Elämän juhlahetkissä kaikki ei aina suju suunnitellusti. Neljä Jyväskylän seurakunnan pappia kertoo vuosien varrella ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa kokemistaan kommelluksista.
Annemari Siistonen muistaa elävästi kaksi vihkitilaisuutta, jotka eivät menneet aivan kirkkokäsikirjan mukaan.
– Kerran tulin kutsuneeksi morsianta vihkimisen aikana useamman kerran väärällä nimellä, ja tajutessani virheeni päädyin spontaanisti kiittämään Taivaan Isää siitä, että hän kyllä tuntee hääparin, vaikka pappi täällä tällä tavalla sekoileekin. Lausahdukseni sai koko juhlaväen nauramaan remakasti, Siistonen muistelee.
– Urani alkupuolelta mieleeni on jäänyt tilaisuus, jossa hääpari vihittiin vain papin ja todistajien läsnä ollessa, eikä edes kanttoria ollut varattu. Musiikki soitettiin jostain suoratoistopalvelusta kaiuttimen avulla, ja jossain kohtaa palvelun mainokset pärähtivät soimaan. Häihin tuli sitten mainostauko.
Myös Miika Mäkisen mieleen juolahtavat ensimmäisenä häät, jotka olivat hänen uransa ensimmäiset.
– Koska kyseessä oli ihan ensimmäinen vihkimiseni, keskityin toden teolla hääparin nimiin. No, sulhasen nimi meni tietysti väärin, ja morsiamen hämmentynyt katse osoitti sen.
Mäkinen ajattelee mokailun olevan lahja, joka toimii ikään kuin työn polttoaineena.
– Monet ihmiset jännittävät meitä pappeja etukäteen. Meidän luullaan käyttäytyvän tietyllä, asiallisella tavalla ja herkästi ajatellaan, että itsekin pitäisi käyttäytyä papin seurassa jotenkin pidättyvästi ja virallisesti, Mäkinen kuvailee.
– Kun sitten menemme ja mokaamme, jää murtuu. Olen saanut palautetta, että on kiva, kun vähän mokasit ja hoidit tämän jotenkin normaalisti.
Kirsi Pohjola ja Eeva-Kaisa Rossi ovat olleet todistamassa ristiäiskommelluksia.
– Eräissä ristiäisissä kastevauva teki kakat juuri ennen h-hetkeä. Kakat nousivat vaipasta selkää pitkin niskaan asti, ja kastemekko tahraantui siinä samassa, Eeva-Kaisa Rossi kertoo.
– Onneksi paikan päältä löytyi lainattava varamekko, jonka vanhemmat pystyivät vaihtamaan pienokaisensa ylle. Ehdimme veisata vieraiden kanssa neljä tilaisuuteen sopivaa virttä juhlakalun valmistautuessa tilaisuuteen uudestaan.
– Harvassa ovat varmasti papit, jotka eivät olisi joskus kastaneet lasta väärällä nimellä. Itse kastoin kerran vauvan hänen äitinsä nimellä. Niissä hetkissä sitä aina toivoo, että tilannetta todistavilla ihmisillä riittää ymmärrystä ja huumorintajua papin toilailuja kohtaan, Kirsi Pohjola summaa.
Hautajaisiin liittyvien tarinoiden kohdalla papit pohtivat hetken, voiko kertomuksia jakaa.
– Kerran olimme aloittamassa siunaustilaisuutta, kunnes huomasimme, että vainaja puuttuu paikalta. Uurnaa ei ollut toimitettu krematoriosta kirkkoon, sillä sen kuljetuksesta oli ollut seurakunnan ja omaisten välillä epäselvyyttä, Eeva-Kaisa Rossi kertoo.
– Siinä vainaja todella myöhästyi omista hautajaisistaan. Omaiset lähtivät sitten hakemaan uurnaa, ja me muut odotimme kirkkosalissa tunnin verran saattuetta saapuvaksi. Ja jälleen kerran veisasimme virsiä.
Pohjola muistaa kauhun tunteen, jota hän työsti päässään eräässä siunaustilaisuudessa.
– Minun kohdalleni sattui kerran tapaus, jossa unohdin kaikki kirjani ja paperini kotiin. Minulla oli mukanani kone, mutta tietysti kappelissa ollut tulostin ei juuri silloin suostunut toimimaan, Pohjola tuskailee.
– En muistanut mitään suunnittelemaani ja jouduin pyytämään erästä hautajaisvierasta kuvailemaan vainajaa minulle edes kahdella sanalla. Siinä hetkessä tajusin, että minun on nyt koottava itseni, pysyttävä rauhallisena, ja siunattava vainaja vain tämän lyhyen käytäväpuheen perusteella. Siitäkin lopulta selvittiin.
Annemari Siistonen (vas.), Miika Mäkinen, Kirsi Pohjola ja Eeva-Kaisa Rossi ovat joutuneet yllättävienkin tilanteiden eteen ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa.Jaa artikkeli: