Sara-Aurora Kalliomäki ja Olli Markonsaari selvisivät vuosikausien rajusta koulukiusaamisesta. Nyt he kertovat tarinansa auttaakseen muita.
Kaksi nuorta aikuista on valmiina palaamaan muistoissaan vuosia taaksepäin.
Jyväskylässä nykyään asuvat Sara-Aurora Kalliomäki, 18, ja Olli Markonsaari, 21, ovat tulleet kertomaan raskaista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan. Kalliomäki ja Markonsaari eivät tunne entuudestaan toisiaan, mutta sanovat voivansa samaistua toistensa kokemuksiin.
Kalliomäen kohdalla kiusaaminen alkoi jo ennen koulua, hänen ollessaan vasta päiväkoti-iässä.
– Minulla on ylipäänsä hyvin hatarat muistikuvat lapsuus- ja kouluvuosilta. Olen sulkenut paljon asioita varmasti tietoisesti pois mielestäni.
– Sellainen tapaus on kuitenkin jäänyt mieleeni, että erään kerran kaverini piti lyödä yhtä tyttöä lapiolla, ennen kuin tämä hellitti kuristusotteen kurkustani.
Kalliomäellä on muitakin hyvin ahdistavia varhaislapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Hän kertoo, että kiusaamisen alettua sitä jatkui vuosikausia. Kiusaamisen päiväkodissa aloittanut ryhmä pysyi kasassa yläkoulun yhdeksännelle saakka.
– Jouduin ryhmän silmätikuksi esimerkiksi uninallesta, jota halusin kantaa mukanani koulussa. Sitä ei hyväksytty ollenkaan, vaan kyseltiin jatkuvasti, että ”miksi sinä oikein haluat olla tuollainen?”.
Myöhemmässä vaiheessa mukaan tuli myös netti, jossa levitettiin muun muassa Kalliomäen kasvokuvalla varustettuja meemejä. Yhden kerran häntä uhattiin myös puukolla.
– Opettaja otti meidät kolme, minut, puukonheiluttajan ja teräaseen omistajan juttusille. Sitten he kolmestaan päättivät, että se olin minä, joka ylireagoin siinä tilanteessa.
Olli Markonsaareen kohdistunut kouluväkivalta lisääntyi vähitellen. Suurin osa kiusaamisesta oli laadultaan henkistä ja Markonsaaren arvion mukaan noin kolmasosa siitä fyysistä.
– Kiusaaminen alkoi suurin piirtein neljännen luokan paikkeilla ja kärjistyi todella pahaksi, kun olimme kuudennella. Yläkoulussa fyysinen satuttaminen oli jo jokapäiväistä. Minua hakattiin ja tönittiin, eikä kukaan aikuisistakaan puuttunut siihen.
Haluan muistuttaa muille kiusatuille, että kiusaaminen ei ole sinun oma syysi.
Markonsaaren kokemassa kiusaamisessa väkivallan tunne oli alati läsnä.
– Erään kerran minut tönittiin koulussa rappuset alas. Sen seurauksena sain vammat, joiden vuoksi minulla on vasemmassa jalassani välillä vieläkin voimakasta hermosärkyä. Joudun aika ajoin käyttämään vuosien jälkeenkin apunani kävelykeppiä.
Nykyään Jyväskylän ammattikoulussa nuorisotyötä opiskeleva Markonsaari ja media-alan opiskelija Kalliomäki eivät halua penkoa menneisyyttä katkeruuden takia.
He esiintyvät molemmat Jyväskylän seurakunnan Yhteisvastuukeräyksestä saaduilla varoilla toteuttamalla videolla, jossa haastatellaan muitakin kouluväkivallan uhreja.
Motiiviksi rankkojen kouluaikojen muisteluun Markonsaari ja Kalliomäki kertovat vastaavassa tilanteessa olevien auttamisen. Kalliomäen viesti on se, ettei kiusatuksi tullut saa missään nimessä syyttää kohtaamastaan huonosta käytöksestä itseään.
– Haluan muistuttaa muille kiusatuille, että kiusaaminen ei ole sinun oma syysi. Kerro jollekin tilanteestasi, älä ole yksin, Kalliomäki vetoaa.
Vaikka hän itse ei kokenut koulun henkilökunnan puuttuneen kiusaamiseen, painottaa Kalliomäki, että juuri opettajien vastuulla olisi toimia.
– Kaverit ja vanhemmat voivat tietysti auttaa myös, mutta kyllä koulun tulisi olla yhteydessä lopulta vaikka poliisiin, jotta henkinen tai fyysinen väkivalta saataisiin loppumaan.
Oman menneisyytensä osalta molempien muistoissa korostuukin juuri koulujen kyvyttömyys puuttua heidän tilanteeseensa. Tappouhkauskaan saanut koulua ottamaan Markonsaaren asiaa omakseen.
Vasta poliisien tultua mukaan koulussa herättiin ja tappouhkauksen tehneisiin kiusaajiin otettiin yhteyttä.
– Opettajat tiesivät uhkauksesta, mutta eivät tehneet asialle aluksi juurikaan mitään. Kestin yksin ne piinaavat kolme kuukautta. Sitten poliisit saatiin mukaan selvittämään asiaa.
– Vasta poliisien tultua mukaan koulussa herättiin ja tappouhkauksen tehneisiin kiusaajiin otettiin yhteyttä.
Kiusaajat tajusivat hänen mukaansa vasta poliisin yhteydenoton jälkeen, miten vakavassa paikassa he olivat ja muuttivat käytöstään ainakin jonkin verran parempaan suuntaan.
Markonsaari myös viilteli itseään avoimesti koulupäivän aikana koulun käytävällä.
– Jos kysyt, että miten jaksoin ne kouluvuodet, niin vastaan, etten oikeastaan jaksanutkaan. Minulla oli kolme itsemurhayritystäkin.
Varhaislapsuudessaan kiusatuksi tuleva lapsi ei välttämättä aina ymmärrä kaltoinkohteluaan, vaan erehtyy luulemaan sitä aivan normaaliksi toiminnaksi. Näin kävi myös Sara-Aurora Kalliomäelle, jolle opettajat tulivat kertomaan hänen tilanteestaan.
Pahaan ja ikävään käytökseen ei puututtu kovalla kädellä.
– He sanoivat, että ”tajuatkö sä Sara ollenkaan, että sua kiusataan”. Mutta silti he enimmäkseen vain hyssyttelivät. Jos koulukiusaaminen otettiin puheeksi, he kommentoivat ”voi voi, että mites nyt tällaista”.
Erään kerran yhdeltä opettajalta pettivät hermot.
– Yhdellä kuvistunnilla ope huusi kiusaajille naama punaisena, että ”ei ihme, että Sara ei halua tulla tänne kuvistunnille kun te ootte tuollaisia”.
– Mutta siihen sekin sitten jäi. Pahaan ja ikävään käytökseen ei puututtu kovalla kädellä, vaikka kaikki kyllä tajusivat tilanteen.
Yhdistävä tekijä Kalliomäen ja Markonsaaren kokemuksissa on myös se, että he kasvoivat ja kävivät peruskoulunsa pienillä paikkakunnilla.
– Pienillä paikkakunnilla lapsillekin annetaan usein normeja, joita jokaisen pitäisi voida täyttää. Jos olet vähänkin muista poikkeava ja teet omia juttujasi, sinut on helpompi nostaa tikunnokkaan ja ottaa koko yhteisön silmätikuksi, pohtii Markonsaari.
Kiusaamista tapahtuu isommillakin paikkakunnilla, mutta Kalliomäki toteaa, että suuremmissa kaupungeissa on niin paljon erilaisia ihmisiä, kulttuureja, pukeutumistyylejä, mielipiteitä ja ajattelutapoja, että silloin kaikki tavallaan sulautuvat helpommin samaan massaan.
– Kun olen täällä erilainen, sitä ei pidetä niin erikoisena juttuna, hän lisää nykyiseen opiskelupaikkakuntaansa Jyväskylään viitaten.
Ja ennen kaikkea, älä ikinä luovu toivosta!
Markonsaari kuitenkin muistuttaa, että netissä levitetyt jutut seuraavat sinua, vaikka muuttaisit toiselle paikkakunnalle. Tai jopa toiseen maahan.
Kummatkin neuvovat, että koulukiusaamistapauksissa esimerkiksi kriisikeskus Mobileen voi olla yhteydessä. Jos kunnasta tai seurakunnasta löytyy nuorisotyöntekijöitä, heidänkin puoleensa voi kääntyä.
Markonsaari kannustaa kiusaamisen uhreja myös samaan sitkeyteen, mikä auttoi jaksamisessa häntä itseään eteenpäin.
– Hae apua, mene juttelemaan jollekin aikuiselle. Jos hän ei auta, mene jonkun toisen luo. Etsi niin pitkään apua, että löydät jonkun, joka voi sitä antaa.
– Ja ennen kaikkea, älä ikinä luovu toivosta!
Jaa artikkeli: