevauva teki kakat juuri ennen h-hetkeä. Kakat nousivat vaipasta selkää pitkin niskaan asti, ja kastemekko tahraantui siinä samassa, Eeva-Kaisa Rossi kertoo.

– Onneksi paikan päältä löytyi lainattava varamekko, jonka vanhemmat pystyivät vaihtamaan pienokaisensa ylle. Ehdimme veisata vieraiden kanssa neljä tilaisuuteen sopivaa virttä juhlakalun valmistautuessa tilaisuuteen uudestaan.

– Harvassa ovat varmasti papit, jotka eivät olisi joskus kastaneet lasta väärällä nimellä. Itse kastoin kerran vauvan hänen äitinsä nimellä. Niissä hetkissä sitä aina toivoo, että tilannetta todistavilla ihmisillä riittää ymmärrystä ja huumorintajua papin toilailuja kohtaan, Kirsi Pohjola summaa.

Hautajaisiin liittyvien tarinoiden kohdalla papit pohtivat hetken, voiko kertomuksia jakaa.

– Kerran olimme aloittamassa siunaustilaisuutta, kunnes huomasimme, että vainaja puuttuu paikalta. Uurnaa ei ollut toimitettu krematoriosta kirkkoon, sillä sen kuljetuksesta oli ollut seurakunnan ja omaisten välillä epäselvyyttä, Eeva-Kaisa Rossi kertoo.

– Siinä vainaja todella myöhästyi omista hautajaisistaan. Omaiset lähtivät sitten hakemaan uurnaa, ja me muut odotimme kirkkosalissa tunnin verran saattuetta saapuvaksi. Ja jälleen kerran veisasimme virsiä.

Pohjola muistaa kauhun tunteen, jota hän työsti päässään eräässä siunaustilaisuudessa.

– Minun kohdalleni sattui kerran tapaus, jossa unohdin kaikki kirjani ja paperini kotiin. Minulla oli mukanani kone, mutta tietysti kappelissa ollut tulostin ei juuri silloin suostunut toimimaan, Pohjola tuskailee.

– En muistanut mitään suunnittelemaani ja jouduin pyytämään erästä hautajaisvierasta kuvailemaan vainajaa minulle edes kahdella sanalla. Siinä hetkessä tajusin, että minun on nyt koottava itseni, pysyttävä rauhallisena, ja siunattava vainaja vain tämän lyhyen käytäväpuheen perusteella. Siitäkin lopulta selvittiin.

Annemari Siistonen (vas.), Miika Mäkinen, Kirsi Pohjola ja Eeva-Kaisa Rossi ovat joutuneet yllättävienkin tilanteiden eteen ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa.

Artikkeli ”Kun mokaamme, jää murtuu” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Perjantai-illasta lauantaiaamuun Kävelykadun Kompassilla poljetaan viittä kuntopyörää, ja jokaisesta poljetusta kilometristä lahjoitetaan euro Lasten syöpäsäätiö Aamulle ja Sylva ry:lle, Team Rynkebyssä pyöräilevä Enni Lehtovirta kertoo.

Hyväntekeväisyyspyöräilyn järjestää 5.–6. toukokuuta Team Rynkeby Järvi-Suomi yhdessä pyöräilyviikon pääjärjestäjän, Jyväskylän Pyöräilyseura JYPS ry:n, kanssa.

Valtakunnallista pyöräilyviikkoa vietetään 5.–14. toukokuuta. Jyväskylässä kampanjaan otetaan osaa jo 21. kertaa.

– Tapahtumaan on vielä mahdollista ilmoittautua, niin tukijana kuin pyöräilijänäkin. Tukeminen tapahtuu varaamalla tapahtumasta vähintään puoli tuntia omiin nimiinsä, jonka aikana poljetut kilometrit tukija sitten sitoutuu maksamaan, Milla Malmlund avaa.

Sekä Lehtovirta että Malmlund ovat itse ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi polkijoiksi tapahtumaan. Yhdessä he ovat jo jonkin aikaa polkeneet Team Rynkeby Järvi-Suomen riveissä.

Jyväskylän he näkevät pyöräilykaupunkina, jossa kehityksen suunta on oikea.

– Pyöräkaistat, joilla polkiessa ei tarvitse varoa jalankulkijoita, ovat tietysti hieno juttu. Näin vanhana satakuntalaisena täytyy sanoa, että täälläpäin mäet haittaavat harrastamista. Maaston ansiosta haastetta löytyy, Lehtovirta nauraa.

Hyväntekeväisyyspyöräily 5.–6.5. kello 21.00–06.00 Kävelykadun Kompassilla.

Artikkeli Yön yli pyöräillen rahaa syöpäsairaille lapsille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Minusta tuli isoäiti reilut kaksitoista vuotta sitten. Tänä päivänä poikia on kahdeksan ja tyttöjä kaksi, viimeisin heistä syntyi nyt maaliskuussa. Vanhin on siis jo yläkouluikäinen, ja nuorin vastasyntynyt, Kotamäki listaa.

– Kun kuulin, että minusta tulee isoäiti, olo oli ihmeellinen. Tuntui hämmästyttävältä, että oma lapsi on jo siinä iässä, että perustaa perheen. Ensimmäisen lapsenlapsen syntyminen käynnisti uuden kauden elämässäni.

Yhdellä sanalla kuvailtuna isoäitiys tuntuu Kotamäestä elämänilolta. Hänen mukaansa on ilo saada seurata lasten kasvua ja kehitystä aitiopaikalta.

Lastenlapset kutsuvat minua mammaksi ja puolisoani papaksi.

– Tässä roolissa saa kermat kakun päältä, kun ei joudu kantamaan kasvatusvastuuta. Välillä kyllä tekisi mieli neuvoa kasvatusasioissa, vaikka oikeastaan kaikki lapsistani ovat itse ammattikasvattajia, ja tiedän heidän osaavan asiansa, Kotamäki toteaa.

Ennen eläkkeelle jäämistä Kotamäki työskenteli perhepäivähoitajana. Kodista, joka aiemmin toimi työpaikkana, on nyt tullut mammala.

– Lastenlapset kutsuvat minua mammaksi ja puolisoani papaksi. Nimet juontavat juurensa omista vanhemmistani, joita kutsuttiin samalla tavalla.

Kotamäen lapsista kolme asuu Jyväskylässä, neljäs Muoniossa ja viides Sveitsissä, Keski-Euroopassa. Osaa lastenlapsista tulee siis nähtyä harvoin.

– Jyväskylässä asuvien lastenlasten elämässä tulee tietysti oltua tiiviisti mukana. Koska asumme lähekkäin, voimme tarjota lasten vanhemmille myös hoitoapua.

 Leikimme, luemme, pelaamme ja piirrämme.

– Pohjoisessa ja etelässä asuvien kanssa näemme valitettavan harvoin, vain pari kertaa vuodessa. Yleensä kokoonnumme yhteen jouluisin, ja kesällä kesämökillemme.

Lastenlastensa seurassa Kotamäki viihtyy mainiosti. Vauhtia riittää, eikä tekemistä tarvitse hakea kaukaa.

– Leikimme, luemme, pelaamme ja piirrämme. Kesällä hoidamme yhdessä kanoja ja kasvimaata mökkimme pihapiirissä, hän luettelee.

– Kun pientä väkeä tulee kylään, ovat mehujäät ykkösjuttu, ja myös marjat maistuvat. Välillä teemme mittauksia ovenpielessä, ja lapsista on outoa, jos pituuskasvua ei ole tapahtunut viikossa, isoäiti nauraa.

 Kyllä lapset ovat pohjimmiltaan vanhempiensa kaltaisia.

Kotamäki on nähnyt lastensa kasvavan, ja näkee nyt lastenlastensa kasvun. Toisinaan hän huomaa lastenlasten luonteissa samoja piirteitä kuin näiden vanhemmilla.

– Kyllä lapset ovat pohjimmiltaan vanhempiensa kaltaisia. Jos vanhempi on luonteeltaan esimerkiksi rauhallinen, niin kyllä se heijastuu lapseenkin, hän uskoo.

Tulevaisuudelta Kotamäki toivoo yhdessä vietettyjä hetkiä ja sitä, että yhteys lastenlasten kanssa säilyisi. Hän rukoilee, että Taivaan Isä suojelisi kaikkia lastenlapsia heidän elämänpolkujensa varrella.

– Vanhin lapsenlapsi alkaa tulla jo teini-ikään, jossa on paljon menoja, harrastuksia ja kaverisuhteita. Toivon, että löydämme myös hänen kanssaan aikaa kohdata jatkossakin.

Artikkeli Mamma kuorii kermat päältä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Anneli Mörä-Leino, 66, on potkukelkkaillut lapsesta saakka. Mörä- Leinon mukaan lajissa parasta on sen helppous ja puitteet.

– Potkukelkkailua ei ole lajina tarvinnut keksimällä keksiä. Aikanaan on kehitetty kelkka, ja sen käytöstä on sitten tullut sopiva liikuntamuoto. Kelkka on ainoa asia, jonka harrastaja tarvitsee aloittaakseen.

– Pidän valtavasti ulkoilulajeista, ja potkukelkkailu tarjoaa hienon luontokokemuksen. Mikä tunne onkaan olla yksin kelkan kanssa järven jäällä, kevätauringossa, eväät repussa, Mörä-Leino haaveilee.

Jyväskylän yliopiston entinen liikuntapäällikkö tunnustaa nauttivansa myös vauhdin hurmasta, jota potkukelkkailu tarjoaa. Kesäisin Mörä-Leino viettää aikaa järvellä soudellen.

Nykyisen potkukelkkansa Mörä-Leino hankki noin 15 vuotta sitten. Hän osti sen käytettynä tuttavaltaan, eli kelkka on kestänyt aikaa.

Terät tylsyvät kuten luistimissakin, mutta hirveästi huoltoa nämä eivät tarvitse.

– Olen ollut erittäin tyytyväinen tähän hankintaan. Hankin samanlaisen Eslan Kicksparkin sittemmin myös miehelleni mökkipaikkakuntamme urheiluliikkeestä, Mörä-Leino kertoo.

– Tähän malliin on saatavilla tavallisten jalasten lisäksi kilpa- ja lumijalakset. Terät tylsyvät kuten luistimissakin, mutta hirveästi huoltoa nämä eivät tarvitse.

Mörä-Leinon mielestä laji sopii kaikille. Hän kuitenkin muistuttaa, että helppoudesta huolimatta potkukelkkailukin vaatii varovaisuutta, erityisesti jäällä liikuttaessa, jossa vastaan voi tulla esimerkiksi avanto- tai pilkkireikä.

Potkukelkkailun MM-kisat järjestetään Multialla jo 32. kerran maaliskuussa. Mörä-Leino on ollut kisoissa aiemmin, ja aikoo ottaa osaa niihin myös tällä kertaa.

– Vuoden 2011 kisoissa potkuttelin 42 kilometrin maratonin ajassa 2.02. Kahden tunnin alitus jäi pienestä kiinni, hän muistelee.

Kisat elävät aina sääolosuhteiden mukaan. Aiempina vuosina kisoissa on ollut viesti, ja monta eri mittaista matkaa, aikuisille ja lapsille omansa. Mörä-Leino pitää tapahtuman tunnelmasta, ja iloitsee siitä, miten laji kiinnostaa myös maailmalla.

– Multialle on tultu aina Kanadasta saakka, Mörä-Leino ihmettelee.

Artikkeli Vauhdin hurmaa järven jäällä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Raija Sipinen ja Tuulikki Väliniemi ovat molemmat pitkän linjan luottamushenkilöitä. Sipinen on toiminut kirkkovaltuutettuna jo lähes neljänkymmenen vuoden ajan, Väliniemi vuodesta 2007. Naisista kummallakin on kokemusta luottamustoimista myös Jyväskylän kaupungin luottamuselimissä.

Nyt käydyissä seurakuntavaaleissa sekä Sipinen että Väliniemi tulivat jälleen valituiksi kirkkovaltuustoon 77-vuotiaina, valtuuston tällä hetkellä iäkkäimpinä edustajina. Väliniemi sai kannatusta 192 äänen verran, ja Sipinen 202 äänen verran tullen siten vaalien äänikuningattareksi.

– Harkitsin ehdolle asettumista aika pitkään, se ei ollut automaatio. Ajattelin kuitenkin, että koska olen ajatellut jättäytyä pois kaupungin luottamustehtävistä, voisi molemmista vastuista irtautuminen tuntua yhtäkkiä tyhjän päälle jäämiseltä, Väliniemi muistelee.

– Minun asettumistani ehdolle vastustettiin jo lähipiirissä, mutta kun ryhmä kysyi, lähdenkö mukaan, vastasin, että tietysti lähden. Olen kiitollinen siitä, että minulla on tekemistä, Sipinen sanoo.
 
Uuden kirkkovaltuuston nuorin on 23-vuotias opiskelija, Siiri Muhonen. Muhonen on Sipistä ja Väliniemeä 54 vuotta nuorempi. Naiset ovat yhtä mieltä siitä, että eri-ikäisiä ihmisiä tarvitaan ehdottomasti päätöksenteossa.

Karttunut päänsisäinen tietopankkimme auttaa monessa tilanteessa.

– Aina on tärkeää, että mukaan saadaan meidän vanhempien ja kokeneempien lisäksi myös nuoria ja uusia tekijöitä, Väliniemi painottaa.

– Olen samaa mieltä. Siinä me opimme toisiltamme, nuoret ja vanhat, Sipinen komppaa.

– Meillä vanhemmilla on ehkä pidempi pinna, vaikka tulisi lunta tupaan, Väliniemi nauraa.

– Myös meidän karttunut päänsisäinen tietopankkimme auttaa monessa tilanteessa, Sipinen jatkaa.
 
Konkarit suuntaavat uuteen kauteen odottavaisin mielin. Ryhmien välinen yhteistyö alkaa jo joulukuun alussa.

– Yhteistyön syntyminen on edellytys päätöksenteolle, ja sen muodostumiselle tulisi olla riittävästi aikaa. Ei pidä olla liian kiire, Sipinen painottaa.

– Kirkkovaltuustossa keskustellaan liian paljon rahasta ja kiinteistöistä. Tulisi keskustella enemmän siitä, mitä seurakunnan strategia edellyttää, ja miten voisimme auttaa ja tukea ihmisiä tässä seurakunnassa, Väliniemi pohtii.

Artikkeli Kirkkovaltuuston kokeneet konkarit julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Vaikka nimenvaihdos ilmastotekona ei olekaan jokapäiväinen ilmiö, eivät luontoaiheiset nimet ole mikään harvinaisuus myöskään Jyväskylän seurakunnassa. Tikkakosken aluekappalainen Kirsi Pohjola ja pastori Miina Karasti Korpilahdelta kertovat, että luontonimet näkyvät heidän työssään jonkin verran.

Valtaosa nimistä on kuitenkin yhä niitä vanhoja ja perinteisiä.

– Kiinnostus luontoa kohtaan näkyy kyllä kastekeskusteluissa, joissa olen puhunut muun muassa luontohengellisyydestä ja ekoteologiasta, Pohjola avaa.

– Valtaosa nimistä on kuitenkin yhä niitä vanhoja ja perinteisiä, hän jatkaa.
Vaikka ihmisen ja luonnon välinen suhde ei näkyisikään juuri nimeä annettaessa, näkyy se pappien mukaan yhä enenevissä määrin esimerkiksi kastetilaisuutta järjestettäessä.

– Kesäaikaan toimituksia halutaan tietysti pitää paljon ulkona, Karasti toteaa.

– Olen myös kerran toimittanut vauvan kasteen ulkona talvella, tammikuussa, hän muistelee.

Suomalaiset ovat aina eläneet vahvassa symbioosissa luonnon kanssa. Luonnon näkymistä ja kuulumista nimistössä voidaankin pitää luontevana. Vanhoissa luontopohjaisissa nimissä naisten nimien innoittajia ovat olleet erityisesti kukat. Miesten nimiin taas on haettu vaikutteita esimerkiksi eläinkunnasta ja puustosta.

Suomalaiset suosivat muun muassa seuraavia luontonimiä: Aalto, Havu, Hortensia, Kastehelmi, Kielo, Kirsikka, Kukka, Kukka-Maaria, Kuura, Meri, Merituuli, Minttu, Myrsky, Nuppu, Orvokki, Pilvi, Pouta, Pyry, Ruska, Sade, Sumu, Suvi, Syksy, Taimi, Terttu, Tuisku, Tuomi, Tuuli, Usva, Varpu, Viima, Vilja ja Vuokko.

Myös Digi- ja väestötietovirastossa on kiinnitetty huomiota kiinnostukseen luontoaiheisia nimiä kohtaan. Viraston suosituimmista nimistä kertovassa tiedotteessa todettiin yksilöllisyyden korostumisen näkyneen nimivalinnoissa koko 2000-luvun ajan.

Helsingin yliopiston nimistöntutkimuksen dosentti Minna Saarelma-Paukkala kertoi tiedotteessa, että yhä useammat vanhemmat haluavat antaa lapsilleen erityisiä, jopa itse keksimiään etunimiä. Monet niistä ovat luontoaiheisia nimiä, kuten Havu, Vadelma, Syksy tai Tyrsky.

Aivan suosituimpien nimen joukkoon luontonimet eivät ainakaan toistaiseksi ole yltäneet. Viime vuonna viisi suosituinta ensimmäistä etunimeä olivat tytöillä Olivia (312 kappaletta), Lilja, Eevi, Sofia ja Venla, ja poikien kohdalla Leo (397 kappaletta), Eino, Oliver, Elias ja Väinö.

Lähteenä on käytetty teosta Marianne Kiskola: Tunnetko nimesi? – Kiehtova matka nimien maailmaan (Kirjapaja 2022).

Artikkeli Luonto näkyy ja kuuluu nimissä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.