Siitä on puhuttava, mistä on vaiettu

Uskonnosta puhuminen on muuttumassa luontevammaksi. Yhä useampi on tajunnut, ettei uskonto ole katoamassa mihinkään yhteiskunnasta, arvioi puhetaidon kouluttaja ja teologi Antti Mustakallio.

Uskonnollisessa keskustelussa on tapahtunut uudenlaisia esiintuloja älymystön parissa. Myös vakaumukselliset poliitikot ovat olleet näkyvästi esillä, puhetaidon kouluttaja Antti Mustakallio aloittaa analyysinsa uskontopuheesta Suomessa.

Toisaalta nyt kasvaa sukupolvi, jolle kirkko on etäinen. Uskonto ei ole juuri näyttäytynyt heille kotona.

– He saattavat olla kirkosta eronneita tai suhde kirkkoon on ohut, mutta suhde uskontoon ei ole myöskään traumaattinen. Kirkko on yksi toimija muiden joukossa. Tämä lähtökohta vapauttaa heidät keskustelemaan asiasta.

Uskonnosta vieraantuneilla ei ole välttämättä tarvetta vastustaa kirkkoa, joka näyttäytyi yhtenäiskulttuurin aikana joillekin ahdistavana vallankäyttäjänä.

Uusateistien liikehdintä lisää ”omalla hauskalla tavallaan” uskonnollista keskustelua, Mustakallio lisää.

– Näkyvät julkiateistit eivät ehkä ole enää ihan siinä terässä kuin vähän aikaa sitten, jolloin heidän kirjojaan ilmestyi runsaasti ja monet rohkaistuivat puhumaan ateismistaan ja tieteisuskovaisuudestaan.

Anna Kontula ja isäkapina

Anna Kontula, Vasemmistoliiton kansanedustaja, varttui Tampereella taistolaisperheessä. Hän liittyi 18-vuotiaana luterilaiseen kirkkoon, koska se tekee paljon hyviä asioita yhteiskunnallisesti. Nuoren Annan toinen peruste hymyilyttää häntä.

– Kommunisti-ateistien lapsen on vaikeaa tehdä isäkapinaa sen paremmin kuin liittymällä kirkkoon!

Poliitikko ei enää näe, että kirkko olisi ensisijaisesti yhteiskunnallinen toimija. Paremman maailman puolesta toimiminen on kaikkien velvollisuus.

– Kristillisessä traditiossa on sisäänrakennettuna paljon sellaista ainesta, joka vahvistaa sosiaalista omaatuntoa. Hengellisen elämänmuodon ydin on kuitenkin toisaalla.

Kontula kaipaa rohkeaa ja syvällistä hengellisen maailman sanoittamista.

– Etsijät ja kilvoittelijat tarvitsevat tukea, kuuntelijoita, vinkin antajia ja tien viitoittajia. Armoitettuja hengellisiä ohjaajia. Ei riitä, että pappi hallitsee äiti-suhteesta puhumisen, ellei hän osaa kertoa, mistä uskon ydinasioissa on kysymys.

Teoksessaan Mistä ei voi puhua Kontula käsitteli uskon mystistä merkitystä.

– Elämän tärkeimmät asiat tapahtuvat rationaalisen järjen alueen ulkopuolella: ne tunteet, jotka meillä on läheisiämme kohtaan, kauneuden ja hengellisyyden kokemukset.

– Mystisistä kokemuksista puhuminen avaa tilaa ihmisen tunnemaailman ja hengellisen ulottuvuuden ilmaisemiselle, jota Suomessa pelätään.

Keskustelunavaukselle oli sosiaalinen tilaus. Kirja otettiin innokkaasti vastaan vasemmistolaisten kaappikristittyjenkin piirissä.

Rohkeutta puhua reilusti uskosta

Vapaa kirjoittaja Kaarina Hazard kirjoitti Twitterissä, ettei hän olisi uskonut näkevänsä päivää, jolloin moni tuttu liittyy kirkkoon. Nämä vasemmistovaikuttajat näkevät, että kirkko tekee eettisesti oikeita asioita.

Myös arkkipiispa Kari Mäkisen esiintymiset ovat tehneet heihin vaikutuksen, Antti Mustakallio toteaa.

Harva halusi mainostaa epäilyksiään tai epäuskoaan. Uskosta oli helpompi olla kokonaan puhumatta.

Piispa Irja Askola puhui taannoin Helsingin Sanomissa kuolemansynneistä. Se oli hengellinen mutta myös yhteiskunnallinen puheenvuoro, puhetaidon kouluttaja antaa esimerkkejä painavista kirkollisista puheenvuoroista.

– Kirkko ei ole kuitenkaan kannanottoautomaatti, jonka sanoma typistyy etiikan kommentaattoriksi. Kirkon edustajilta vaaditaan nyt rohkeutta puhua reilusti myös uskosta, Mustakallio kannustaa.

– Pidän turmiollisena epämääräistä lullukkapuhetta, jossa hymistellään asioita eikä sanota oikein mitään, vaan tarraudutaan tuttuihin ja turvallisiin sanankäänteisiin. Sellainen puhe ei jätä jälkeä keneenkään.

Kirkon virka antaa tilaa ja vapautta puhua hengellisistä ydinkysymyksistä. Mitä tahansa ei voi tietenkään sanoa. Kristinuskosta vieraannuttavasta, päällekäyvästä uskontopuheestakin on esimerkkejä.

– Hyvässä hengessä tapahtuva uskontopuhekin voi kohdata vastustusta, mutta se on risti, joka kirkolle on annettu.

Uskosta helpompi vaieta

Uskonto on suomalaisille tavattoman intiimi asia, Antti Mustakallio muistuttaa. Moni puhuu omasta hengellisyydestä varovaisemmin kuin siitä, mitä makuuhuoneessa tapahtuu.

– Yhtenäiskulttuurin paine piti ihmiset hiljaisena. Harva halusi mainostaa epäilyksiään tai epäuskoaan. Uskosta oli helpompi olla kokonaan puhumatta.

Kirjailija-terapeutti Tommy Hellsten kertoo uusimmassa kirjassaan Tähän olen tullut hengellisestä tiestään avoimemmin kuin koskaan.

Hän tietää olevansa nyt joidenkin mielestä hihhuli, muttei enää 64-vuotiaana piittaa leimoista.

– Minulla on ollut aina hengellinen puoli. En vain ole tuonut sitä paljon esille. Jos otat hihhulin leiman, muutut monille punaiseksi vaatteeksi, eikä sinun sanottavaasi tarvitse enää kuunnella.

Riku Rantala – luterilainen agnostikko

Uskonnon puolestapuhujia tulee yllättäviltäkin tahoilta.

Tv-tuottaja ja toimittaja Riku Rantala perusti työtoverinsa Tunna Milonoffin kanssa nettipalvelun, jonka kautta voi liittyä kirkkoon (www.liityhetikirkkoon.com). ”Hyvät suvaitsevat ihmiset, vallatkaa kirkko takaisin itsellenne!”, kaverukset julistivat.

Rantala suhtautuu uskontoon avarakatseisemmin ja myönteisemmin kuin nuorempana.

Hyvät suvaitsevat ihmiset, vallatkaa kirkko takaisin itsellenne!

– Tarkastelin uskontoa valtarakennelmana. En ymmärtänyt, miten paljon lohtua usko tuo ihmisille. Ihmisillä on sisäänrakennettu hengellisyyden kaipuu.

Mies itse on luterilainen agnostikko.

– Vapaa-ajattelijoiden nihkeys kirkkoa kohtaan on ärsyttänyt minua. Maailmalla kohtaamiini yhteisöihin verrattuna luterilainen kirkko ei ole pahislistan kärkipäässä. Se kannattaa demokratiaa ja avoimuutta ja tuen mielellään sen työtä, Rantala kommentoi.

Kirkko on helppo syntipukki

Toimittajana ja vihreänä poliitikkona profiloitunut Jukka Relander arvioi, että vihreiden kirkkokritiikkiin on liittynyt nuoruuden auktoriteettikapinaa.

– Ihmiset tarvitsevat jonkin tahon, jota näpäyttää, ja paremman puutteessa kirkkokin käy. Nuori edistyneistö haluaa kostaa jonkin synnin, jonka kirkko on joskus tehnyt.

Relander kasvoi uusperheessä, jossa usko ei ollut erityisesti läsnä.

– Pappi kysyi isäni hautajaisia valmisteltaessa, mikä hänen suhteensa uskontoon oli. Vastasin, että isä uskoi kyllä johonkin, muttei ihan niin kuin kirkko opettaa.

Ihmiset tarvitsevat jonkin tahon, jota näpäyttää, ja paremman puutteessa kirkkokin käy.

Relander tietää, että on hyvin ahdistaviakin kristinuskon tulkintoja, muttei pysty eläytymään uusateistien uskontokritiikkiin, joka osuu hänestä ohi kohteensa.

– Minulla ei ollut lapsena yhtään negatiivista kokemusta kristinuskosta. Perustava kokemukseni oli lempeä, salliva ja rakastava kristillisyys, jota etenkin pullantuoksuinen mummelini edusti.

Relander käsittelee kristinuskon peruskysymyksiä avoimesti teoksessaan Uskon sanat. Mummelien usko on tainnut sittenkin kantaa sukupolvien yli.

Vastausten jano

Puheelle kristinuskon ydinasioista on aina tilausta, Antti Mustakallio tähdentää.
– Kirkkoisä Augustinus totesi, että ihmisen sydän on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Tämä ongelma on akuutti tänäkin päivänä. Meiltä löytyy materiaalista hyvinvointia ja viihdettä, mutta moni kysyy mistä löytyisi syvempi sisäinen rauha ja merkitys elämälle. Ja juuri siihen evankeliumi vastaa.

Vastausten jano ei lopu. Vaikka kirkosta erotaan vilkkaasti, ovi käy myös kirkkoon päin.

Miina Äkkijyrkkä liittyi nuoruuden kapinavaiheessaan ateistien yhdistykseen.

– Tuijotin isän ja äidin luonteen heikkouksiin. Uskovaisten olisi pitänyt olla mallikansalaisia. Mutta eiväthän uskovaiset ole sen parempia.

Kuvataiteilija palasi talvella luterilaiseen kirkkoon, jota hän syytti aikanaan ulkokultaisuudesta ja muotomenoista.

– Kirkko muistuttaa siitä, että elämässä on jotain muutakin ja jotain isompaa kuin viinanjuonti ja huorustelu. Sellainen maa ja kulttuuri, jossa ei luoteta Jumalaan, on tuulten vietävissä. Sillä ei ole selkärankaa, Äkkijyrkkä muotoilee.

– Kirkon puolesta ei yksi ihminen voi tehdä paljon, mutta kirkkoon kuuluminenkin on jo jotain. En halua istua kirkon penkissä kuin kerjäläinen. Kohta maksan kirkollisveroa.

 

Jaa artikkeli: